Miesystäväni on ollut oikeastaan koko elämänsä jyrkästi omien lasten hankintaa vastaan, vaikka on mahtava muiden lasten kanssa (hän on nyt 40-v). Minä olen kuitenkin kertonut hyvin selvästi ensimmäisistä treffeistä lähtien, että minä ehdottomasti haluan lapsia (olen 34-v). Tämä on ollut tietysti todella ongelmallista ja on tavallaan järjetöntäkin että aloimme siitä huolimatta seurustelemaan. Olemme seurustelleet nyt yhdeksän kuukautta ja suhde on muuttunut tunteiden osalta syväksi. Olen kuitenkin koko ajan tavallaan asettanut yhteenmuuton, suhteen syvenemisen ja homman jatkumisen ehdoksi lupausta siitä, että lapsi voidaan joskus hankkia. Asiasta on tasaisin väliajoin keskusteltu ja olemme melkein lopettaneet suhteen tämän takia usemman kerran. Lasta ei siis tarvitse hankkia nyt, eikä tietenkään olisi mitään järkeäkään näin lyhyellä tuttavuudella, mutta en vaan voi seurustella miehen kanssa ilman ajatusta siitä, että suhde johtaisi johonkin lopullisempaan kuin hengailuun.
Tänään oli taas tällainen keskustelu. Mies kertoi taas jyrkän kantansa ja lukuisia syitä miksei hän halua omia lapsia. Se oli raskas keskustelu, itkin, anelin, olin epätoivoinen ja lopulta toivoton. Istuin hiljaa ja olin jo sanomassa niitä sanoja hänelle - etten voi jatkaa itseni kiduttamista rakastamalla häntä, kun tästä ei tule mitään. Mies istui kylmänä sohvalla ja sanoi sitten yhtäkiä, että hän varmaan katuu tätä, mutta hän voisi suostua yhteen lapseen koska niin kovasti haluan, mutta korosti että hän ei todellakaan itse haluaisi. Sen jälkeen hän vetäytyi kuoreensa ja sanoi että toivottavasti ymmärrän mikä tuollaisen lupauksen hinta on. Sanoin etten tiedä, mutta hän ei suostunut selittämään. Sanoi ettei halua puhua asiasta enempää.
En nyt pysty iloitsemaan tästä. En ensinnäkään ihan luota tuohon lupaukseen. Se on annettu pelosta, että suhde päättyy. Toisekseen millainen lähtökohta on parisuhteelle ja yhteiselle vanhemmuudelle, jos toinen kokee asian noin negatiivisena. Koko tilanne on hirveän riipivä.
