kuormittunut suhde

[Amalia]

Mitä teen. Olemme olleet yhdessä vajaan vuoden. Koen usein turhautuvani suhteessa, koska miehellä ei tällä hetkellä ole minulle riittävästi aikaa. Lähetän kiukkuisia meilejä (työpaikalle). Mies ymmärtää ja tuntee syyllisyyttä eikä haluaisi, että kärsin. Kun näemme, meillä on ihanaa ja mies tykkää musta (sen pystyy sanomaan riidassakin). Hän kuitenkin kiukustuu viesteistäni. Mies ehdottaa, että antaisimme toisillemme vapautemme, tai kysyy mitä mieltä olen. Meidän pitäisi löytää joku uusi tapa olla yhdessä.

Mies ei kuitenkaan tarkoittanut, ettemme tapaisi toisiamme. En tiedä mitä sitten. Ensi kesänä olosuhteet muuttuvat ja hänellä on minulle enemmän aikaa, mutta miten jaksaa sinne asti.

En tunne nyt oloani turvalliseksi. Ongelma on se, että meillä kuitenkin on se rakkaus. Mutta mitä voisin tehdä ollakseni onnellisempi tässä vaikeassa tilanteessa?

 

[aune]

Hanki itsellesi oma elämä. Harrastuksia, kavereita jne. Ettet ehdi koko ajan murehtimaan miksei miehellä ole sinulle aikaa. Kärsivällisyyttä, kun tilanne kerran paranee kesällä.

 

[anna]

Kun lähetät kiukkuisia viestejä, mies on pahoillaan, ja sitten sinä olet pahoillasi, eli kukaan ei ole onnellinen... Eli lopettamalla tällaisten viestien kirjoittaminen on ainakin hyvä aloitus onnen lisäämiselle.

Jos teillä on rakkautta, arvosta sitä. Ajattele kuinka hyvin sinulla on asiat, eikä vain mitä kaikkea puuttuu. Positiivista on, että tiedät, että tilanne tulee muuttumaan.

Mieti mitä positiivista olisi siinä, että pystyt olemaan kärsivällinen, sehän on aika aliarvostettu hyve tänä päivänä. Käännä tilanne jotenkin omaksi eduksesi, etsi vaikka niitä harrastuksia!

 

[Amalia]

Tiedän, että kiukuttelu vie miehen kauemmaksi minusta ja saa minut hankalien naisten listalle. Miehellä on takanaan paljon riitaa ja alistamista sisältävä suhde. Pelkään, että hän ei oikein osaa olla naisen kanssa tasapainoisessa suhteessa, enkä ehkä minäkään miehen kanssa. Helppo sanoa, että lopeta kiukkuisten viestien lähettely, mutta mitä tilalle. Tiedän, että on lopetettava jos haluan vielä suhteen jatkuvan, ollaan niin heikoilla jäillä.

Kaipaan mieheltä huomiota ja soittoja, millä saan pois sen pakkomielteisen odottamisen. Muuta ajateltavaa, mutta ei oo helppoa. Onko kohtalotivereita?

 

[Amalia]

Seksi sujuu kyllä loistavasti, samoin läheisyys ja hellyys ja huumori, silloin kun ollaan yhdessä, aikaa on vaan liian vähän.

 

[Hope]

Vuosi seurutelua on sellainen aika, että moni alkaa jo ajattelemaan, että suhteen pitäisi kehittyä ja tiivistyä. Sinä vaadit nyt mieheltäsi sellaista, mihin hän ei pysty ja kykene eli hänen olisi tehtävä sinut onnelliseksi soitoillaan, huomionosoituksillaan ja antmalla aikaansa sinulle enemmän.

Olette siinä mielessä pattitilanteessa, että sinä haluat muuta, kuin mies voi sinulle antaa. Luvassa on kuitenkin paremmat ajat ja muista että parisuhteessa aina pitää joustaa ja nyt on varmaan sinun vuorosi.

Vaikka kuinka kipeästi kaipaat häntä, mutta kun tiedät tilanteen, niin älä syytä häntä pahasta olostasi jatkuvasti, vaan nauti siitä mitä teillä on ja elä omaa elämääsi, ilman että odotat koko ajan miehen yhteydenottoja.

 

[Amalia]

Tajuan sen, että olen rasittava ja kuromitan miestä liikaa odotuksillani. Miten voisin oikeasti sisäisesti vapauttaa itseni? Miehen ristiriitainen käytös tekee myös hulluksi, puhuu, ettei voi jatkua näin ja sitten sänkyyn. Olen ihan sekaisin.

 

[Inka]

Meillä oli aivan sama tilanne. Miehellä koko ajan kiire - työt, opiskelu, kaverit, remontointi... kyllähän hänellä oikeasti olikin kiire ja lupaili yli vuoden ajan, että se on vain tilapäistä.

