kun rakastaa toista.

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja ikävä toisen luo
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Ja löytyi kolmaskin, jonka ajatukset menee niin yksiin. Ei meilläkään siinä isyydessä ole periaatteessa mitään valittamista, ainakaan nykyään kun osaa/haluaa lapsen hoitoon ja arkeen ihan uudella tavalla osallistua. Usein tosin omat menot ja halut on mennyt lapsen edelle, mutta halutessaan on kyllä loistava isä ja selvästi rakastaa lastaan.
Myös minä olen tehnyt eron päässäni selväksi, mutta sitten on juuri nämä käytännön/perheen asiat, joka jarruttavat eniten. Mussa ei esim. herätä juuri minkäälaisia tunteita ajatus siitä, että miehellä olisi joskus joku toinen nainen kuin minä (vrt. ap). Ja ap:lle sanottava siitä asiasta, että kyllähän sä voit miehestäsi välittää vaikka kuinka paljon, vaikka sitten muuten elämä tökkisikin tai eroa harkitset, jolloin myös uusien suhteiden sulattaminen voi olla vaikeaa. Noin munkin ajatukset meni vielä joku aika sitten, enää ei.
Sitä tässä joutuu puntaroimaan, että voiko ihminen tosiaan muuttua noin paljon ja noin perustavanlaatuisesti ihan yhtäkkiä, kun ei sitä kuitenkaan ole aiemmin vuosien saatossa pystynyt keskusteluista huolimatta tekemään. Suurin pelko on huomata joutuneensa taas takaisin siihen ahdinkotilaan, joka tuo vain kireyttä ja katkeruutta, jälkimmäistä on jo nyt tarpeeksi.
Yritetty on mekin, tosin nyt isoin kriisi ikinä menossa, ja selvästi sen vaikutukset mieheen on merkittävät. Sitähän minäkin mietin, että onko jonkun yhtenäisen perheen idyllin arvoista jatkaa sellaista suhdetta ja elämää, joka hajottaa, satuttaa, katkeroittaa tms. toista tai jopa molempia. Koska en mäkään tällä hetkellä pysty olemaan miehelleni niin "hyvä" ja mukana tässä kuin ehkä pitäisi, jos todella haluttaisiin liitto saada toimimaan.
Käsittämättömän vaikeaa on vain tehdä se lopullinen irtiotto kun tietää miten se toisen hajottaa. Tiedän myös sen, että mieheni ei tekisi eroa helpoksi vaan asettuu kaikissa kohdin pokkiteloin, koska ei sitä halua... sen on tehnyt jo selväksi. Miten siinä sitten pystyy katsomaan eteenpäin ja yrittää saada itseään taas jaloilleen, kun paha olo seuraa miehen tekojen kautta väkisin mukana. Ja lapsen takia yhteistyön on säilyttävä ja jatkuttava. Musta tuntuu hiukan siltä, että yhdessäoloa on jatkettava jo sen takia, ettei mulla ole voimia ottaa vastaan kaikkia sitä lokaa, mikä sieltä sitten varmasti heitetään. Halutessaan mies on tosi pahansisuinen ja pelkäänpä että voi käyttää meidän lasta myös jonain välikappaleena. Toivon että olen väärässä ja paljon se on mahdollista, mutta jo pelkkä pelko tosta asiasta vaikuttaa aika voimakkaana.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Rikkirevitty:
