Lapsen sukunimi joskus tulevaisuudessa....

[n26]

....että kun tosiasiahan on se, ettei sukunimiasiaa mieheltä edes kysytä, varsinkaan avoliitossa. Eikä tosiaan missään liitossa, jos vaimolla on oma tyttönimensä... Lapselle tulee aina automaattisesti äidin sukunimi, kuten tuolla joku jo sanoikin.

Ei pidä paikkaansa. Nimilain mukaan avosuhteessa elävätkin voivat ottaa lapselleen yhteisestä sopimuksesta isän sukunimen, jos isyystunnustus on kunnossa lasta kastettaessa.
Samoin avioliitossa elävät omat sukunimensä säilyttäneet voivat valita lapselleen jomman kumman vanhemman sukunimen. Kaikkien samojen vanhempien lasten täytyy olla saman sukunimisiä.
Tarkistakaa asiat, ennen kuin menette esittämään "muka tietojanne".

Hohhoijakkaa. Sanoinko, etteivät avosuhteessa elävät voi ottaa lapselle isän nimeä missään tapauksessa?

Kertaan tässä vielä, että lähinnä tarkoitin sitä, että miehellä ei ole siinä mitään nokan koputtamista jos nainen haluaa antaa lapselleen oman sukunimensä. Tuo nyt voi ainakin ap:n kannalta olla ihan hyvä tieto, jos ei sitä vielä satu tietämään. Tuossa aiemmin esittämässä esimerkkitapauksessa antoivatkin ihan yhteisestä sopimuksesta sitten isän nimen. Esim. avoliitossa syntyneen lapsen isän on turha riidellä lapsen nimestä jos äiti haluaa antaa omansa, sitä kun ei häneltä edes kysytä eikä isän ole mahdollista riitauttaa lapsen nimiasiaa mitenkään.

 

[Dynaaminen periaate]

....että kun tosiasiahan on se, ettei sukunimiasiaa mieheltä edes kysytä, varsinkaan avoliitossa. Eikä tosiaan missään liitossa, jos vaimolla on oma tyttönimensä... Lapselle tulee aina automaattisesti äidin sukunimi, kuten tuolla joku jo sanoikin.

Hohhoijakkaa. Sanoinko, etteivät avosuhteessa elävät voi ottaa lapselle isän nimeä missään tapauksessa?

Kertaan tässä vielä, että lähinnä tarkoitin sitä, että miehellä ei ole siinä mitään nokan koputtamista jos nainen haluaa antaa lapselleen oman sukunimensä. Tuo nyt voi ainakin ap:n kannalta olla ihan hyvä tieto, jos ei sitä vielä satu tietämään. Tuossa aiemmin esittämässä esimerkkitapauksessa antoivatkin ihan yhteisestä sopimuksesta sitten isän nimen. Esim. avoliitossa syntyneen lapsen isän on turha riidellä lapsen nimestä jos äiti haluaa antaa omansa, sitä kun ei häneltä edes kysytä eikä isän ole mahdollista riitauttaa lapsen nimiasiaa mitenkään.

Asiallisesti ottaen sanoit.
Onko omankin kirjoitetun tekstin ymmärtäminen noin vaikeaa?

 

[kokemuksesta]

Ei meillä ainakaan isältä mitään erikois kysymyksiä suoritettu, että haluaako hän lapselle oman sukunimensä. Lapselle tuli synnyttyään äidin sukunimi, eikä siitä kukaan isälle soitellu, että vaihdetaanko nimi. Joten voin kuule ihan rehellisesti sanoa, että nimeä EI kysellä. Näin se käytännössä menee.

 

[Myös kokemusta]

Ei meillä ainakaan isältä mitään erikois kysymyksiä suoritettu, että haluaako hän lapselle oman sukunimensä. Lapselle tuli synnyttyään äidin sukunimi, eikä siitä kukaan isälle soitellu, että vaihdetaanko nimi. Joten voin kuule ihan rehellisesti sanoa, että nimeä EI kysellä. Näin se käytännössä menee.

