Alkuperäinen kirjoittaja tiina**>>:
jos oikein sisalukutaitoa kaytetaan, niin puretaanpa sinun omia sanoja.Sinusta on ihana olla miehesi omaisuutta- toisin sanoen mies on omistaja ja sina olet kohde.
Kuka on väittänyt, ettei mieheni ole samalla minun omaisuuttani (minulla on aina paikka hänelle ja minä en anna häntä pois)?
Alkuperäinen kirjoittaja tiina**>>:
Kapitalistisesti omaisuutta ja sen omistajaa ajatellen, omistaja maaraa ja kontrolloi omaansa.
Kuka on käskenyt ajatella "kapitalistisesti"? Määrittelin kirjeessäni jo tarkemmin, mitä tämä "omistaminen" kirjoituksissani tarkoittaa ja jos et vieläkään tajunnut, voit kerrata sen tuosta ylempää sulkeista. P.s. Kirjoitin sanan "omistaa" alun perinkin lainausmerkeissä juuri siksi, että se ei tarkoita samaa kuin esimerkiksi auton omistaminen.
Alkuperäinen kirjoittaja tiina**>>:
Sanoit myos, etta luovut jostain omastasi tullaksesi yhdeksi-->koska tulet miehesi omaisuudeksi (omat sanasi), niin toisin sanoen tulet osaksi miehen omaisuutta ja hanen maaraysvaltaansa. Sanoit myos, etta sinusta "munattomat" (heh)miehet ottavat naisensa sukunimen. Toisin sanoen sinusta mies joka haluaa tulla "yhdeksi" naisensa kanssa, joustaa sukunimen kohdalla, on ei-mies, vaheksyttava eunukki-- koska: tosimies ja "munallinen" mies on mies jonka vaimolla on hanen nimensa ja on osa hanen sukuaan ja omaisuuttaan.
Eli tassa suhteessa, "tosinainen" joustaa.
Tämän allekirjoitan, tosin sillä varauksella, että myös mies tulee yhdeksi minun kanssani. Se ei siis ole yksipuolista. Meistä tulee yksi yksikkö. Tuossa kuvailemassasi ajatusketjussa olet pohjimmiltaan melko lailla oikeassa, tosin noin pitkälle en ole sitä koskaan ajatellut (että naisen kanssa yhdeksi tuleva mies on eunukki), kysymys on vain mielleyhtymistä. Olen konservatiivi. Hyvä kun herätit minut ajattelemaan, että tosiaan, mieskin voi haluta tulla yhdeksi naisensa kanssa (tällainen mies olisi kyllä liian romanttinen minun makuuni). Minulla ei ole todellakaan mitään sitä vastaan, että joku mies ottaa naisensa sukunimen, sehän on ihan hauska yllätys. Mutta kyllä minulle aina ja joka kerta tällaisen ratkaisun kuullessani tulee ensimmäisenä (ja oikeastaan ainoana) mieleen nämä "ruma sukunimi, munaton vai erikoisuudentavoittelua" vaihtoehdot. Mutta muiden elämät ja ratkaisut eivät minulle kuulu yhtään, en näitä ratkaisuja paheksu eikä siitä ole minulle mitään muutakaan haittaa(se on ihan piristävää). Minun ajatusmaailmani koskee vain minun parisuhdettani, en toki oletakaan, että kaikkien pitäisi toimia minun mielipiteideni mukaan. Niinkuin minunkaan ei tarvitse toimia teidän "nykyaikaisten ja tasa-arvoisten" ajatusten mukaan.
----
Alkuperäinen kirjoittaja tiina**>>:
ettei jaa epaselvaksi omat aatteet..
"Haluan muutenkin parisuhteessa, että mies on se lopullinen perheen pää... kaikkeen on miehen siunaus. En ikinä halua tulla miksikään pirttihirmuksi, joka kävelee miehen yli. En voisi arvostaa sellaista tossukkaa yhtään. Miehen pitää olla se teoreettinen lopullinen tuomari asioissa (ei minun asioissani, mutta esim. toivottujen tulevien lastemme)"
etta silleen
Ollaanpas sitä reteänä kertomassa, mitä tahdoin kirjoituksellani sanoa! Vaikka jOuuri tuossa (yhteenveto kolmesta viimeisestä kirjoituksestasi) itse todistit, että joko sinulla ei ole sisälukutaitoa tai sitten luet tahallasi tekstejäni kuin piru Raamattua. Olisi kannattanut lukea myös seuraavat lauseet, niin olisit saanut hiukan kattavamman käsityksen ajatuksistani:
"Mitä väliä sillä on kuka määrää? Jos ihmiset eivät pysty tällaisista asioista sopimaan, niin sääliksi käy."