No kun yksi projekti oli valmis tuli jotain muuta ja meidän näkemisemme alkoivat harventua harvenemistaan. Lopulta aloin tuntea syyllisyyttä jo siitäkin, että ehdotin jotain yhteistä tekemistä, koska mies antoi ymmärtää sen vievän aikaa hänen tärkeiltä tekemisiltään. Sanoi rakastavansa ja haluavansa viettää aikaa kanssani, mutta sanojen toteuttaminen oli mitä oli.

Vihelsin pelin poikki. Nyt olen ihan rikki, sillä rakkautta meilläkin riitti. Yritän nyt hokea itselleni, että tämä mies ja minä emme sovi yhteen ja että löydän vierelleni jonkun, jonka käsitys parisuhteesta on lähempänä omaani.

Toivottavasti teillä ei kärjisty tähän pisteeseen asti. Yritin keskustella asiasta ennen kuin pistin pelin poikki - mies myönsi ongelmat, mutta ei ollut valmis tekemään mitään niille. Ja minä pahensin asiaa valittamalla. Siitä noidankehästä emme enää päässeetkään pois.

 

[Yksinäinen]

Mahtavaa. Meitä on muitakin. Minä olen ollut kohtuullisen valittamatta, ja elänyt omaa elämäni. Mutta mies on niin yliherkkä, koska entinen tyttöystävä valitti, että sanoo heti kun inahdankin että ""Joko se TAAS alkaa!""
Ja en voi pian enää hengittää.
Ja: olen samaa mieltä, jos on nyt kiire niin on aina kiire. Olen miettinyt että mikähän luuseri minä olen, kun minulla niin ärsyttää se tapa miten hän asioista ilmoittaa.
Hän sanoo, että yrittäisit itse joskus tehdä plaa plaa.

Ainainen syyllisyys siitä että kuormitan miestä ja vaadin liikaa.
Ainainen ahdistus siitä että minua ei kukaan ymmärrä ja kuuntele vastaavalla tavalla.Ainaiset lupaukset ja yritykset itselleni olla yrittämättä liikaa ja antamatta liikaa.
Ja kaikki menee hukkan, kun monen viikon ajan nieleskeltyöni sanon YHDEN lauseen omista tunteistani, ja mies sanoo että TAAS.
Sillä jätkällä ei ole mitään aavistusta siitä, että minua ei ole kohta olemassakaan. On vain työtyötyötyötyötyötyöttyötyötyötyö
Ja kun kyse on kommunikaatiosta, EI siitä että on rikos käydä töissä
Mikä siinä on, että hän aina osaa kääntää se niin, että minä yritän estää häntä tekemästä mitä hänen pitää tehdä.

Jos kysyn sellaisenkin asian, että ""Voisitko kuunnella hetken, minä haluan puhua nyt siitä että XXX vai oletko jo lähdössä töihin? ""
""JAAHA: Nytkö se alkaa. Sano mulle miksi minä en saa sinun mielestäsi käydä töissä?""
Mitä tuohon voi sanoa. No siksi tietenkin kun töissäkäynti on typerää ja minä haluan että me kuolemme nälkään? Lisäksi haluan että hän leyhyttelee minua strutsinsulilla ja syöttää viinirypäleitä aamusta iltaan. Senkö se luulee kuulevansa?

 

[Inka]

Niinpä. Kyllä minullakin muutakin elämää oli kuin mies, mutta olisin halunnut joskus tehdä jotain yhdessäkin. Tosi kivaa kun mukavan sunnuntai-illan jälkeen mies alkaa meuhkaamaan siitä, miten taas jäi sitä ja tätä tekemättä kun houkuttelin hänet vain löhöilemään.

Suhde meni siis poikki ja mies syyllisti minua siitä, että annoin periksi meidän suhteemme niin helpolla. Huoh... en halunnut enää yrittää ja yrittää ja aina ymmärtää kun se tuntui pahalta. Minusta oli kovaa vauhtia tulossa nalkuttava marttyyriakka.

Yksinäinen, tosi tuttua tuo miehesi tekemä asioiden kärjistäminen. Ei tarvinnut paljon kuin vihjaista että olisi kiva viettää esim. lauantai yhdessä niin alkoi se ryöppy niskaan miten en ymmärrä ja aina painostan ja valitan ja syyllistän...

Ja lupauksia tuli, paljonkin. Aina satunnaisesti jokin niistä toteutuikin.

Nyt taistelen itseni kanssa, yritän lakata välittämästä hänestä. Ja mietin, pystynkö ensi kerralla valitsemaan viisaammin, löytämään miehen joka kohtelee minua paremmin. Eikä hänenkään tarvitse strusinsulilla minua löyhytellä - vaikka siitä ihan kiva romanttinen hetki voisikin seurata...

 

[Inka vielä]

Eli Amalia, homman nimi on mielestäni tämä. Sinulla on kolme vaihtoehtoa.

a) Alat leikkiä kissaa ja hiirtä. Miehesi mielenkiinnon saat heräämään uudelleen vetäytymällä hänestä kauemmas. Tämän joudut toistamaan tasaisin väliajoin.

b) Oikeasti hyväksyt, että näin tämä menee. Lakkaat odottamasta sitä ""ensi kesää"" ja uskot, että miehesi elämäntyyli on vain tällainen. Rakennat itsellesi oman erillisen elämän, joko niin että pysyt suhteessa tai

c) eroat miehestä.