Jos se on teidän kohdallanne niin mennyt, ei siitä voi tehdä vielä kaikkia koskevaa yleistä käytäntöä!
Yleinen käytäntö on se, että VANHEMPIEN kanssa keskustellaan sukunimestä - jos on mitä keskusteltavaa - ja he päättävät sukunimestä, jälleen sillä edellytyksellä, että on mitään päätettävää.
Satun tietämään asian satojen "tapausten" kokemuksella, joten tämä tästä asiasta.

 

[voi ei]

Äiti päättää lapsen sukunimen yksin vain jos on yksin huoltaja. Maistraatin paperiin tarvittiin molempien huoltajien allekirjoitus.

 

[Lyhyt ja ytimekäs]

Tässä käytännön esimerkki elävästä elämästä:

Ystävälläni on lapsi, joka on syntynyt avosuhteessa ja sai isänsä sukunimen, sittemmin pariskunta erosi. Postiluukussa luki siis Kuusilehto-Heiskanen- (fiktiiviset, mutta siis äidin sekä lapsen sukunimet). Ystäväni muutti yhteen uuden miehen kanssa, joten postiluukussa lukee Kuusilehto-Heiskanen-Korpilampi. Nyt pariskunta odottaa yhteistä lasta. Uusi lapsi ei tietenkään voi ottaa samaa sukunimeä kuin sisaruksensa, joten saa isänsä nimen.

Kyllä mun mielestä voisi vähän miettiä tarkemmin ja tulevaisuutta ajatellen noita nimiä. Eli kun tämä ystäväni menee tulevaisuudessa lastensa kanssa esim Kelaan, he kaikki kolme asioivat eri sukunimillä vaikka samaa perhettä ovat.

Itse aion pitää naimisiin mennessä oman (harvinaisen) nimeni, ja tulevat (?) lapseni saavat sen myös. Mies on tervetullut vaihtamaan nimensä omaani tai sitten voi pitää nimensä. Asian kerroin ilmoitusluontoisena asiana kihlatulleni, joka ei ole vielä päättänyt miten toimii. Ja sattumoisin miehellä on siis yleinen nen-nimi.

 

[Vielä mahtuisi]

Meiklläkin on postilaatikossa kolme nimeä!

 

[Rinta-Juntti]

Olipa kerran neiti Mönkkönen. Hän alkoi seurustella miehen kanssa, jonka sukunimi oli sattumalta Mönkkönen. Sitten vietettiin häitä ja ehdottoman feministinä neiti Mönkkönen halusi pitää myös tyttönimensä. Häiden jälkeen hän käytti sukunimeä Mönkkönen-Mönkkönen.

 

[huhhuh..]

Kertokaapa rakkaat ellit mielipiteitänne.

Olen n. 30-vuotias nainen, ja olen seurustellut nyt vuoden päivät "elämäni miehen" kanssa. Jokin aika sitten meille tuli puheksi tulevaisuus, naimisiin meno ja lasten hankita. Emme olleet aikaisemmin puhuneet aiheesta paljoakaan, ja tokaisin hiukan ajattelemattomasti siinä sivulauseessa, että btw, pidän muuten oman sukunimeni kun menen naimisiin ja että lapset saavat sitten minun sukunimeni. Tausta tälle on se, että oman sukuni sukunimeä on tällä hetkellä Suomessa neljällä henkilöllä, joista olen ainoa potentiaalinen suvun jatkaja. Minulle on pienestä pitäen toitotettu, että "sitten kyllä jatkat meidän sukunimeä" jne...

Poikaystäväni sai tästä aiheesta aivan primitiivikohtauksen! Ei kuulemma tule kuuloonkaan, että voisin pitää oman sukunimeni tai että lapset saisivat minun sukunimeni.... Ei kuulemma tuntusi enää omialta lapsilta! Lisäksi antoi ymmärtää, että tämä on se syy, jonka takia minulla ei kuulemma ole lapsia. WTF??? Kaksi edellistä poikaystävääni oli jopa valmiita ottamaan minun sukunimeni, jos olisimme menneet naimisiin.

Olen ollut tässä aivan hoo moilasena, sillä muuten tämä tyyppi tuntuu aivan järkevältä tapaukselta. Hänen sukunimi on nen-loppuinen, ei kuitenkaan ihan sieltä yleisimmästä päästä, mutta kuitenkin.

