Lapsettomien kavereiden kommentit loukkaavat

[*marjaana*]

Minusta tämän ketjun otsikko on vähän outo. Avaajalle kysymys on asetelmasta lapsia omaava vastaan lapseton. Minusta kyseessä on omien valintojen vaikutus ystävyyssuhteisiin ja kokemus siitä on arvostettu/hyväksytty tai kyseisen kokemuksen puutteesta.

Avaajan ystävän irvailu ystäväpiirin yhteisessä tapahtumassa vaikuttaa aika lapselliselta ja epäkohteliaalta muttei mitenkään (minusta) liity tämän irvailijan perhetilanteeseen.

Avaaja puolestaan on hyvin avoimesti vertaillut keskenään oman elämänsä eri osa-alueita. Ei ehkä ole kivaa kuultavaa ystäville, että se ja se ja se asia menee kyllä oikeastaan edelle. On luonnollista että elämässä on ystävien kanssa jaettavaa ja toisaalta muuta, mutta minusta ei ole hienotunteista listata ystäville mikä kaikki menee heidän edelleen. Minusta olisi selkeämpää ilmoittaa että on ehtinyt sopia muuta tai ettei muuten aio osallistua tai jos aikoo niin sitten ilmoittaa että osallistuu. Kummassakaan tilanteessa ei ole tarpeen korostaa mitä järjestelyjä homma edellyttää.

Eli jos avaajaa saan neuvoa niin jatkossa sovi tapaamiset stävien kanssa niin ettet vaivaa heitä käytännön järjestelyjen kuvailuilla. Minä en ainakaan tykkää joidenkin tavasta setvittää mitä kaikkea he ovatkaan joutuneet uhraamaan ja muklaamaan voidakseen antaa armonsa laskeutua seurueeseen tai toisaalta vuolaista force majeure -syiden setvittelystä. En tiedä vielä riittää minulle, samoin selkeä kyllä tai ei.

 

[bittersweeet]

Minä olen 40-vuotias ja pisin ystävyyssuhteeni on solmittu esikoulussa 6-vuotiaana eli tämä vanhin kaverisuhteeni on siis kestänyt 34-vuotta. Myös peruskoulu- ja lukioajalta on hyviä ystäviä olemassa. Voisin siis väittää olevani jonkin sortin "ystävyysekspertti".

Minä komppaan sinua, AP. Kun lapsia haluaa, on pakko tehdä kompromisseja. Monen ihmisen on vaikea nähdä sitä tilannetta, että kun lapset on hankkinut, niin sitä oikeasti haluaa viettää aikaa koko perheen kera. Jos kotona viihtyy, rakastaa lapsiaan ja sitä puolisoakin, niin sieltä kodista ei kauhean herkästi viitsi lähteä omien menojen takia pois. Korostan kuitenkin sitä, että ihmiset ovat erilaisia. Se mikä toiselle on ahdistavaa on toiselle vapauttavaa.

Omat ystäväni ovat pääsääntöisesti samanikäisiä kuin minä (+/- 2 v). Osa pääsi opiskelemaan heti, osa myöhemmin. Osa löysi heti puolison, osalla on menossa jo toinen kierros. Osa on avioliitossa, osa sinkkuna. Osalla on lapsia, osa on lapsettomia lemmikkieläimiä omistavia jne. Osalla on vauvoja, osalla jo lähes aikuisia lapsia.

Näissä pitkissä ystävyyssuhteissa on ollut molemmin puolin ymmärrystä siitä, että elämäntilanteet ovat erilaisia ja siitä johtuen katkoksia tapaamisissa on ollut esim. toinen puurtaa gradun parissa kiireisesti, vaikka toinen olisi työtön ja olisi vapaata aikaa milloin vain. On myös ollut tilanteita, että toinen on sinkku ja toinen taas juuri löytänyt elämänsä miehen. Lapseton sinkkuystäväni osti koiran, jossa hän on vielä enemmän kiinni kuin minä lapsissani. Jollakin on esikoisvauva, joka valvottaa yöt, toisella taas helpot kotona viihtyvät isot aikuistuvat lapset.