 

[Yksinäinen]

Joo, voin kuvitella tuon taistelun. Toivon että minun ei tarvitsisi erota, en halua elää ilman häntä on niin paljon hyvääkin. On niin rakas, että ei kukaan koskaan.

Ja hän suuttuisi , jos sanoisin että hän ei kuuntele minua. HÄn ei vain tiedä mitä kuuntelemisen ala-lajia milloinkin tarkoitan... Viimeviikolla kuunteli minua kauan aikaa, ja sain valittaa mistä halusin.
Ja se oli mukavaa, ja pärjäsin taas vähän aikaa.MInäkin saan valittaa työasioista, koska se on oikeudenmukaista hänen mielestään.

Hän ei vain tiedä kuinka monesti ja helposti laitan itseni syrjään hänen meuhkaamisen takia. Hukkaan omat tunteeni, jos minua vaikka itkettää, niin haluan perkele vieköön itkeä rauhassa loppuun, ilman että joku keskeyttää, tai ottaa itseensä. Tai alkaa ärsyyntymään, että eikö mulle mikään riitä kun viimeviikolla itkin jo niin miksi taas pitää.

 

[Inka]

Toivoisin osaavani sanoa jotain rohkaisevaa ja auttaa siten.

Mieheni oli myös hyvin vahva luonne ja minä pehmeämpänä usein riitojen aikana sovittelin, koska en kestä huutamista ja meuhkaamista. Siitä jäi sitten aina jotain hampaankoloon, ei ollut tervettä. Samoin itkemisestä - jos itkeminen mitenkään liittyi suhteeseemme, miehestä tuli hetkessä jääkylmä. Edellinen tyttöystävä oli kuulemma yrittänyt usein manipuloida kyynelillään. Minä sain sitten kärsiä tästä, kun oikeasti oli paha olla ja kyyneleet vain tulivat, toinen kääntyi kovana pois ja heitti pari ilkeää sanaa.

Tunsin, että aloin hukata oman minuuteni toisen tahtoon sopeutuessani. Samalla minusta tuli hänelle aina vain mielenkiinnottomampi, itsestäänselvyys. Varo tätä! Sinusta tulee vain varjo entisestäsi ja menetät itsekunnioituksesi.

Omasta suhteestani opin paljon. Opin senkin, etten olekaan niin vahva ja itsenäinen nainen kuin luulin. Minulla on heikko kohtani, sydämeni. Toisaalta ehkä se on hyväkin - se tekee minusta inhimillisen. En haluaisikaan olla kylmä ja kova. Mutta kipeää tämä tekee, rakkaus ihmiseen joka on minulle niin totaalisen väärä.

 

[n30]

Seurustelin yhden tyypin kanssa ja jo alusta alkaen huomasi, että hän haluaa pitää etäisyyttä. Oli pitkät työpäivät, hyvin tiukka treeniohjema josta ei voinut joustaa ikinä ja omat menot ystävien kanssa. Kysyin siinä vaiheessa itseltäni, millaisen suhteen haluan ja totesin, että haluan viettää paljon _kiireetöntä_ aikaa miehen kanssa, tehdä ja kokea asioita yhdessä, hengailla yhteisen kaveripiirin kanssa jne. Hänkin vakuutti tunteitaan, mutta silti jätti olon kylmäksi ja turvattomaksi. En jotenkaan saanut häneen ollenkaan yhteyttä. No, siihen oli varmaan monia syitä, mutta itse en halunnut suhdetta, jota suoritetaan silloin tällöin pari tuntia ts. en halunnut hänen tarjoamaansa ""laatuaikaa"", vaan _aikaa_.

Vaikka oli tosi vaikeaa lähteä, olen niiin tyytyväinen että tein sen enkä jäänyt sinnittelemään suhteeseen, sillä löysin viimein miehen jonka kanssa olen ikionnellinen. Ja tärkeimpiä asioista heti alusta alkaen oli turvallinen olo, ja se, että hän selvästi osoitti haluavansa olla minun kanssani (myös käytännössä, ei vain sanoina).

Toivon, että teidän tilanteenne muuttuu, mutta jotkut miehet ovat kyllä sellaisiakin, että moni muu asia on tärkeämpää, mielenkiintoisempaa tms kuin olla oman kumppaninsa kanssa. Suhteen alussa miehen kunnianhimo ja omistautuminen työlle voi olla jopa ihailtavaa, mutta loppu viimein huomaa joutuvansa olemaan aika paljon yksin. Haluaako sitä sitten vai ei. Voi olla että kukkaro on ohuempi niillä, jotka eivät asu työpaikallaan, mutta mikä on kullekin tärkeää?

 

[Yksinäinen]

Nuo oli ihan hyviä neuvoja..alan taipua samalle kannalle, ja olen niitä noudaattanutkin kauan aikaa tietämättäni, ennenkuin nyt viimeks meni hermot.