Olen nyt kuulemma joustamaton feministi, vaikka olen yrittänyt selittää oman sukunimeni loppuvan Suomessa, jos en jatka nimeä. Hänen sukunimään kantavia on Suomessa useita satoja..... Voiko miehen ego olla todella näin suuri ja vaikea? Onko kellään vastaavia kokemuksi?

voi mikä suuri häpeä jos miehelläsi on nen -loppuinen sukunimi...itse olet varmasti von tai af -sukua..pitäsiköhän sun vaihtaa miestä jos se on vaan tavis ..jolla nen päätteinen nimi. herää pahvi, ihme että mies ei ole jo lähtenyt litomaan...

 

[Kolme täälläkin]

Minulla, veljelläni ja äidilläni on kaikilla eri sukunimi. Minulla ja veljellä kunkin edesmenneen isän nimi (siis eri isät) ja äidillä avioliiton kautta tullut nimi. Perhe ollaan kuitenkin, siihen ei joku sukunimi mitään vaikuta.

 

[mullakin oma sukunimi ja pidän sen!!]

Kertokaapa rakkaat ellit mielipiteitänne.

Olen n. 30-vuotias nainen, ja olen seurustellut nyt vuoden päivät "elämäni miehen" kanssa. Jokin aika sitten meille tuli puheksi tulevaisuus, naimisiin meno ja lasten hankita. Emme olleet aikaisemmin puhuneet aiheesta paljoakaan, ja tokaisin hiukan ajattelemattomasti siinä sivulauseessa, että btw, pidän muuten oman sukunimeni kun menen naimisiin ja että lapset saavat sitten minun sukunimeni. Tausta tälle on se, että oman sukuni sukunimeä on tällä hetkellä Suomessa neljällä henkilöllä, joista olen ainoa potentiaalinen suvun jatkaja. Minulle on pienestä pitäen toitotettu, että "sitten kyllä jatkat meidän sukunimeä" jne...

Poikaystäväni sai tästä aiheesta aivan primitiivikohtauksen! Ei kuulemma tule kuuloonkaan, että voisin pitää oman sukunimeni tai että lapset saisivat minun sukunimeni.... Ei kuulemma tuntusi enää omialta lapsilta! Lisäksi antoi ymmärtää, että tämä on se syy, jonka takia minulla ei kuulemma ole lapsia. WTF??? Kaksi edellistä poikaystävääni oli jopa valmiita ottamaan minun sukunimeni, jos olisimme menneet naimisiin.

Olen ollut tässä aivan hoo moilasena, sillä muuten tämä tyyppi tuntuu aivan järkevältä tapaukselta. Hänen sukunimi on nen-loppuinen, ei kuitenkaan ihan sieltä yleisimmästä päästä, mutta kuitenkin.

Olen nyt kuulemma joustamaton feministi, vaikka olen yrittänyt selittää oman sukunimeni loppuvan Suomessa, jos en jatka nimeä. Hänen sukunimään kantavia on Suomessa useita satoja..... Voiko miehen ego olla todella näin suuri ja vaikea? Onko kellään vastaavia kokemuksi?

Et ole femministi.lapsilla on MINUN sukunimi eikä miehen.
ihan VANHANAIKAISTA ja ALISTAVAA naisille ottaa jonkun TOISEN IHMISEN sukunimen VAIN koska HERRA NIIN HALUAA! no heidoooooooooooooo! sanoisin!

 

[omanniminen]

itse pidin oman nimeni naimisiinmennessä, eikä miehellä ollut yhtään mitään sitä vastaan

Lapsia meillä ei kyllä ole suunnitelmissa.

Ap pidä pääsi, jos mies on noin joustamaton (vaikkakin samaa voisi kai sanoa sinustakin, kun et suostu miehen nimeä ottamaan tai mahdollisille tuleville lapsille antamaan ) niin miehen häpeähän se on.

Käsittämättömiä luolamiehiä sitä tapaakin vielä nykypäivänä..

 

[Peilille olisi käyttöä?]

Et ole femministi.lapsilla on MINUN sukunimi eikä miehen.
ihan VANHANAIKAISTA ja ALISTAVAA naisille ottaa jonkun TOISEN IHMISEN sukunimen VAIN koska HERRA NIIN HALUAA! no heidoooooooooooooo! sanoisin!