"En kuvittele, että parisuhteessa suletaan yhteen, varsinkaan, kun meilläkin on mieheni kanssa aika omat elämämme ja touhumme. Ja tietenkään en miehen takia luopuisi esim. ystävistäni tai arvoistani. Mutta tyttönimi... Sillä ei ole minulle mitään muuta arvoa, kuin se, että saan joskus luopua siitä symboliksi miehen (ihanaan ja lämpimään) sukuun ottamisesta ja yhteisestä perheestämme. Ja se nyt vain on minusta romanttinen ajatus, että olen mieheni "omaisuutta" (hän ei anna minua pois ja hänellä on aina paikka minulle)."
"Haluan muutenkin parisuhteessa, että mies on se lopullinen perheen pää, vaikka molempien pitää tasa-arvoisia ollakin. Käytännössä minä kyllä päätän perheessämme enemmän asioista, mutta niin, että kaikkeen on miehen siunaus. En ikinä halua tulla miksikään pirttihirmuksi, joka kävelee miehen yli. En voisi arvostaa sellaista tossukkaa yhtään. Miehen pitää olla se teoreettinen lopullinen tuomari asioissa (ei minun asioissani, mutta esim. toivottujen tulevien lastemme). Tietenkään käytännössä se ei aina mene näin, en minä nyt mihin vaan suostu. Ja aina pitää neuvotella, että molemmat ovat tyytyväisiä. Mutta se mielikuva on tärkein: etten seurustele minkään lapatossun tai lattiarätin kanssa."
"Niin, sanoin mielestäni, että pitää olla tasa-arvoa, keskustelua ja yhteisiä päätöksiä. Mutta minulle on tärkeää se, että on sellainen mielikuva, että mies on se perheen pää, joka on se viimeinen lenkki, erityisesti asioissa, joissa minulle on ihan sama. Ja tottakai minä teen enemmän päätöksiä, kun teen enemmän kodin eteen."
"Miehen pitää olla se TEOREETTINEN lopullinen tuomari asioissa (ei minun asioissani, mutta esim. toivottujen tulevien lastemme)"
Mistähän kohtaa tästä saat sellaisen mielikuvan, että "vain nainen joustaa ja ymmartaa osana miehen omaisuutta"?
Alkuperäinen kirjoittaja tiina**>>:
sinunhan ei pitanyt enaa kommentoida kun kukaan ei oikein ymmarra asioita sinun vinkkelistasi, ehka olet tosiaan siella 50-luvulla viela
Tiedän, ettei pitäisi kirjoitella, kun vastaanotto on tämä. Turha kai täällä on tuulimyllyjä vastaan taistella, teidän mielestänne kun ei ilmeisesti ole kuin yksi oikea tapa elää. Mutta herää kysymys: Kuka on päättänyt, että minun ajatusmaailmani ei kuulu 2000-luvulle? Kuka on päättänyt, että se on 50-luvulta? Mitä ovat 2000-luvun oikeat ja hyväksyttävät arvot ja tavat parisuhteessa (onko ne kenties niitä, joiden takia puolet liitoista päättyy eroon?)? Kertokaa te viisaat se oikeaEnykyvaimon malli nyt saman tien kaikille, koska en todellakaan ole ainoa kaltaiseni. Olen pahoillani, jos minun arvoni ovat teille arvon "tasa-arvoisille" joku uhka. Mutta seison sanojeni takana. Hyvin on mennyt näillä eväillä suhteessa jo toistakymmentä vuotta.
P.s. Eipä liity enää suoraan alkuperäiseen aiheeseen, mutta ehkä teitä kiinnostaa minun muutkin vanhanaikaiset ja 50-lukulaiset ajatukseni: Hävettää muutenkin suomalaiset naiset, jotka (pahasti yleistäen, mutta siltikin liian usein) eivät pidä itsestään minkäännäköistä fyysistä huolta (lihotaan, ei huolehdita tilanteeseen sopivista vaatteista puhumattakaan hiuksista). Ei yritetä yhtään miellyttää miestä, aina vaan nalkutetaan, ollan arkisia, pyöritetään "perhepalettia" ja vedetään marttyyrikuolemia. Minusta yksi hyvän parisuhteen salaisuus on se, että panostetaan siihen toiseen ihmiseen. Ei pidetä itsestäänselvyytenä saati tyhmänä. Minusta rakastaminen on myös sitä, että vaikka kuinka ottaisi päähän, niin silloin tällöin vaikkapa tuodaan kaupasta yllätystuliainen, sanotaan jotain mukavaa, tarjotaan hierontaa tai jotenkin muuten huomioidaan. Hyvä kiertää parisuhteessa. Kun puoliso on hyvällä tuulella, hänkin on sinua kohtaan hyväntuulinen ja huomaavainen. Ja tämä koskee siis ihan molempia puolisoita. Turha odottaa hymynaamaa, jos itse ei yhtään panosta.
olisimme kerrankin matriarkaalinen eikä patriarkaalinen suku 