Se, kuinka olla tulematta miehelle itsestään selväksi, on aivan uskomatonta rimpuilua ja kiikun kaakun tasapainoilua...sihen äkkiä loppuu energia. Ehkä taas jaksan vähän aikaa..

Siinä on sellainen tapahtumakaari, että ensin olen vahva, itsenäinen ja mikään ei hatkauta. Huumori kukkii ja nauru soi. Miehen oikut ei tunnu missään, ja saan kaikkea hyvää häneltä.

Sitten hän alkaa tietenkin rakastaa minua, ja hukuttaa minut lämpöön ja autuuteen, on huomaavainen uskomattomilla tavoilla.

No, sitä kun jatkuu vähän aikaa, ja kun se sitten loppuu, niin huomaankin että on taas hiukan vaikeampi kääntää ajatuksia pois tästä ihanasta yhteiselosta.
Arvaamatta tuleekin äijälle muuta mieleen, enkä ole kerennyt itse kyllästyä kyhnäämiseen ja siihen että minulla on mies jonka kanssa puhua. Siinä seison sitten niinkuin nalli kalliolla.

No, silloin on vielä mahdollisuus. Eli mies ei välttämättä huomaa että olen jotenkin järkyttynyt ja epävarma. Olen vain soittamatta puhelimella perään, ja pyrin siihen että aina on jotain tekemistä. Aina kun puhelin soi, olen jossain siellä ja siellä, ja pitää mennä mutta nähdään viikon päästä.

No, kohta tulee taas uusi kyhnäyskausi. mies avautuu ja tarvii hellyyttä. Minä siitä liikutun ja annan kaikkeni. Mutta kun odotan että on minun vuoroni sanoa jotain, on ukko taas tipotiessään.

No, siinävaiheessa alkaa jo otsaverisuoni pullottaa. Sitten ei tarvita kuin se, että ukko ulos lähtiessään huikkaa että nähdään, eikä soita viikkoon.
Sitten alkaa elää taas mielikuvitus. Kun äijää seuraavan kerran näkyy, naamani on jo norsun*itulla. Siihen väliin se ""No mikä nyt TAAS on"" ja silloin se alkaa.

Ja, kun olen selittämässä, että mikä mättää, ja kuinka tässä EI ole kyse siitä että ihmisen pitää tienata rahaa, niin tilanne vain yhtäkkiä ryöstäytyy käsistä, ja huomaan että en edes muista mikä asia minulla alunperin oli, kun mies on johtanut koko homman ihan omille poluilleen: eli kysyy tiukkoja kysymyksiä "" Sano miksi minä en saa elää? onko eläminen kiellettyä?"" Tuollaista typerää, josta minulle tulee sellainen olo että hän pitää minua idioottina, koska ei tuollaisiin kysymyksiin ole vastausta.
No, hän tulkitsee niin, että kerran en osaa vastata ""yksinkertaiseen kysymykseen"" tarkoittaa sitä, että vastausta ei ole, ja olen järjestänyt koko kohtauksen vain miestä kiusatakseni, kuten kaikki muutkin hänelle ovat tehneet kautta aikojen.
Sen jälkeen tulee selitys, kuinka hänellä on hankalaa, ja jos tietäisin että kuinka vaikeaa, niin en syyllistäisi häntä koskaan.

Ja jälleen päästään tilanteeseen, jossa en tiedä kuka olen, miksi, ja herää kysymys, olisiko tiede kehittänyt viimein jonkin konstin hajota savuna ilmaan, jotta en häiritsisi viattomia miehiä niin kovasti.

 

[Inhorealisti]

Mielstani palstalla on useampikin samansisaltoinen keskustelu tanaan. Kaikki herattivat minussa miehena samankaltaisia ajatuksia.

Ensimmainen on, etta haluatte taydellisen miehen ja taydellisen suhteen. Hetken jo luulette sen loytaneennekin, mutta arki onkin jotain muuta. Miehet ovat kiireisia ja heilla on omaakin elamaa. Tunnette itsenne laiminlyodyksi ja syyllistatte miehen.

Mies taas ylensa pitaa helposta elamasta ja helpoista naisista. Jatkuvat keskustelut parisuhteen tilasta tai vaatimukset naisen huomioinnista ovat oivallinen tapa saada mies vetaytymaan.

Jotenkin minusta tuntuu, etta ihmiset tuovat entisen elamansa painolastin uuteen suhteeseensa. Miehet vaativat ymmarrysta vittumaisuudelleen ja naiset haluavat miehen olevan ymmartavainen terapeutti ja kuuntelija. Ei valttamatta neuvoja, vaan kuuntelija ja ymmartaja. Se on vain usein vaikeaa, kun ei edes tieda, mista kenka oikeasti puristaa. Ja mies harvoin sita rivien valista osaa selvittaakaan.

Jos sitten lopulta loytaisitte sen kuuntelevan ja huomioivan pehmomiehen, te kyllastyitte. Miehen paattamattomyyteen ja tylsyyteen. Ei olisi haastetta eika sarmaa.