Mikä sinä sitten olet, nykyaikainen ja joustavako?
Meinaan vaan, kun lapsilla on SINUN sukunimi. ROUVAKO SEN HALUSI?

 

[Mitä tota häh?]

Et ole femministi.lapsilla on MINUN sukunimi eikä miehen.
ihan VANHANAIKAISTA ja ALISTAVAA naisille ottaa jonkun TOISEN IHMISEN sukunimen VAIN koska HERRA NIIN HALUAA! no heidoooooooooooooo! sanoisin!

Mikä sinä sitten olet, nykyaikainen ja joustavako?
Meinaan vaan, kun lapsilla on SINUN sukunimi. ROUVAKO SEN HALUSI?

Mitähän tämäkin kysymys nyt muka tarkoitti????

Jos kerran lapsilla on naisen sukunimi, niin mitä ilmeisimmin ROUVA sen sitten halusi, pahvi!

 

[Nenenen]

Et ole femministi.lapsilla on MINUN sukunimi eikä miehen.
ihan VANHANAIKAISTA ja ALISTAVAA naisille ottaa jonkun TOISEN IHMISEN sukunimen VAIN koska HERRA NIIN HALUAA! no heidoooooooooooooo! sanoisin!

Mikä sinä sitten olet, nykyaikainen ja joustavako?
Meinaan vaan, kun lapsilla on SINUN sukunimi. ROUVAKO SEN HALUSI?

Mitähän tämäkin kysymys nyt muka tarkoitti????

Jos kerran lapsilla on naisen sukunimi, niin mitä ilmeisimmin ROUVA sen sitten halusi, pahvi!

No se varmaan tarkoitti sitä, että sinun kirjoituksestasi sai sen kuvan, että on ihan kamalaa, jos herra on se, joka määrää talossa. Mutta nythän olet kääntänyt tilanteen niin, että sinä (rouva) määräät. Mitä väliä sillä on kuka määrää? Jos ihmiset eivät pysty tällaisista asioista sopimaan, niin sääliksi käy.

Minä en missään nimessä haluaisi, että mieheni ottaisi koskaan minun nimeäni. Hänen nimensä on "nen-päätteinen", omani ei, mutta en ole koskaan ennen tätä keskustelua törmännyt tällaiseen ajatustapaan, että nen-päätteisissä olisi jotain vikaa. Liekö jotain erilaisuudentavoittelua (sitä en muutenkaan voi sietää, joten se siitä).

Olen odottanut koko elämäni, että sitten joskus minä liityn miehen sukuun. Meistä tulee perhe, jolla on kaikilla sama sukunimi. Minusta on ihana ajatus, että olisin vähän niinkuin mieheni "omaisuutta". Ja että luovun jostain omastani tullakseni yhdeksi. Minusta munattomat, erikoisuudentavoittelijat tai ruman sukunimen omaavat ottavat vaimonsa nimen.

Näin vanhanaikainen minä olen.

 

[Zoo]

Minusta on ihana ajatus, että olisin vähän niinkuin mieheni "omaisuutta". Ja että luovun jostain omastani tullakseni yhdeksi. "

mielestäni aika teinimäistä ja lapsellinen ajatus...kun noin ne jotkut 14-15 vuotiaat haaveilee ;D

Ei pidä luopua ikinä mistään OMASTA .ja LUULLA että sulataan sitten yhteen,tuollaista ei ole olemassa.
Ei tarvitse eikä pidä luopua mistään,ei varsinkaan jonkun toisen ihmisen takia," lopua jostakin omastani" ??? se on väärin ( tää tajutaan sitten vasta kun ikää lisäntyy )
kaikki olemme authentic person's kaikilla on elämässä omat toiveet /toivomuksia ja oma authentic live vaikka saman katon alla asuttaisi tai naimisissa oltais.
muuten et ole real.

joo olet todella vanhanaikainen kun pidät sitä niin ihanana ajatuksena jos mies '' jotenkin'' omistaa siut..

Oletko teini? grow up bebe;D

 

[Johan nyt!]

