K
Keittiönoita
Vieras
.. olo on aika mukava =) Vaikka kauan se kestikin
Mun lapsuudessani joulut vietettiin aina vain oman perheen kesken. Isovanhemmat asuivat satojen kilometrien päässä ja silloisilla junilla matka mummolaan vei 5 tuntia. Junissa sai tupakoida jne. Ei ollut varmaan kiva ajatus lähteä matkatavaroiden ja parin lapsen kanssa jyskyttämään jouluksi mummolaan, joten joulu helsinkiläisessä lähiössä ydinperheen kesken oli äidilleni silloin paras vaihtoehto.
Kun me muksut muutettiin omiin huusholleihimme, äitini ei kestänyt ajatusta joulusta ilman meitä. Ollaan aina asuttu kävelymatkan päässä toisistamme, joten sitä hankalaa matkaa ei ole koskaan voinut laittaa syyksi sille, että jokaisella olisikin oma joulu. Kaikki jouluni - mun lapset siis ensi jouluna 22 ja 17 v - on mennyt äitini ehdoilla. On ihan sama, missä ollaan, mutta pitää olla meidän kaikkien. Tai ainakin toisen meistä tyttäristä pitää viettää joulua yhdessä äitimme kanssa. Se on ollut suunnaton rasite sekä mulle että siskolleni, koska meistä kumpikin olisi halunnut luoda oman joulun omassa perheessä omille lapsillemme.
Aikoinaan päädyttiin systerin kassa siihen, että yhteiset joulut saa riittää ja joka toinen joulu mä otan vanhukset ja joka toinen joulu systeri ottaa. Niin tehtiinkin. Paitsi että niinä jouluina, kun olisi ollut systerin vuoro, systeri pakkasi pesueensa autoon ja lähti mökille jouluksi. Tietäen varsin hyvin, että mutsi ei talvipakkasilla ulkohuussiin mene. Joten vanhukset jäi mulle joka jouluksi. Ei siinä sinällään mitään vikaa, musta on ihan mukavaa olla vanhempieni kanssa jouluna. Mutta mun perheelle ei koskaan syntynyt mitään omaa jouluperinnettä. Perinnettä, jota lapseni voisivat jatkaa aikanaan omille lapsilleen. Ja nyt on jo liian myöhäistä.
Mutta eilen... meille siis joulua perinteikkäämmäksi on muodostunut kekri ja kun eilen käytin koko päivän ja osan edellistä yötäkin kekripäivällisen valmistamiseen, tunsin jotain huikaisevaa. Huikaisevaa iloa siitä, että likka on tulossa kotiin kekripäivälliselle. Vaikka "ottopoikani" joutuikin menemään kekriksi töihin, en antanut sen masentaa itseäni. Kun pilkoin punajuuria, silppusin sipuleita, viipaloin lohta.... en tehnyt sitä pelkästään junnulle vaan myös likalle. Mun rakkaimmilleni. Silloin tajusin, miten oma äitinikin niitä jouluruokia laittaessaan iloitsee siitä, että lapset ovat tulossa päivälliselle.
Aikaisempina jouluina - koska äitini on jo yli 80 v - ollaan kukin tehty kotonamme jouluruokia nyyttäriperiaatteella. Mutta ensi jouluna ajattelin ehdottaa äidilleni, että tehtäiskö ne ruuat siellä mummolan keittiössä yhdessä =)
Mun lapsuudessani joulut vietettiin aina vain oman perheen kesken. Isovanhemmat asuivat satojen kilometrien päässä ja silloisilla junilla matka mummolaan vei 5 tuntia. Junissa sai tupakoida jne. Ei ollut varmaan kiva ajatus lähteä matkatavaroiden ja parin lapsen kanssa jyskyttämään jouluksi mummolaan, joten joulu helsinkiläisessä lähiössä ydinperheen kesken oli äidilleni silloin paras vaihtoehto.
Kun me muksut muutettiin omiin huusholleihimme, äitini ei kestänyt ajatusta joulusta ilman meitä. Ollaan aina asuttu kävelymatkan päässä toisistamme, joten sitä hankalaa matkaa ei ole koskaan voinut laittaa syyksi sille, että jokaisella olisikin oma joulu. Kaikki jouluni - mun lapset siis ensi jouluna 22 ja 17 v - on mennyt äitini ehdoilla. On ihan sama, missä ollaan, mutta pitää olla meidän kaikkien. Tai ainakin toisen meistä tyttäristä pitää viettää joulua yhdessä äitimme kanssa. Se on ollut suunnaton rasite sekä mulle että siskolleni, koska meistä kumpikin olisi halunnut luoda oman joulun omassa perheessä omille lapsillemme.
Aikoinaan päädyttiin systerin kassa siihen, että yhteiset joulut saa riittää ja joka toinen joulu mä otan vanhukset ja joka toinen joulu systeri ottaa. Niin tehtiinkin. Paitsi että niinä jouluina, kun olisi ollut systerin vuoro, systeri pakkasi pesueensa autoon ja lähti mökille jouluksi. Tietäen varsin hyvin, että mutsi ei talvipakkasilla ulkohuussiin mene. Joten vanhukset jäi mulle joka jouluksi. Ei siinä sinällään mitään vikaa, musta on ihan mukavaa olla vanhempieni kanssa jouluna. Mutta mun perheelle ei koskaan syntynyt mitään omaa jouluperinnettä. Perinnettä, jota lapseni voisivat jatkaa aikanaan omille lapsilleen. Ja nyt on jo liian myöhäistä.
Mutta eilen... meille siis joulua perinteikkäämmäksi on muodostunut kekri ja kun eilen käytin koko päivän ja osan edellistä yötäkin kekripäivällisen valmistamiseen, tunsin jotain huikaisevaa. Huikaisevaa iloa siitä, että likka on tulossa kotiin kekripäivälliselle. Vaikka "ottopoikani" joutuikin menemään kekriksi töihin, en antanut sen masentaa itseäni. Kun pilkoin punajuuria, silppusin sipuleita, viipaloin lohta.... en tehnyt sitä pelkästään junnulle vaan myös likalle. Mun rakkaimmilleni. Silloin tajusin, miten oma äitinikin niitä jouluruokia laittaessaan iloitsee siitä, että lapset ovat tulossa päivälliselle.
Aikaisempina jouluina - koska äitini on jo yli 80 v - ollaan kukin tehty kotonamme jouluruokia nyyttäriperiaatteella. Mutta ensi jouluna ajattelin ehdottaa äidilleni, että tehtäiskö ne ruuat siellä mummolan keittiössä yhdessä =)