Mina, kuten muutama muukin jo suositteli hankkimaan omaa elamaa, ettei se oma onni olisi vain miehen harteilla. Voittehan toki vaihtaa empaattisempaan mieheen, mutta sita ennen kannattaa pohtia, onko teille kaynyt samoin jo aiemminkin. Silloin vika saattaakin loytya peilista ja eparealistisista unelmista, seka odotuksista miehelta etta parisuhteelta.

Tosin, minahan olen mies, enka ymmarra lainkaan naisten huolia. Ehka tassakin keskustelussa ongelma oli vain miehen kiire. Mutta tuskin kuitenkaan...

 

[Yksinäinen]

Kiitos kovasti, mutta neuvosi ei osu maaliin.
Me varmasti tiedetään kaikki se, että pitää olla oma elämä ja miehen harteilla ei saa olla mitään jne.

Ja niistä empaattisista pehmomiehistä: ei sellaisia ole.

Nuori tyttö ottaa miehekseen pojan, joka ei ole häntä pitempi, jolla on pitkä rauhaarakastava rastatukka ja ruusunpunainen pullukka suu. Kuvittelee että mies on kuin hän itse, pieni tyttö. Empaattinen ja vaaraton.
Elää toivossa, että poika olisi pehmeä ja kiltti, ja ymmärtää myös tyttöä, kerran osaa hylkeitäkin suojella eikä mene armeijaan, leipoo kotona pullaa.
Pettymys on suuri: samanlainen piru kuin muutkin miehet, jos ei pahempi mitä tulee tähän kommunikointiin..

Olen todennut että mitä miehekkäämpi mies, sen pehmeämpi sydän siellä alla on. Siksi minunkin ukkoni on sellainen helvetin kiuas. Ja pahin ongelma on se, että hän ottaa niin syvälle itseensä minun tunteet, että juoksee kuin päätön kana jos vähänkin inahdan. Joka taas aiheuttaa sen että minulla ei ole turvallinen olo. Minun ei kestä näyttää tunteitani.
Sillä ei ole pehmon ja machon kanssa mitään tekemistä.
Ehkä on tosi, että miehen ei tarvitsekaan ymmärtää.
Usein minun asiani ovat sellaisia, että ei ne ole mitään joita mietitään enää seuraavana päivänä---tämä siis jos sen saan käsiteltyä- jos ei, niin siitä kuullaan kahden kymmenenkin vuoden kuluttua.
Jos valitan miehelle meidän suhteesta hänen tulee tehdä seuraavaa: Kyllä kulta. Ahaa kulta, no minäpä yritän, no älä nyt , tule syliin.
Ja silloin minä vasta pääsen vauhtiin. Saatan heittää jonkun syytöksen, mikä menee jopa vähän epäreilun puolelle. Huomaan sen itse jälkeen päin.
JA TUO ON SE ISKU JOKA MIEHEN PITÄÄ OSATA VÄISTÄÄ!
Pysyä rauhallisena, eikä ruveta sotimaan, karjumaan, lyömään seinää nyrkillä ja kysymään että onko minun mielestäni eläminen kiellettyä.
Se on ainoa konsti päästä siitä yli, ja olkoon niin macho kuin haluaa. Vaikka söisi rautanauloja aamiaiseksi ja paskoisi kettinkiä. Ja vaikka olisi t-paitasillaan pihalla 50 asteen pakkasessa EI PALELE.

 

[Yksinäinen]

Kysymys miehille:

Kumpi on tärkeämpää, olla oikeassa vai olla naimisissa?

Eikö voi hetkeksi laittaa syrjään omia tunteitaan, antaa vaimon huutaa kun sillä on hätä?

Niin minäkin teen, laitan omat tunteet syrjään kun mies on kiihdyksissään. Mikä hetki se on alkaa tapella ja puolustautua henkeen ja vereen?

Tuppaa vain käymään niin että mies ottaa aina vain lisää tilaa itselleen kun minä joustan. Ja menee raiteiltaan kun yhtäkkiä en joku päivä joustakaan.
Onko sellainen oikeudenmukaista, että toisella saa olla tunteet, toinen saa tehdä virheitä, toinen saa vittuilla ja esittää kompa kysymyksiä, toinen saa leikkiä marttyyriä ""No ei sitten, enää en yritä kerran ei passaa""-tyyliin, ja toinen ei saa tehdä mitään näistä, ilman että ollaan heti keikuttamassa peruskalliotakin jalkojen alta.

 

[Inka]

Inhorealisti,

sinulla on äärimmäisen hyvä pointti. Asia ei kuitenkaan ole aivan niin yksinkertainen...

Elämässäni kaikki muu on hyvin, paitsi että tämä suhde kariutui. On mielenkiintoinen työ, hyvät välit omaan perheeseen ja paljon ystäviä. Juhlin omissa porukoissa, matkustelinkin ilman miestä.