Minusta on ihana ajatus, että olisin vähän niinkuin mieheni "omaisuutta". Ja että luovun jostain omastani tullakseni yhdeksi. "

mielestäni aika teinimäistä ja lapsellinen ajatus...kun noin ne jotkut 14-15 vuotiaat haaveilee ;D

Ei pidä luopua ikinä mistään OMASTA .ja LUULLA että sulataan sitten yhteen,tuollaista ei ole olemassa.
Ei tarvitse eikä pidä luopua mistään,ei varsinkaan jonkun toisen ihmisen takia," lopua jostakin omastani" ??? se on väärin ( tää tajutaan sitten vasta kun ikää lisäntyy )
kaikki olemme authentic person's kaikilla on elämässä omat toiveet /toivomuksia ja oma authentic live vaikka saman katon alla asuttaisi tai naimisissa oltais.
muuten et ole real.

joo olet todella vanhanaikainen kun pidät sitä niin ihanana ajatuksena jos mies '' jotenkin'' omistaa siut..

Oletko teini? grow up bebe;D

Ensinnäkin: opettele kirjoittamaan edes jollain kielellä!

Toiseksi. Kirjoituksesi on erinomainen esimerkki siitä itsekkyydestä, joka valtaa yhä enemmän alaa. Ei ihme, että parisuhteetkaan eivät kestä. Tosiasia on kuitenkin aina se, että jokainen joutuu ennen pitkää luopumaan elämässään jostain.

Kolmanneksi. Sinun ajatuksesi ovat sinun. Eivät ne sovi kaikille elämisen ohjeeksi. Mene peilin eteen ja lausu siinä tuo kasvamisen kehotuksesi!

 

[Nenenen]

Minusta on ihana ajatus, että olisin vähän niinkuin mieheni "omaisuutta". Ja että luovun jostain omastani tullakseni yhdeksi. "

mielestäni aika teinimäistä ja lapsellinen ajatus...kun noin ne jotkut 14-15 vuotiaat haaveilee ;D

Ei pidä luopua ikinä mistään OMASTA .ja LUULLA että sulataan sitten yhteen,tuollaista ei ole olemassa.
Ei tarvitse eikä pidä luopua mistään,ei varsinkaan jonkun toisen ihmisen takia," lopua jostakin omastani" ??? se on väärin ( tää tajutaan sitten vasta kun ikää lisäntyy )
kaikki olemme authentic person's kaikilla on elämässä omat toiveet /toivomuksia ja oma authentic live vaikka saman katon alla asuttaisi tai naimisissa oltais.
muuten et ole real.

joo olet todella vanhanaikainen kun pidät sitä niin ihanana ajatuksena jos mies '' jotenkin'' omistaa siut..

Oletko teini? grow up bebe;D

Olen 30-vuotias. Nykyisessä parisuhteessani olen ollut jo 12 vuotta. Häät ovat kesällä 2009, mutta koska yhteistä elämää on takana noinkin kauan, voin sanoa jo omaavani kokemusta parisuhteista ja siinä olemisesta.

En kuvittele, että parisuhteessa suletaan yhteen, varsinkaan, kun meilläkin on mieheni kanssa aika omat elämämme ja touhumme. Ja tietenkään en miehen takia luopuisi esim. ystävistäni tai arvoistani. Mutta tyttönimi... Sillä ei ole minulle mitään muuta arvoa, kuin se, että saan joskus luopua siitä symboliksi miehen (ihanaan ja lämpimään) sukuun ottamisesta ja yhteisestä perheestämme. Ja se nyt vain on minusta romanttinen ajatus, että olen mieheni "omaisuutta" (hän ei anna minua pois ja hänellä on aina paikka minulle).

Haluan muutenkin parisuhteessa, että mies on se lopullinen perheen pää, vaikka molempien pitää tasa-arvoisia ollakin. Käytännössä minä kyllä päätän perheessämme enemmän asioista, mutta niin, että kaikkeen on miehen siunaus. En ikinä halua tulla miksikään pirttihirmuksi, joka kävelee miehen yli. En voisi arvostaa sellaista tossukkaa yhtään. Miehen pitää olla se teoreettinen lopullinen tuomari asioissa (ei minun asioissani, mutta esim. toivottujen tulevien lastemme). Tietenkään käytännössä se ei aina mene näin, en minä nyt mihin vaan suostu. Ja aina pitää neuvotella, että molemmat ovat tyytyväisiä. Mutta se mielikuva on tärkein: etten seurustele minkään lapatossun tai lattiarätin kanssa. Onneksi on tullut valittua niin fiksu mies, että harvoin edes menee ajatuksen tärkeistä asioista muutenkaan hirveästi ristiin.