Ja löytyi kolmaskin, jonka ajatukset menee niin yksiin. Ei meilläkään siinä isyydessä ole periaatteessa mitään valittamista, ainakaan nykyään kun osaa/haluaa lapsen hoitoon ja arkeen ihan uudella tavalla osallistua. Usein tosin omat menot ja halut on mennyt lapsen edelle, mutta halutessaan on kyllä loistava isä ja selvästi rakastaa lastaan.
Myös minä olen tehnyt eron päässäni selväksi, mutta sitten on juuri nämä käytännön/perheen asiat, joka jarruttavat eniten. Mussa ei esim. herätä juuri minkäälaisia tunteita ajatus siitä, että miehellä olisi joskus joku toinen nainen kuin minä (vrt. ap). Ja ap:lle sanottava siitä asiasta, että kyllähän sä voit miehestäsi välittää vaikka kuinka paljon, vaikka sitten muuten elämä tökkisikin tai eroa harkitset, jolloin myös uusien suhteiden sulattaminen voi olla vaikeaa. Noin munkin ajatukset meni vielä joku aika sitten, enää ei.
Sitä tässä joutuu puntaroimaan, että voiko ihminen tosiaan muuttua noin paljon ja noin perustavanlaatuisesti ihan yhtäkkiä, kun ei sitä kuitenkaan ole aiemmin vuosien saatossa pystynyt keskusteluista huolimatta tekemään. Suurin pelko on huomata joutuneensa taas takaisin siihen ahdinkotilaan, joka tuo vain kireyttä ja katkeruutta, jälkimmäistä on jo nyt tarpeeksi.
Yritetty on mekin, tosin nyt isoin kriisi ikinä menossa, ja selvästi sen vaikutukset mieheen on merkittävät. Sitähän minäkin mietin, että onko jonkun yhtenäisen perheen idyllin arvoista jatkaa sellaista suhdetta ja elämää, joka hajottaa, satuttaa, katkeroittaa tms. toista tai jopa molempia. Koska en mäkään tällä hetkellä pysty olemaan miehelleni niin "hyvä" ja mukana tässä kuin ehkä pitäisi, jos todella haluttaisiin liitto saada toimimaan.
Käsittämättömän vaikeaa on vain tehdä se lopullinen irtiotto kun tietää miten se toisen hajottaa. Tiedän myös sen, että mieheni ei tekisi eroa helpoksi vaan asettuu kaikissa kohdin pokkiteloin, koska ei sitä halua... sen on tehnyt jo selväksi. Miten siinä sitten pystyy katsomaan eteenpäin ja yrittää saada itseään taas jaloilleen, kun paha olo seuraa miehen tekojen kautta väkisin mukana. Ja lapsen takia yhteistyön on säilyttävä ja jatkuttava. Musta tuntuu hiukan siltä, että yhdessäoloa on jatkettava jo sen takia, ettei mulla ole voimia ottaa vastaan kaikkia sitä lokaa, mikä sieltä sitten varmasti heitetään. Halutessaan mies on tosi pahansisuinen ja pelkäänpä että voi käyttää meidän lasta myös jonain välikappaleena. Toivon että olen väärässä ja paljon se on mahdollista, mutta jo pelkkä pelko tosta asiasta vaikuttaa aika voimakkaana.