Loppuaikoina pidimme kuitenkin yhteyttä ehkä tyyliin tekstari joka toinen päivä, puhelu 5min kerran viikossa ja nähtiin parin viikon välein. SILTI kuulemma roikuin ja painostin kun olisin halunnut hieman tiiviimpää yhteydenpitoa ja enemmän aikaa. Minusta taas tuota ei voinut enää edes kutsua suhteeksi.

Olen aivan samaa mieltä, oma elämä pitää olla. Mutta entä jos sitä YHTEISTÄ elämää ei enää ole juuri lainkaan - onko silloin mitään järkeä edes olla suhteessa?

Ehkä etsinkin täydellistä miestä, nimittäin itselleni täydellistä. Tiedän itsekin olevani hankala ja edellisen miehen kanssa meni poikki suurimmalta osin juuri siksi että hän oli niin kiltti ja kyllästyin... tämän toisaalta pistäisin nuoruuden piikkiin (olin alta parikymppinen kun aloimme seurustelemaan) joten ehkä sentään toivoa vielä on.

 

[Amalia]

Jotain tapahtuu, kun naisen rakkaus tulee miehelle varmaksi. Miehen ei tarvitse enää ponnistella ja se huomio mitä nainen alussa saa, ja johon tottuu, ei enää olekaan itsestäänselvää. Kun nainen kiintyy ja paljastaa koko haavoittuvuutensa ja kun hylätyksitulemisen pelko nostaa päätään, mies ahdistuu. Hän kokee kaverien kanssa kaljan juomisen vapauttavammaksi.

Viesteihin ei tarvitse enää heti vastailla jne.

Nyt olen päättänyt ruveta helpommaksi eli suuntaan huomiota sitten pariin ihailijaani, etten olisi koko ajan odottamassa.

Sanoinkin miehelle, että olisin helppo, jollen välittäisi.

Mulla on ihan samanlainen tunteen kulku yleensä, olen ihan tyytyväinen, mutta sitten kun aikaa kuluu jonkin rajan yli eikä huomiota ole tullut, joudun aallonpohjaan ja alan kiukutella. Sitten voin joutua pyytämään käytöstäni anteeksi ja hyvittelemään miestä.

 

[Yksinäinen]

Aivan. Ja minulla on niin, että mitä alhaisemman aallon pohjalla olen,
sitä suuremmalla syyllä mies kokee että kavereiden kanssa on helpompaa ja häipyy rentoutumaan, ja sitä enemmän vaivun sinne pohjaan.

Ja se ottaa kaaliin, että en voi siinä mielentilassa mitenkään voittaa miehen kavereita kilpailussa siitä, kuka on rennoin ja rempsein ja huumorintajuisin ihminen.

Mies tulee kotiin aamuyöstä ja kertoo kuinka se ja se häiskä on huipputyyppi, ja kertoo illan parhaan vitsin. Minun pitäisi olla automaattisesti juonessa mukana, tai muuten olen tosikko.

Saan purra hampaat murskaksi että saisin jätettyä sanomatta sen mitä pyörii päässä eli:""Käske niiden kirppuisten räkänokka- idioottikavereittesi painua helvettiin.""

Ja vaikka en sanoisi mitään, niin mies ottaa naaman ilmeestäni sen, että hän ei saa muka käydä missään eikä tehdä mitään, ja on taas seuraavana päivänä aamukahteen asti töissä ja ylitöissä.

Ja mitä syvemmällä olen aallon pohjassa, sitä kylmemmäksi ja väistelevämmäksi mies muuttuu.Ei vahingossakaan halaa eikä puhu mitään. Ei edes sitä vertaa välitä että kysyisi onko mulla vielä paha olla.

Ja tiedän, että hän ei tule IKINÄ käsittämään mitä hänen pitää tehdä. Se on niin vaikeaa.
Tulen repineeksi miehen kappaleiksi tässä, ja kyllä miuullakin tekee mieli pyytää anteeksi ja lohduttaa miestä purkaukseni jälkeen. Mulla on aivan kamala olo, kun näen että toinen ei ymmärrä yhtään mistään mitään, ja joutuu pakenemaan minua.

Mutta en voi tehdä sitä, sillä se tarkoittaisi taas sitä, että teen kaiken yksin ja katkeroidun lisää. Ei itseään voi itse muuttaa.
Eli riitelen yksin, sovin yksin, rakastan yksin, ja sovin yhteisestä elämästä yksin. Ja halaan itseäni kun mies ei halaa, ja rakastan itseäni koska kukaan muu ei rakasta. Vitut. Jo periaatteesta en suostu sellaiseen, koska minulla on oikeus olla se mikä olen, eikä muuttaa itseäni sen mukaan että miten ukko saadaan pidettyä tyytyväisenä. Sitähän minullekin hoetaan, että anna miehen olla oma itsensä. En anna niinkauan kuin minä joudun itse luopumaan itsestäni sen takia.
En ole mikään vahva ja kestävä lattialankku jonka päällä toinen saa astella, ja jos menen rikki niin ostetaan uusi.

 

[Amalia]

Miehet pitää helpoista naisista on varmaan totta, mutta sen helppouden pitää olla vastavuoroista ei alistuvaa.