Ystävieni kanssa on ollut välillä useita kuukausia, että emme pidä yhteyttä. Silti lähetellään joulukortit, laitetaan sähköpostia, soitetaan jne. Joitakin ystäviä tapaan vain kerran vuodessa, mutta silti tuo ystävyyssuhde on tosi tärkeä ja vankka. Näemme sen mukaan, mikä on kulloinkin se elämäntilanne.

Moni lapseton on tajunnut, että en voi irrottautua aina kotioloista. Niinpä ne lapsettomat ovat tulleet minun luokse kylään. Silloin on menty lapsen ehdoilla, mutta esimerkiksi lähdimme yhdessä kävelylle nukuttamaan lasta, jonka jälkeen sai rupatella rauhassa keskeytyksettä yli tunnin ja vastaavasti, kun lapsi meni nukkumaan yöunille, saimme jatkaa juttelua 2-3 tuntia (mies lupautui heräämään aamulla vauvan kanssa) jne.

Kun olin kotiäitinä, minun oli helpompaa lähteä tapaamaan ystäviäni, koska aina muulloin olin lasteni kanssa. Kun menin töihin, niin olin joka tapauksessa noin 50 tuntia viikosta pois lasten luota työn vuoksi. Silloin töissä käyvänä äitinä se kotona oleva koko perheen yhteinen aika tuntui niin kultaakin arvokkaammalta, ettei ollut yhtään halua lähteä kodista enää minnekään. Älkää siis tuomitko AP:tä, jos hän arvostaa kotona olemista. Se kotona oleminen koko perheenä vahvistaa perheen ME-henkeä ja kun puolisonkin kanssa ehtii olemaan, niin sitä parisuhdettakin saa hoidettua yhdessä tekemisen ohessa.

 

[juuri näin]

Todella hyvä kirjoitus bittersweet. Komppaan täysin.

 

[ModestyB]

Mikään käytännön pakottamista syistä vasten ap:n tahtoa johtuva lastenhoitojärjestelyhän tässä ei ollut kyseessä, vaan syynä oli nimenomaan ap:n halu viettää itse aikaa miehen ja lasten kanssa, mieshän voisi hoitaa lapsia muuten ja hänen ehdottomasti kuuluisikin niin lasten isänä tehdä ihan ilman mitään erillisiä varauksia.

Ei voi ajatella, että lapseton ystävä on aina se joka joustaa.

Erilliset varaukset vanhempien kesken lapsenhoidosta ovat kyllä ihan normaalia lapsiperheen arkea, kuuluvat siihen pakettiin, että ollaan yhteisvastuussa ja samaa perhettä. Ei sitä voi automaattisesti olettaa, että puolisollekaan sopii hoitaa yksin lapsia juuri x iltana. Aikatauluista on sovittava yhdessä, vaikka lupia ei sinänsä tarvitse kysellä.

Se on totta, etteivät lapsettomat ystävät aina voi joustaa eikä kaikkia suunnitelmia voi tehdä vain perheelliselle parhaiten sopivan aikataulun mukaan. Työt ja muut *velvoitteet* on otettava huomioon puolin ja toisin. On kuitenkin vain fakta, että jumppatunti on helpompi jättää väliin kuin jättää pienet lapset yksin kotiin. Toiseen puuttuu sosiaalihuolto, toiseen ei.

Lapset ovat yksi ystävyyksille reunaehtoja asettava elämäntilanne. Moni ei vaatisi keliaakikkoa kanssaan syömään kahvilaan, josta ei saa mitään gluteenitonta tai pyörätuolilla liikkuvaa piknikille paikkaan, jonne ei pääse pyörätuolilla, pitää sumplia paikat ja ajat, että kaikilla on mahdollisuus tulla ja olla. Lapset jostain syystä koetaan usein "vääräksi" syyksi pyytää joustoa, kun taas moni muu syy kuuluu automaattisesti hienotunteisuuden piiriin ja otetaan mielellään huomioon.