Sulla on kyllä äärettömän hyvä kirjoitustaito! kerrot juuri minun ajatuksiani.. en haluaisi satuttaa miestäni mutta väkisinkin satutan jos lähden. Tuntuu myös että ulkopuoliset syyttävät minua ja MINUN ailahteluani kaikesta tästä... sekin tuntuu pahalta, koska ulospäin kaikki näyttää niin hyvältä. Minä vain satun olemaan se nuorempi tässä suhteessa ja monet tuomitsevat juuri minut sen takia "etten tiedä mitä haluan"...


 
mitä luulet, jos eroatte jälleen, tuleeko sinun ikävä taas miehesi luo?

jos lopettaisit yhteyden pidon tähän toiseen, voisivat sinun ja miehesi välit parantua. et välttämättä edes huomaa että se vaikuttaa asiaan, mutta SE VAIKUTTAA. kokeile edes parantaa suhdettasi mieheesi ja unohda se toinen hetkeksi. jos ei suju niin ei suju, oletpa ainakin yrittänyt kaikkesi eikä tarvitse sitten miettiä jälkeenpäin että mitäs jos olisinkin tehnyt niin ja näin.

itse samassa tilanteessa ollut joskus... tiedän mistä puhun.
 
Alkuperäinen kirjoittaja f:
mitä luulet, jos eroatte jälleen, tuleeko sinun ikävä taas miehesi luo?

jos lopettaisit yhteyden pidon tähän toiseen, voisivat sinun ja miehesi välit parantua. et välttämättä edes huomaa että se vaikuttaa asiaan, mutta SE VAIKUTTAA. kokeile edes parantaa suhdettasi mieheesi ja unohda se toinen hetkeksi. jos ei suju niin ei suju, oletpa ainakin yrittänyt kaikkesi eikä tarvitse sitten miettiä jälkeenpäin että mitäs jos olisinkin tehnyt niin ja näin.

itse samassa tilanteessa ollut joskus... tiedän mistä puhun.

Luulen, että ikävä tulisi kyllä takaisinkin, mutta olisi varmasti vain ajan kysymys koska se menisi ohi... Olen yrittänyt myös sitä ettemme pidä yhteyttä. Sitä ei kestä kauaa, koska tunteet ovat kuitenkin voimakkaat.
Miehen kanssa ongelmia joka tapauksessa on ollut JO ennen tämän toisen tapaamista. Ongelmia on ollut nyt jo n. 4-5 vuotta. Älkääkä kysykö miksi menimme naimisiin...

Toisen kanssa yhteydenpidon lopettaminen ei kuitenkaan paranna sitä faktaa, että miehen kanssa olevat ongelmat ajavat miettimään eroa.
 
Ei ole totta.. taas kolahtaa. Meillä myös ikäeroa seitsemisen vuotta niin, että minä olen se nuorempi, joka ei tiedä mitä haluaa.... Minä, joka olen aina pistänyt perheen ja miehen etusijalle, minä joka unelmoin kunnon perhe-elämästä, missä asioista kannetaan yhdessä vastuu ja aikaa vietetään joskus yhdessäkin...
No olenpa saanut niitäkin kommentteja, ettenkö tiedä joka suhteessa tulevan sen 7. yhdessäolovuoden paikkeilla aina kriisin. No ehkä tuleekin, mutta jos sen juuret on syvällä ja lonkeroiset, tarvitseeko siitä yrittää epätoivon vimmalla päästä yli vain siksi, että se kuuluu asiaan. Toki vastoinkäymiset kuuluu asiaan, niiden yli on päästy lukemattomia kertoja, eikä vähiten mun tahdonvoimalla, mutta nyt ei enää jaksa kynsin hampain pelastaa jotain, mikä ei ehkä olekaan sen arvosta. Kyllä mä "nuoruuteni" siinä voin myöntää, että tokihan sitä ajattelee siltäkin kannalta, että tätäkö tämä nyt on, loppuelämä tälläistä vääntöä, kun mahdollisuuksia olisi vielä vaikka mihin. En mä halua kovasti elettyä elämääni vanhana katua, joskaan en tiedä miten voin kantaa harteillani sitä taakkaa, että olen toista niin lujaa satuttanut kun tämän päätöksen kautta tekisin. Äh.

ps. ei tulisi mieleenkään kysyä miksi menitte naimisiin. taidan sen tietää :)
 