Mun mies ei tajua, myöntää itsekin sen, monia asioita, joista loukkaannun. Hän ei tajua, että joku pieni viesti tai onnentoivotus merkitsee mulle paljon. Hänen ajattelumaailmansa on niin erilainen. Minä taas suoraan tulkitsen, että hän ei välitä minusta, se tulee niin selkärangasta, että en ehdi edes ajatella. Ehkä se on lapsuuden hylätyksi tulemisen kokemus ja kokemukseni päättyneessä avioliitossani.

Mies on mielestäni hyvä ja empaattinen mies, mutta se ei aina kohdistu minuun, ja mitä tarvitsevampi olen niin sitä väähemmän.

Luulen, että ne viestit, kaikki eivät ole olleet kiukkuisia, mutta vaikeita ehkä, olen purkanut hänelle itseäni ja sanonut suoraan mitä ajattelen. Olen ottanut riskin joka kerta, mies joko ymmärtää ja se vie meitä lähemmäksi tai ei ymmärrä ja erottaa. Luulen, että minulle on ollut tärkeää kertoa itsestäni ja jollain tavalla mies saattaa arvostaa sitä, että rohkeasti olen paljastanut itseäni ja myös rakkauttani häneen. Miehen on vaikea käsittää, että joku rakastaa häntä tai että hänellä on vetovoimaa jne. Koska edellinen nainen repi hänen itsetuntoaan jatkuvasti sanomalla, ettei kukaan nainen susta voi välittää ja eihän sulla edes seiso ym.

Nyt olen kuitenkin tullut tieni päähän noissa meileissä, ne eivät johda mihinkään. On keksittävä muita tapoja olla. Tietyllä tavalla tämä aika on ollut hedelmällistä, olen lukenut paljon.

Me emme miehen kanssa oikeastaan koskaan riitele, kun olemme yhdessä. Hänen sylissään tunnen oloni maailman turvallisimmaksi, maailma tulee hetkeksi täydelliseksi ja seksi hänen kanssaan on taivaallista, koska rakastan häntä. Seksi on ehkä vielä enemmän henkinen kuin fyysinen kokemus mulle, huumaannun hänen läheisyydestään.

Kun olemme yhdessä nauramme ja juttelemme. Mies nauraa usein jutuilleni. Horoskooppimerkkimme ovat oppositiossa toisiinsa, ja ehkä siksi minun temperamenttini voi roihahtaa, silmänräpäyksessä voin puhelinkeskustelussa joutua epävarmuuden tilaan. Tärkeintä kai olisi luottaa siihen, että mies rakastaa ja välittää.

Katkeruus on se toinen peikko. Ajatukset siitä, että miksi mies menee mieluummin kavereidensa kanssa maalle kännäämään ym. miesten puuhia. Miehellä on kotoista ja helppoa ja rentoa ja humoristista kavereiden kanssa. Tässä kaveripiirissa on paljon naisvihaajia ja katkeroituneita, suurin osa on kykenemättömiä suhteeseen naisen kanssa. Naisia vaan kaatuu tasaiseen tahtiin.

 

[eräs]

Nm. Inhorealisti kirjoitti:
>>Jatkuvat keskustelut parisuhteen tilasta tai vaatimukset naisen huomioinnista ovat oivallinen tapa saada mies vetaytymaan.>>

Ehkä, mutta minun mielestäni siinä ei ole kyse siitä, että miehellä ei kiinnostaisi suhteen tila tai naisen huomiointi. Näyttää siltä, että mies vain välttää viimeiseen asti puhumista, koska luulee saavansa väistämättä aina haukut.

Yleensäkin mies ottaa syytöksinä kaiken, mitä nainen sanoo.
Valitettavasti nainen kärsii siitä, että asioita ei sanota ääneen,. Ja kärsiikin todella paljon.

Ihan kuin miehellä olisi jatkuva pelko siitä, että paljastuu että hän ei olekaan riittävän hyvä mies, ja varautuu aina puolustautumaan. Tuntee itsensä vain heikoksi, ja lataa tilanteeseen kaiken agressionsa toivoen pelastuvansa siten.
Ja taas nainen joutuu menemään kuoreensa miehen pelkojen tieltä.

Joku sanoi tuolla että mies erityisesti alkaa silloin kylmäkiskoiseksi, kun kuulee että itkeminen johtuu mitenkään suhteesta ja miehestä.

Olen sitä mieltä, että ne keskustelut parisuhteen tilasta, ovat itseasiassa hetkiä, jolloin miehellä olisi hyvä tilaisuus todistaa olevansa hyvä mies.

Miehen pitäisi ottaa vähän rennommin se naisen ns. valitus, koska ei naisella useinkaan ole mitään muuta hätää kuin epävarma ja ulkopuolinen olo. Se voi yhtä hyvin nollautua siten, että mies vain osoittaa olevansa kiinnostunut siitä mitä nainen sanoo, ja muistaaa sen jälkeenkin päin tehden mitä voi.
Onko niin vaikeaa sanoa sievästi asioita, eikä huutamalla?