Moni ei ymmärrä Sari Sarkomaan toteamusta: "Kyllähän lapset aina joku hoitaa". Minusta tämä on villakoiran ydin tässäkin keskustelussa. Minäkin saan kyllä lapsilleni järjestettyä hoitoa monessa paikassa, rahalla tai ilman. Kyse ei ole pelkästään hoitojärjestelyistä, vaan siitä, että haluaa myös viettää ihan säännöllisesti aikaa lastensa kanssa ja yhtenä perheenä muutenkin kuin samalla kokoajan kotitöitä tehden (tähän joku ehdottaa, että tehkää kotityöt yhdessä, niin usein teemmekin ja siihen menee vain enemmän aikaa!). Ystävät ymmärtävät, että voi olla ystävä, vaikka välillä pidetään harvemmin yhteyttä.

 

[siksi.]

Miksi tänne tuli riitaa haastamaan sellaisia kirjoittajia joilla ei edes ole lapsia? Mitä teette täällä vauvanhoito-palstalla?

Samoin perustein kuin mammat parveilee vapaaehtoislapsettomien palstalla: TÄmän keskustelun kääntöpuolella on lapsettoman ihmisen näkemys

 

[hyvät tavat molemmin puolin]

Eli jos avaajaa saan neuvoa niin jatkossa sovi tapaamiset stävien kanssa niin ettet vaivaa heitä käytännön järjestelyjen kuvailuilla. Minä en ainakaan tykkää joidenkin tavasta setvittää mitä kaikkea he ovatkaan joutuneet uhraamaan ja muklaamaan voidakseen antaa armonsa laskeutua seurueeseen tai toisaalta vuolaista force majeure -syiden setvittelystä. En tiedä vielä riittää minulle, samoin selkeä kyllä tai ei.

Aamen.

 

[sille löytyy aikaa, minkä kokee aidosti tärkeäksi.]

No tuota just tarkoitin, ei lapsellisen ole mikään pakko kavereiden takia laittaa lapsia hoitoon, jos oikeasti tahtoo viettää mielummin vapaa-aikaa koko perheen parissa kuin kavereiden kanssa. Tai jos lasten hoidattaminen vierailla on muuten syystä tai toisesta omia periaatteita vastaan tai napanuora ei anna periksi (en sano tätä negatiivisena asiana). Mut tällöin pitää tajuta, että kyse ei ole mistään elämäntilanteen asettamasta pakosta vaan ihan omasta itse tehdystä valinnasta. Ihan siinä missä kaveri on saattanut tehdä sellaisen arvovalinnan, että sitoutuu vaikka jäseneksi säännöllisesti treeneissä paikallaoloa vaativaan joukkueeseen, vaikka veisikin puolet viikon illoista. Jos hälle menestys tässä harrastuksessa on vaan tärkeämpää, kuin aika kavereiden kanssa. Tosin tuskin hän odottaa, että hänen harrastuksensa vuoksi muut peruisivat ja sumplisivat omia menojaan loputtomiin tai että muut näkisivät sitä hänen harrastustaan niin tärkeänä juttuna kuin hän itse.

Keliakia ja pyörätuolilla liikkuminen eivät ole omasta tahdosta, periaatteista tai mieltymyksistä kiinni, niinkuin lastenhoitojärjestelyt. Niille ei voi mitään vaikka miten tahtoisi.

Voi tunnustaa ihan suoraan itselleen, että kaverit ei nyt ole tärkein asia maailmassa. mutta ei silloin voi olettaa, että itsekään olisi enää kovin kärkisijoilla niille kavereille, kun vaikka suunnitellaan, ketä kutsutaan jonnekin illanistujaisiin tai kenen aikataulut huomioidaan ensisijaisesti tapaamisia sovittaessa.

 

[sille löytyy aikaa, minkä kokee aidosti tärkeäksi.]

Edellinen siis ModestyB:lle

 

[mollamaija12]

Onko teistä sitten normaalia että kaverit menevät lasten edelle?