Alkuperäinen kirjoittaja Rikkirevitty:
Ei ole totta.. taas kolahtaa. Meillä myös ikäeroa seitsemisen vuotta niin, että minä olen se nuorempi, joka ei tiedä mitä haluaa.... Minä, joka olen aina pistänyt perheen ja miehen etusijalle, minä joka unelmoin kunnon perhe-elämästä, missä asioista kannetaan yhdessä vastuu ja aikaa vietetään joskus yhdessäkin...
No olenpa saanut niitäkin kommentteja, ettenkö tiedä joka suhteessa tulevan sen 7. yhdessäolovuoden paikkeilla aina kriisin. No ehkä tuleekin, mutta jos sen juuret on syvällä ja lonkeroiset, tarvitseeko siitä yrittää epätoivon vimmalla päästä yli vain siksi, että se kuuluu asiaan. Toki vastoinkäymiset kuuluu asiaan, niiden yli on päästy lukemattomia kertoja, eikä vähiten mun tahdonvoimalla, mutta nyt ei enää jaksa kynsin hampain pelastaa jotain, mikä ei ehkä olekaan sen arvosta. Kyllä mä "nuoruuteni" siinä voin myöntää, että tokihan sitä ajattelee siltäkin kannalta, että tätäkö tämä nyt on, loppuelämä tälläistä vääntöä, kun mahdollisuuksia olisi vielä vaikka mihin. En mä halua kovasti elettyä elämääni vanhana katua, joskaan en tiedä miten voin kantaa harteillani sitä taakkaa, että olen toista niin lujaa satuttanut kun tämän päätöksen kautta tekisin. Äh.

ps. ei tulisi mieleenkään kysyä miksi menitte naimisiin. taidan sen tietää :)

meillä myös 7 vuotta ikäeroa.. kylläpä nyt todella kolahtaa!!!
Olisi niin mukava vaihtaa ajatuksia enemmänkin, mutta kun en viitsisi millään kirjautua kun sen verran arka aihe...

minkä ikäinen olet?
 
25
Meillä takana siis 7 yhteistä vuotta, joista kaksi naimisissa (kas kummaa..). Ongelmia on ollut jo varmaan se nelisen vuotta, joten eipä kannata kysellä tosiaan, miksi on naimisiin menty.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Rikkirevitty:
25
Meillä takana siis 7 yhteistä vuotta, joista kaksi naimisissa (kas kummaa..). Ongelmia on ollut jo varmaan se nelisen vuotta, joten eipä kannata kysellä tosiaan, miksi on naimisiin menty.

Kiitos todella paljon sanoistasi! olo on kuin sielunsiskon löytäessä! huokaus...
nyt täytyy vain keksiä miten tämän ratkaisee! Tulen varmasti vielä kertomaan kuinka tässä käy..
 
Jostain syystä helpottaa kyllä huimasti huomata, että joku muukin elää samanlaisen "sotkun" keskellä, sitä jotenkin aina lapsellisesti ajattelee olevansa ainoa, jolla asiat on niin ja näin...
Minkä ikäinen muuten itse olet?
Joku tuossa ehdotteli välien katkaisemista vallan siihen toiseen mieheen ja kovasti olen itsekin miettinyt miten se ainakin alitajuisesti varmasti osaltaan vaikuttaa myös omiin päätöksiin, vaikka perusongelmat ovatkin sitten ihan muualla. Toisaalta olen kuitenkin sitä mieltä, että jos isojen ongelmien kanssa on painittu jo pitkään (ja ilman "muita" osapuolia), tuskin sitä puhtaasti toisen takia on kuitenkaan eroamassa. Ehkäpä se ihminen onkin juuri se katalyytti, jonka tarvitsee päästäkseen eroon tilanteesta, joka rikkoo ihmistä noin pahasti...?
Voimia päätöksentekoon. Onhan se kai niinkin, ettei sun tarvitse mitään päätöstä tehdä ennen kuin olet siihen täysin valmis. Jos vielä antaa sen yhden mahdollisuuden, voi ehkä tulevaisuudessa olla helpompi perustella eroa, kun tietää että on kaikki yritetty (jos siis on edelleen tarvetta eroon). Ja ehkä voi käydä niinkin onnellisesti, että kaikki tosiaan muuttuu parempaan tälläisten kriisien kautta... Mutta kuulostaa siltä, että teilläkin täytyy aika valtaisia muutoksia tapahtua ennen kuin parisuhteesta tulee tasavertainen, arvosta, kunnioittava ja ennen kaikkea lämmin...? Aitoa läheisyyttä ja välittämistä kai tarvii kaikki?
 