Inhorealisti sanoi, että kuunteleminen ja ymmärtäminen on vaikeaa, jos ei tiedä mistä kenkä puristaa.
Itseasiassa asian RATKAISEMINEN on vaikeaa jos ei tiedä mistä kenkä puristaa, mutta kyllä minun mielestäni kuunteleminen on oikeastaan vähintä mitä voi tehdä.

Ja jos kuuntelee, ja yrittää ymmärtää, niin ehkä se kenkä lakkaa puristamasta.
Olen ymmärtänyt , että useimmissa tapauksissa naisen valituskohtauksia, kenkä puristaa juuri siitä, että naisen mielestä häntä ei yritetä edes ymmärtää eikä varsinkaan kuunnella.

No, miten saat asian kääntymään? No kiinnostumalla ymmärtämisestä ja kuuntelemalla tietenkin.
Eikä siitä tule yhtään sen KUUNNELLEMPI olo, että toinen vain väittää kivenkovaan että ""kuuntelenhan minä"". Ei se ole kuuntelemista vaan väittämistä.
Tunneasiat ei muutu sillä että toinen väittää ettei tunteisiin ole mitään aihetta. Eivät esineetkään lakkaa olemasta sillä että suljet silmäsi ja huudat tarpeeksi kovaa.

 

[:(]

Minä seurustelin noin vuoden juuri tuollaisen miehen kanssa. Hän teki töitä koko ajan, paitsi silloin kun oli lapsensa kanssa (tai vähän silloinkin). Tiesin siis koko ajan, että kuvioissa oli lapsi, mutta uskoin, kun kuulin lapsen äidin olevan ex. Niinä hetkinä (lyhyinä ja harvoina) kun tapasimme, kaikki oli hyvin. Väliaikoina kiukuttelin minäkin sähköpostitse ja tekstareilla (mies kun ei yleensä vastannut puhelimeensa) siitä, ettei nähdä ja ettei miehellä ole koskaan minulle aikaa. Koko ajan olin tyytymätön, mutta kai sitten vain niin aikaansaamaton ääliö, etten tajunnut lopettaa suhdetta. Minä kun aina uskoin niihin vakuutteluihin, että aikaa on ihan kohta. Ja paskat. Sitä aikaa ei koskaan tullut. Loppujen lopuksi suhde loppui siihen, että mies kai vahingossa tai sitten kiukutteluuni kyllästyneenä paljasti, että olisi koko ajan halunnut lapsensa äidin takaisin. Mahtoi olla helpotus, kun lakkasin kiukkuamasta. En sanonut enää mitään ja nyt vuoden päästä olen todella onnellinen, että pääsin eroon mokomasta. Kärsiköön nyt lapsen äiti siitä, ettei aikaa ole koskaan, kun vain työ on tärkeää. Paitsi, että luulen tämän naisen tajunneen sen jo ajat sitten ja siksi olevan ex. Minä en jaksa enää tuon kiduttavan suhteen jälkeen uskoa siihen, että mies sanoo, et aikaa jossain vaiheessa on. Jos sitä ei ole suhteen alkuvaiheessa, jolloin suhteen voisi olettaa olevan kiihkeimmillään, en jaksa uskoa, että aikaa tulevaisuudessa on sen enempää. Pikemminkin päinvastoin.

Olen pahoillani, että en oikeastaan vastannut kysymyksiisi mitenkään. Halusin vain kertoa oman kokemukseni suhteesta, jossa toisella ei koskaan ole aikaa. Halusin omasta kokemuksestani sanoa sen, että jos suhteeseen on koko ajan tyytymätön, kannattaa miettiä olisiko onnellisempi yksin. Tai olisiko viisaampaa avata silmät sellaisille ihmisille, joilla on aikaa juuri sinulle. Tai sitten on vain odotettava. Minun odotukseni kesti noin 10 kuukautta (ensimmäiset pari kuukautta meni oikein hyvin). Minä en tajunnut sitä ja olisin varmaan typeränä odottanut vaikka kuinka kauan sitä olematonta parempaa aikaa, jos ei miehen halu saada exäänsä takaisin olisi tullut ilmi.

 

[Amalia]

Olisiko jollain kokemuksia siitä miten oman toimintatavan muutos on muuttanut parisuhdetta parempaan? Tuli mieleen ajatus, että ehkä ratkaisu voi olla helppokin, jos päästää irti henkisesti itse rakentamastaan odotuksen ja pettymyksen kehästä. Saat sen mistä luovut kirjoitta Tommy Hellstenkin. Niin kauan kun on rakkautta on toivoakin.

Olen rakentanut miehelle vastaamisesta jonkinlaisen pakkopullan. Hän kyllä on aina vastannut soittoihini, siis soittanut takaisin yms. Mulla vaan pitäisi olla sitä toleranssia ja luottamusta, että hän välittää, joudun vaan niin helposti sen hylätyksitulemisen tunteen valtaan, vaikka en ole ollenkaan kahlitseva tyyppi, pidän ilmavuudesta ja vapaudentunteesta.