 

[mollamalla12]

Onko teistä sitten normaalia että kaverit menevät lasten edelle?

siis pienten vauvaikäisten lasten erityisesti

 

[sille löytyy aikaa, minkä kokee aidosti tärkeäksi.]

No ei nyt lasten edelle. Tuskin millään käytännön järjestelyillä kukaan äiti tulee viettäneeksi aikaa kavereitten kanssa enemmän kuin lasten, eihän kellään kaverillakaan varmaan semmoiseen olisi aikaa, tuskin kukaan ehtii nähdä kavereita miestäänkään enempää, vaikka miten olis "kyläluuta". Ei kai sitä tässä kukaan vaadikaan, vaan että ei pidettäisi lastenhoitojärjestelyjen hankaluutta tekosyynä sille, että itselle kavereiden kanssa vietetty aika ei ole niin tärkeää kuin moni muu juttu.

Tunnen kyllä monia vanhempia, jotka vallan mainiosti ehtivät näkemään kavereita monta kertaa viikossa ilman lapsiakin (sen lisäksi, mitä lasten kanssa näkevät). Vaik kumpikin näkisi kahtena iltana viikossa kavereita, jää vielä 3 iltaa kokonaan perheelle, ja tuskin kukaan ihan koko päivää ja yötä kavereitten kanssa kuitenkaan viettää.

Heille kaverit voivat olla sit tärkeämpiä kuin vaikka omat harrastukset. Tai sukulaisten tapaaminen. Tai talonrakennus. Tai runsaampi ajanvietto koko perheellä. Tai runsas kahdenkeskeinen aika miehen kanssa. Tai semmoiset perhemenot, jotka vie voimia ja vaatii paljon rauhoittumisaikaa muina vapaailtoina lähiaikana, niinkuin vaikka reissaamiset. Mut ei kuitenkaan sinällään lapsia tai miestä tärkeämpiä. Mut senverran tärkeää kuitenkin, että sen eteen ollaan valmiita näkemään vaivaa ja ehkä tekemään muita uhrauksia.

En sano, että olis paha vaikka laittaa omat harrastukset tai sukuloinnin tai talonrakennuksen etusijalle kavereista. Jokainen tekee omat valintansa sen mukaan, minkä kokee omalle hyvinvoinnilleen parhaaksi. Mut pitää vaan tunnustaa, että itse on semmoisen valinnan tehnyt ja olla valittamatta sen seurauksista.

 

[jeespokss]

En sano, että olis paha vaikka laittaa omat harrastukset tai sukuloinnin tai talonrakennuksen etusijalle kavereista. Jokainen tekee omat valintansa sen mukaan, minkä kokee omalle hyvinvoinnilleen parhaaksi. Mut pitää vaan tunnustaa, että itse on semmoisen valinnan tehnyt ja olla valittamatta sen seurauksista.

Aamen!

 

[ModestyB]

Onko teistä sitten normaalia että kaverit menevät lasten edelle?

Totta . Kyllä sinkuillekin puolison löydyttyä puoliso menee ohi ystävien. Kummallista, että ystävien pitäisi edes miettiä, menevätkö omat lapset ohi ystävien vai eivät. Ei se tee ystävistä merkityksettömiä, tärkeitä he edelleen ovat, mutta eri tavalla.

Minulla menee autiosaariskenaario kutakuinkin näin: lapset, mies, lähisukulaiset, kaverit. Tämä kuullostaa varmasti monesta lapsettomasta kamalalta (olisi kuullostanut minustakin ennen lapsia), että mies jää lasten jälkeen, mutta loppupeleissä näin se on. Mies tietää tämän ja hänellä on sama asteikko, jos pitäisi päättää kumman koittaa pelastaa vaimon vai lapsensa. Mies on tärkein aikuinen minulle, rakastaja ja paras ystäväni.

Ajankäytössä sitten vielä ennen kavereita tulee välttämättömyyden pakosta tehtävät koti- ja muut työt, että perhe pyörii, oman terveyden hoitaminen (jonka voi onneksi joskus yhdistää kavereihin), välillä lasten harrastusten, kaverisynttäreiden ja leikkitapaamisten hoitaminen jne.