Kirjoitin miehelle äsken sähköpostiviestin pohjustaakseni tämän iltaista keskustelua kun ei hän tunnu ymmärtävän, miten vakavasta asiasta on kyse. hän ihmettelee miten teen nyt kärpäsestä härkäsen...
 
Alkuperäinen kirjoittaja Rikkirevitty:
Jostain syystä helpottaa kyllä huimasti huomata, että joku muukin elää samanlaisen "sotkun" keskellä, sitä jotenkin aina lapsellisesti ajattelee olevansa ainoa, jolla asiat on niin ja näin...
Minkä ikäinen muuten itse olet?
Joku tuossa ehdotteli välien katkaisemista vallan siihen toiseen mieheen ja kovasti olen itsekin miettinyt miten se ainakin alitajuisesti varmasti osaltaan vaikuttaa myös omiin päätöksiin, vaikka perusongelmat ovatkin sitten ihan muualla. Toisaalta olen kuitenkin sitä mieltä, että jos isojen ongelmien kanssa on painittu jo pitkään (ja ilman "muita" osapuolia), tuskin sitä puhtaasti toisen takia on kuitenkaan eroamassa. Ehkäpä se ihminen onkin juuri se katalyytti, jonka tarvitsee päästäkseen eroon tilanteesta, joka rikkoo ihmistä noin pahasti...?
Voimia päätöksentekoon. Onhan se kai niinkin, ettei sun tarvitse mitään päätöstä tehdä ennen kuin olet siihen täysin valmis. Jos vielä antaa sen yhden mahdollisuuden, voi ehkä tulevaisuudessa olla helpompi perustella eroa, kun tietää että on kaikki yritetty (jos siis on edelleen tarvetta eroon). Ja ehkä voi käydä niinkin onnellisesti, että kaikki tosiaan muuttuu parempaan tälläisten kriisien kautta... Mutta kuulostaa siltä, että teilläkin täytyy aika valtaisia muutoksia tapahtua ennen kuin parisuhteesta tulee tasavertainen, arvosta, kunnioittava ja ennen kaikkea lämmin...? Aitoa läheisyyttä ja välittämistä kai tarvii kaikki?

puhut täysin asiaa! Itse olen 23 vuotias ...
meilläkin iso ongelma siinä ettei MIES näe ongelmaa. hänen mielestään minä liioittelen asioita...
 
Näin meilläkin. Tai näkee hän nyt, kun sen rautalangasta ja pakattujen kassien kanssa hälle väänsin. Tähän asti on painanut telkkarin volyymiä suuremmalle aina kun olen yrittänyt asioista keskustella, tai kuitannut sen turhalla marmattamisella, ei ne asiat kuulemma ainakaan puhumalla parane... Ja milläs sitten? Ilmeisesti eivät erollakaan hänen mielestään.. Ei kai kukaan tälläisiä asioita halua liioitella tai mitenkään heppoisin perustein ala eroa harkitsemaan.. kyllä silloin on isoista asioista kyse. Kyllä mä ainakin ajattelin niin, että kun naimisiin menen, olen sillä tiellä loppuelämäni. Sehän olisi se "helpoin" ratkaisu, muut vaatii äärettömästi voimaa itseltä. Ns. Tyytyminen kai on lyhytkatseisesti ajateltuna se helpoin tapa...mutta ei varmaankaan oikea? Kun tietäisikin.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Rikkirevitty:
Näin meilläkin. Tai näkee hän nyt, kun sen rautalangasta ja pakattujen kassien kanssa hälle väänsin. Tähän asti on painanut telkkarin volyymiä suuremmalle aina kun olen yrittänyt asioista keskustella, tai kuitannut sen turhalla marmattamisella, ei ne asiat kuulemma ainakaan puhumalla parane... Ja milläs sitten? Ilmeisesti eivät erollakaan hänen mielestään.. Ei kai kukaan tälläisiä asioita halua liioitella tai mitenkään heppoisin perustein ala eroa harkitsemaan.. kyllä silloin on isoista asioista kyse. Kyllä mä ainakin ajattelin niin, että kun naimisiin menen, olen sillä tiellä loppuelämäni. Sehän olisi se "helpoin" ratkaisu, muut vaatii äärettömästi voimaa itseltä. Ns. Tyytyminen kai on lyhytkatseisesti ajateltuna se helpoin tapa...mutta ei varmaankaan oikea? Kun tietäisikin.