 

[ristiriitaista]

Jokseenkin ristiriitaista. Vaimo haluaa olla hellan ja nyrkin välissä, mutta ei kuitenkaan halua. Haluaa, että mies päättää asiat, mutta haluaa kuitenkin itse olla päättämässä. Eiköhän parisuhteissa yleensäkin yhdessä päätetä asioista (jopa siitä kummanko sukunimi otetaan vai otetaanko) ja harvassa ole ne parit, joissa pirttihirmut tai sovinisti isännät yksin päättävät, piti puoliso valinnasta tai ei. Jotkut tietysti tykkää olla alistettu/alistaja roolissa, mutta eiköhän ne ole kuitenkin aika harvassa.

 

[Nenenem]

Jokseenkin ristiriitaista. Vaimo haluaa olla hellan ja nyrkin välissä, mutta ei kuitenkaan halua. Haluaa, että mies päättää asiat, mutta haluaa kuitenkin itse olla päättämässä. Eiköhän parisuhteissa yleensäkin yhdessä päätetä asioista (jopa siitä kummanko sukunimi otetaan vai otetaanko) ja harvassa ole ne parit, joissa pirttihirmut tai sovinisti isännät yksin päättävät, piti puoliso valinnasta tai ei. Jotkut tietysti tykkää olla alistettu/alistaja roolissa, mutta eiköhän ne ole kuitenkin aika harvassa.

Kuka on hellasta ja nyrkistä puhunut... Nyt kyllä naurattaa. Tuo kirjoituksesi ei kyllä kuvaa yhtään meidän kotielämää.

Niin, sanoin mielestäni, että pitää olla tasa-arvoa, keskustelua ja yhteisiä päätöksiä. Mutta minulle on tärkeää se, että on sellainen mielikuva, että mies on se perheen pää, joka on se viimeinen lenkki, erityisesti asioissa, joissa minulle on ihan sama. Ja tottakai minä teen enemmän päätöksiä, kun teen enemmän kodin eteen. Mies tienaa kolmanneksen enemmän kuin minä ja hänen päivänsä ovat pidemmät. Kyllä minä haluan päättää mitä ruoka-aineita ostan, miten pyyhin pölyt, mitä ostan itselleni tai miten käytän vapaa-aikani. Ei mies näistä päätä. Mutta esim. jos haluaisin uuden auton tai flyygelin, haluan kysyä mieheni mielipidettä. Hän kuitenkin vastaa isommista hankinnoista (vaikka minä puolet maksisinkin). Ei hän pystyisi minua estämään ostamasta uutta autoa, mutta jos hän sanoisi, että hänen mielestään nyt ei kannata ruveta tällaiseen investointiin (perustellen), tottelisin hyvillä mielin. Samoin jos (toivottavasti) tuleva lapseni joskus kysyy minulta, että "voinko mennä Maijalle yöksi", aion sanoa, että minun puolestani saat, mutta kysy vielä isältä.

Ehkä jonkun mielestä tällainen on sitten jotenkin sairasta tai alistuvaa. No, minä nautin siitä, että minulla on vahva mies.

Tuo "Jotkut tietysti tykkää olla alistettu/alistaja roolissa, mutta eiköhän ne ole kuitenkin aika harvassa." ei kyllä pidä paikkansa. Olen keskustellut tästä asiasta monta kertaa kavereideni kanssa. Ystäväni tiivisti sen hyvin:

Jos syttyy tulipalo, sen pitää toimia, joka pystyy. Mutta hänen tasa-arvokäsitykseensä kuuluu se, että naisella on luontainen oikeus käydä kirkumaan ja miehellä luontainen oikeus pelastaa nainen. Tämä on tietenkin täyttä fiktiota, koska tulipalo on hirveä ja vaarallinen asia. Mutta noin teoriassa. VAIKKA on tasa-arvoa, silti aika moni nainen haluaa olla naisellinen ja haluaa, että mies on hänen ritarinsa.