Vanhemmuutta ei voi valita pois. Siinä hetkessä se vastuu on yhtä kiinteä reunaehto kuin keliakia tms. Vanhemmuutta ei (yleensä) haluaisikaan valita pois, siinä mielessä se on mukavampi.

 

[*marjaana*]

Minusta on ihan selvä että lapset menevät yleensä edelle kavereista, samoin oma puoliso. Työkin tuppaa menemään ja moni muukin asia. Jos haluaa niin voi silti tavata ystäviäkin, pystyy siihen muutkin vanhemmat.

Jos ei halua tavata niin ei ole pakko mutta ei se kerro muiden ihmisten asennevammasta, eikä senkään joka ei halua tavata niitä kavereita.

Eikä lapset ole ainoa syy jolla selitellään ystävistä etääntymistä: jollekin gradu, oma firma, kunnianhimoinen harrastus, rahapula tai mikä kellekin on se "syy". Samalla on pilvin pimein muita samassa tilanteessa olevia joilta onnistuu ystävien tapaaminen.

Minusta on ihan luonnollista sekin että eri elämäntilanteissa oleva tapaa eri ystäviä: ainakin meillä koko perheinä tapaavat leikki-ikäisten perheet ja naisten kesken nähdään sitten hyvinkin eri tilanteista.

Osa ei tapaa ystäviä paljon, kuka mistäkin syystä. Minä en ainakaan loukkaannu jos jollakulla on välillä muuta elämässään. Osa ns jää sille tielleen ja osa taas palautuu tiiviimmin osaksi ystäväpiiriä jossakin vaiheessa. Itsekin olen välillä reissun päällä muutamia kuukausia ja kohtahan se vauvakin putkahtaa eli jää minultakin väliin vaikka mitä miitinkejä. Osaan silti haluan ja menen jos ei esmes sairaus estä.

 

[m m 1]

Marjaanan kirjoitus oli hyvä. Niinhän se menee, ja tuon toivoisi ystävienkin ymmärtävän että välillä on tiiviimmin kiinni jossain asiassa (lapset, harrastus, työ jne) ja on ajanjaksoja jolloin ei pysty näkemään niin usein kuin ennen. Sitten taas myöhemmin tulee ajanjaksoja jolloin pystyy, eikä kenenkään toivoisi siitä loukkaantuvan. Ei se sitä tarkoita että olisi unohtanut ystävänsä.

Toivon, etteivät ainakaan omat ystäväni ajattele niin kuin joku tuolla ketjun alkupuolella, että kaverit "hylätään" ja ollaan kotona perheen kanssa ja sitten taas "kun" tulee avioero niin haluttaisi olla ystävien kanssa ja sitten ystävät ei enää huolisi tätä tyyppiä mukaan kun tämä ei yhdessä vaiheessa pystynyt pitämään yhteyttä! No, eipä sellaiset ystävät tainneetkaan mitään ystäviä ollakaan, jos pitää tuolla lailla kostaa toiselle...

Pointtini siis se, että hyvä ystävä kyllä ymmärtää toisen elämäntilanteen ja hyvän ystävän kanssa viettää mielellään aikaa kun vain pystyy!

 

[hyvä pohdiskella mutta...]

... kypsät ihmiset tajuavat eri elämäntilanteidenhaasteet ja vaatimukset. Jos on aitoa ystävyyttä, se kestää kavereiden vakiintumiset ja vauvaantumisetkin.