Joo! Nimenomaan meilläkin mies tajuaa tilanteen kun laukut on pakattu ja vannoo rakkauttaan ja muuttumistaan melkein polvillaan... mutta auta armias kun arki astuu taas kuvaan ja tavarat on takas paikoillaan... :(
ja todella karua nähdä mies niin huonona kuin silloin kun ilmoittaa mahdollisesta erovaihtoehdosta...

mikähän miehet saa käyttäytymään noin, jos eivät tosiaan sellaisia halua olla!
 
En olisi ikimaailmassa uskonut todellisen eroaikeen kolahtavan mieheen niin lujaa kuin se teki. Olin ihan varma, että hän suunnilleen huokaisee helpotuksesta kun pääsee musta, niin oli antanut aiemmin ymmärtää.. Sitten se hajosikin ihan palasiksi mun edessä ja nyt tuntuu etten ikinä pääse siitä irti kun en pysty kantamaan sitä oloa, mitä toisen hajoittaminen mussa saa aikaiseksi. Vähän sellainen olo, että sitä kärvistelee sitten sen toisen takia, vaikka jos pysähtyisi pohtimaan asiaa enemmän, olisi sekin kai merkki taas siitä, miten joku valta toimii...? Mua hajottaa aika paljon sekin, kun en oikeasti tiedä, kuinka aitoja miehen tunteet ja lupaukset ovat, vai onko tämä hälle jotain peliä ja juuri se iso mukavuustekijä josta ei tahdo luopua... Aiemman kokemuksen pohjalta nämä epäilyt aika aiheellisia, mutta toisaalta. Onhan se törkeää epäillä toisen aitoutta..

En tiedä niin, mikä kenenkin käytöstä motivoi. Vai onko se jotenkin heidän hallitsemattomissaan? mahdollisimman suuri hyöty mahdollisimman pienellä vaivalla? Kamalan katkerasti tiedän toisin paikoin kirjoittavani, mutta en mahda mitään. Meillä on pelannut sellainen täysihoito miehelle näihin päiviin asti, että joku osa musta luulee, ettei se vaan halua luopua siitä. Kaikki tehty ja hoidettu samalla kun se on voinut elää elämäänsä haluamallaan tavalla.. Mutta sitten taas päästään siihen, että mitä JOS se kuitenkin oikeasti rakastaa ja haluaa niin paljon kuin nyt väittää... SIttenhän mä teen sille todella pahasti.
 
Nyt on kovin sekavat tunnelmat kotona... asioita on puitu ja riidaksihan se meni... loppujen lopuksi kumpikin vain solvasi toistensa kasvatustyylejä.
on tämä vaikeaa. nyt ollaan taas vihoissa... tämä on raastavaa. todella raastavaa!
 
Hankala tilanne, voimia sinulle ap. :hug: Mä varmaan sun kengissä lähtisin pois tuosta suhteesta koska en voisi elää siinä jos tuollaista.. Mutta mä en voi tietää teidän tilannetta tarkemmin, sen kyllä uskon että jos päätät lähteä se on vaikea ja pitkään harkittu päätös. Muista myös, että ei se ole lapsenkaan etu jos vanhemmat eivät onnellisia.
 