Tai sitten olen vain päätynyt samanhenkisten porukkaan.

 

[ristiriitaista]

Luultavasti olet päätynyt samanhenkiseen porukkaan. Eikös sitä mielellään ystävysty samanhenkisten ihmisten kanssa... =)

 

[Syy kuin syy]

Ystävättäreni otti miehensä sukunimen, koska se oli niin lyhyt ja näppärä. Ei siihen sen suurempaa filosofiaa ja valtasuhteiden puntarointia tarvittu.

 

[Peksu79]

Kertokaapa rakkaat ellit mielipiteitänne.

Olen n. 30-vuotias nainen, ja olen seurustellut nyt vuoden päivät "elämäni miehen" kanssa. Jokin aika sitten meille tuli puheksi tulevaisuus, naimisiin meno ja lasten hankita. Emme olleet aikaisemmin puhuneet aiheesta paljoakaan, ja tokaisin hiukan ajattelemattomasti siinä sivulauseessa, että btw, pidän muuten oman sukunimeni kun menen naimisiin ja että lapset saavat sitten minun sukunimeni. Tausta tälle on se, että oman sukuni sukunimeä on tällä hetkellä Suomessa neljällä henkilöllä, joista olen ainoa potentiaalinen suvun jatkaja. Minulle on pienestä pitäen toitotettu, että "sitten kyllä jatkat meidän sukunimeä" jne...

Poikaystäväni sai tästä aiheesta aivan primitiivikohtauksen! Ei kuulemma tule kuuloonkaan, että voisin pitää oman sukunimeni tai että lapset saisivat minun sukunimeni.... Ei kuulemma tuntusi enää omialta lapsilta! Lisäksi antoi ymmärtää, että tämä on se syy, jonka takia minulla ei kuulemma ole lapsia. WTF??? Kaksi edellistä poikaystävääni oli jopa valmiita ottamaan minun sukunimeni, jos olisimme menneet naimisiin.

Olen ollut tässä aivan hoo moilasena, sillä muuten tämä tyyppi tuntuu aivan järkevältä tapaukselta. Hänen sukunimi on nen-loppuinen, ei kuitenkaan ihan sieltä yleisimmästä päästä, mutta kuitenkin.

Olen nyt kuulemma joustamaton feministi, vaikka olen yrittänyt selittää oman sukunimeni loppuvan Suomessa, jos en jatka nimeä. Hänen sukunimään kantavia on Suomessa useita satoja..... Voiko miehen ego olla todella näin suuri ja vaikea? Onko kellään vastaavia kokemuksi?

Me mentiin naimisiin n. vuosi sitten ja meillä molemmilla on -nen päätteinen minun suuvun sukunimi. Meidän nimellä olevia on nyt noin. 50 mutta 20 vuoden päästä meitä ei voi olla enempää kuin 10, joten ei se nimen -nen pääte mitään ratkaise. Minä en olisi ollut valmis ottamaan vaimoni nimeä, mutta vaikka vaimoni olisi pitänyt nimensä, niin lapsistamme olisi silti tullut minun nimisiäni, veljeni perheessä on esim. tilanne. Ei se ole kiinni miehen vaikeasta luonteesta tai muusta kuin sinun vaikeasta ja jääräpäisestä feministi höpötyksestä.

 

[Tuli vaan mieleen!]

Peksu79: Miten tuo sinun asenteesi eroaa alkuperäisen asenteesta?
- Ei juuri mitenkään, paitsi että sinä olet mies ja ap. nainen, ja ilmeisesti nainen ei saa pitää omaa nimeään, saatika haaveilla antaa sitä lapsilleen.

Se siitä sovinistihöpötyksestä.

 

[näinhän se menee]

Nainen haluaa pitää sukunimensä ja antaa sen myös lapsilleen, silloin nainen on vaikea ja jääräpäinen feministi. Mutta jos mies haluaa pitää sukunimensä ja antaa sen lapsilleen, hän ei suinkaan ole sovinisti vaan se on ihan normaalia. Niinhän se menee monet muutkin asiat; miehelle on sallittua eikä niitä ihmetellä, mutta annas olla jos nainen haluaa samoja asioita, niin silloin on feministi.