Yhdyn edellisiin mielipiteisiin autismin kirjon oireista -niin kuin AP olet itsekin aavistellut. Siksi en tuomitse tuota pelaamista ihan niin jyrkästi, kuin jotkut vastaajat. Jos lapsi selvästi nauttii pelaamisesta (esim. enemmän, kuin tarinaleikeistä) ja saa siitä onnistumisen tunteita, niin minusta pitäisi antaa lapsen pelata, mutta samalla miettiä, josko tuosta mieluisesta pelaamisesta voisi olla jotain hyötyäkin.
Tarjolla on paljon pienillekin lapsille tarkoitettuja, ns. tarina- ja strategiapelejä, joissa samalla voi oppia esim. matemaattisia tai kielellisiä taitoja. Joissakin on mukana jopa moraali- ja eettisiä arvoja opettavia puolia (esim. ystävyyden arvostusta, kiusaamisen paheksuntaa, yhteistyön korostamista), joita ei kuitenkaan opeteta sormi pystyssä heristellen, vaan ikään kuin tarinan lomassa.
Tällaisia ovat mm. Jussi Jänö- ja Josefiina-pelit, joita löytyy molempia monin eri aihealuein (mm. maantieto, avaruus, laskento, kielet jne.). Samoin muumipeleissä on aina jokin laajempi arvoitus tai tehtävä, jota yritetään ratkoa monilla eri osatehtävillä. Myös Viiru ja Pesonen -peli(t?) on tällainen monien pienten osapelien summa.
Näitä saa kaupoista ostettua ihan PC:lle -tosin ei ihan joka marketista löydy, kun kaikki hyllyt on nykyään täynnä noita konsolipelejä. Myös mm. cdon.com:sta löytyy ladattavia pelejä, ainakin tuota Jussi Jänöä ja Josefiinaa. Maksavat 15-20 / kpl ja meillä ainakin ovat pääosin toimineet hyvin (siis teknisesti). Kannattaa kyllä aika tarkkaan tutkia pelien ikäsuositukset ja sisältö ennen ostoa, mutta esim. jopa 6-8 -vuotiaille tarkoitetut ovat olleet oikeinkin sopivia ja turvallisia 4-5 vuotiaalle, kun niissä voi vakeustasoksi valita helpoimman, joka usein on juurikin sopiva alle kouluikäiselle.
Toki olen ehdottomasti peliajan tarkkailun ja rajoittamisen kannalla; Meilläkin on tytöillä munakello käytössä ja peliaikaa päivästä riippuen 30 min. - 1h, ja useimmiten nuo pidemmätkin ajat ovat muutamaan otteeseen päivässä pelattuna yhteensä. Ja ilman muuta lapsen elämässä täytyy olla muutakin, kuin pelaamista -ulkoilua, sitä tarinaleikkien harjoittelua tai vaikka vanhempien kanssa yhdessä arkihommien tekemistä.
Mutta meillä pelataan paljon myös yhdessä niin, että minä tai isä auttelemme vieressä ja jutellaan pelin kulusta. Näin me myös pysymme tarkkaan kartalla siitä, mitä ja miten lapsi pelaa ja yhdessä tekemistähän se on sekin. Itse koen, että lapset on oppineet paljonkin noista peleistä -ja pelkästään positiivisia asioita.
Tarjolla on paljon pienillekin lapsille tarkoitettuja, ns. tarina- ja strategiapelejä, joissa samalla voi oppia esim. matemaattisia tai kielellisiä taitoja. Joissakin on mukana jopa moraali- ja eettisiä arvoja opettavia puolia (esim. ystävyyden arvostusta, kiusaamisen paheksuntaa, yhteistyön korostamista), joita ei kuitenkaan opeteta sormi pystyssä heristellen, vaan ikään kuin tarinan lomassa.
Tällaisia ovat mm. Jussi Jänö- ja Josefiina-pelit, joita löytyy molempia monin eri aihealuein (mm. maantieto, avaruus, laskento, kielet jne.). Samoin muumipeleissä on aina jokin laajempi arvoitus tai tehtävä, jota yritetään ratkoa monilla eri osatehtävillä. Myös Viiru ja Pesonen -peli(t?) on tällainen monien pienten osapelien summa.
Näitä saa kaupoista ostettua ihan PC:lle -tosin ei ihan joka marketista löydy, kun kaikki hyllyt on nykyään täynnä noita konsolipelejä. Myös mm. cdon.com:sta löytyy ladattavia pelejä, ainakin tuota Jussi Jänöä ja Josefiinaa. Maksavat 15-20 / kpl ja meillä ainakin ovat pääosin toimineet hyvin (siis teknisesti). Kannattaa kyllä aika tarkkaan tutkia pelien ikäsuositukset ja sisältö ennen ostoa, mutta esim. jopa 6-8 -vuotiaille tarkoitetut ovat olleet oikeinkin sopivia ja turvallisia 4-5 vuotiaalle, kun niissä voi vakeustasoksi valita helpoimman, joka usein on juurikin sopiva alle kouluikäiselle.
Toki olen ehdottomasti peliajan tarkkailun ja rajoittamisen kannalla; Meilläkin on tytöillä munakello käytössä ja peliaikaa päivästä riippuen 30 min. - 1h, ja useimmiten nuo pidemmätkin ajat ovat muutamaan otteeseen päivässä pelattuna yhteensä. Ja ilman muuta lapsen elämässä täytyy olla muutakin, kuin pelaamista -ulkoilua, sitä tarinaleikkien harjoittelua tai vaikka vanhempien kanssa yhdessä arkihommien tekemistä.
Mutta meillä pelataan paljon myös yhdessä niin, että minä tai isä auttelemme vieressä ja jutellaan pelin kulusta. Näin me myös pysymme tarkkaan kartalla siitä, mitä ja miten lapsi pelaa ja yhdessä tekemistähän se on sekin. Itse koen, että lapset on oppineet paljonkin noista peleistä -ja pelkästään positiivisia asioita.