Kaikkea hyvää teille, toivottavasti miehesi ymmärtää miten isoista asioista on kyse ja todellakin yrittää kaikkensa. Tietääkö muuten miehesi esimerkiksi sen, kuinka paljon sinua satuttaa se, miten hän yrittää kaikissa asioissa sinua opettaa, eikä jotenkin luota sinun kykyihisi..? Se on kuitenkin aika perustavaalaatua oleva ongelma, ja jos hän pystyy omaa käyttäytymismalliaan esim. siinä muuttamaan, voisiko se olla merkki todellisesta halusta yrittää?
 
Alkuperäinen kirjoittaja Rikkirevitty:
Kaikkea hyvää teille, toivottavasti miehesi ymmärtää miten isoista asioista on kyse ja todellakin yrittää kaikkensa. Tietääkö muuten miehesi esimerkiksi sen, kuinka paljon sinua satuttaa se, miten hän yrittää kaikissa asioissa sinua opettaa, eikä jotenkin luota sinun kykyihisi..? Se on kuitenkin aika perustavaalaatua oleva ongelma, ja jos hän pystyy omaa käyttäytymismalliaan esim. siinä muuttamaan, voisiko se olla merkki todellisesta halusta yrittää?

kiitos!

Mieheni tietää kyllä miten paljon satuttaa käytöksellään ja eilen pidinkin asiasta erittäin ison palaverin.oli hauska huomata, että hän ymmärsi kyllä pointin kun teimme eilen ruokaa yhdessä ja hän sitten tuli siihen neuvomaan niin heti korjasi "siis ihan miten itse haluat, mutta minä tekisin sen noin, mutta toi on kyllä kulta myös ihan hyvä" :D
Eli pointti on ainakin mennyt perille asti...
Ehkä tämä tästä.. on silti vähän epäileväinen tunnelma. sellainen, etten edes tiedä jaksanko vielä yrittää mutta kai minä nyt annan sen mahdollisuuden miehelle...
aiemmat tapahtumat vaan ovat syöneet tunteita jonkin verran
 
Voin ymmärtää. Sehän meilläkin tässä kai nyt isoiten tökkii, kun aiemmat tapahtumat ja tilanteet on vaikuttaneet mun tunteisiin (toisen anteeksipyynnöistä) huolimatta aikas isosti. Ja pelkään pahoin, että pysyvästi. Ja niin kauan kun se on niin, on aika vaikea tsempata itseään yrittämään myös kaikkensa parisuhteen pelastamiseksi. MIkä ei taas ole reilua toista kohtaan, ymmärrän sen.. Itse tein niin, että sanoin asian pahimmassa kriisissä ääneen ja tein selväksi, että tarvitsen aikaa omien tunteideni selvittämiseen/löytämiseen.. eli jos mies tosissaan haluaa kanssani aina vaan yrittää ja jatkaa, on hänen annettava minulle aikaa ja tilaa tehdä työtä tunteideni parissa. Ymmärsi tämän hyvin ja kovasti sitä lupaili, käytännössä ei kuitenkaan siihen tunnu pystyvän. Kai häntä satuttaa se, etten ole yhtä lämmin ja yritteliäs kuin hän tällä hetkellä, mutta en vain pysty siihen ja mua harmittaa kun hän sitä lupailuistaan huolimatta jatkuvasti odottaa. Eikä kyse ole siitä, etteikö hän saisi minulta hellyyttä, huomionosoituksia ja yhteistä aikaa ihan yhtälailla kuin ennenkin. Mikään ei myöskään ole arjen pyörittämisessä muuttunut, olen vain hiukan "poissaolevampi" ja "innottomampi". Olikohan tuossa nyt mitään tolkkua...?
Hienoa kuitenkin, että tekin olette puhuneet kunnolla ja juuri niistä vaikeasta aioista. :)Toivottavasti pointti myös pysyy miehellä mielessä...Äläkä sinäkään anna tilanteen mennä enää samaan pisteeseen kun jo noin ison askeleen olet tehnyt..?
 

Yhteistyössä