 

[niin sitä luulisi kun puusta päin katsoo]

"Lapset tai kaverit" eivät ole mitenkään rinnastettavia vaihtoehtoja. Lapsi (ja vielä suuremmassa määrin vauva) on pieni ihminen, jolla on oikeus vanhempaansa. Jos perhe ei toimi perheenä ja vanhemmat painelevat ilakoimassa ystäviensä kanssa koko ajan, niin tuota oikeutta loukataan pahasti ja silloin leikitään lapsen elämällä. Kun lapsia on hankkinut / saanut, niin kyllä ne ovat niitä ykkösiä (jos tällaisten asioiden suhteen voidaan muka järjestyksiä jaella). Jos perheellä on paljon innostunutta tukiverkostoa, niin helpompi on tietenkin silloin antaa tilaa omille menoilleen. Mutta siltikin lapsella on oikeus vanhempansa aikaan ja perheen yhteiseen aikaan, joka työssäkäyvillä on aika kortilla.
Ja todellakin se mies on lapsiin nähden kakkosena, jos siihenkin pitää järjestystä hakea.

 

[maru-maru,]

Elämä lapsen tultua on niin toisenlaista kuin mitä voisi kuvitella ennen lapsen syntymää. Ja vaikka olisi kuinka seurannut läheltä kavereiden perhe-elämää, on yllätys miten sitovaa ja kaiken mullistavaa se vauva-elämä onkaan! Eli lapsettomana sitä voi kuvitella vaikka miten toimivansa sitten kun on itsellä lapsia tai jos tulisi lapsia. Mutta vasta tosielämä näyttää sitten miten pystyy elämänsä järjestämään.

Itse olemme mieheni kanssa joutuneet kerta toisensa jälkeen joutuneet toteamaan, että ei tää nyt mennytkään ihan niin kuin oli etukäteen ihan varmoina suunniteltu, että "me ainakin tehdään sitte näin". Eli niistä varmoista "periaatteista" joutuu luopumaan yksi toisensa jälkeen. Sitten sen ymmärtää kun sen on kokenut.

 

[halko pinossa]

Minulle on tullut yllätyksenä se, että vaikka ne vanhat ystävät ovat tärkeitä, niin ei ole enää niin hirvittävän tärkeää nähdä heitä joka viikko tai edes joka kuukausi.

Esikoiseni on jo kouluikäinen, joten on ollut jännä huomata, että niitä kiinnostavia aikuisia on löytynyt hiekkalaatikolta, lasten päiväkotikavereiden vanhemmista, koulun vanhempainilloista ja harrastusten parista.

Esimerkiksi itse nautin suunnattomasti esikoisen jalkapalloharrastuksesta, koska kentän laidalla on niin mukavia ihmisiä, joiden kanssa on hauska viettää aikaa yhdessä pari kertaa viikossa rupatellen. Kun vielä käy töissä ja sielläkin on kivoja ihmisiä, niin juttelen siis päivittäin kivojen ihmisten kanssa, vaikken heistä ketään kutsukaan kotiini kahville tms. Kun vielä joukkoon lisätään mieheni, jonka kanssa voin puhua kaikesta, niin ei ole ihme, että niille vanhoille ystäville ei ole enää niin paljon tarvetta. Silloin harvakseltaan kun tapaan vanhoja kavereitani, niin se on ihan kivaa, mutta heidän merkityksensä on vähentynyt selkeästi.

Minä ja mieheni olemme keskustelleet ajankäytöstä. Kummankin mielestä kaksi omaa menoa joka viikko on liian paljon, koska se tarkoittaisi VAIN kolmea yhteistä iltaa viikossa, jotka vietetään koko perheen kesken. Ei siis ihme, että koko perheen yhteiset kävelylenkit, pyöräilyreissut (piknikit), uimassakäynnit, pulkkamäen laskut yms. ovat niitä, joissa rentoudumme koko perhe. Kumpikaan ei kerta kaikkiaan raaski ottaa sitä omaa aikaa liikoja. Esimerkiksi urheiluharrastukset ovat minulla tällä hetkellä kaikki ilmaisia, mutta mies sentään käy kerran viikossa pelaamassa firmalätkää. Saatamme käydä koko perhe yhdessä kävelyllä ja sen päätteeksi minä vielä juoksen juoksulenkin tai sauvakävelen, kun mies jää kotiin riisumaan lapsia vaatteista. Ajankäytön tehostaminen on meillä huipussaan.

 

[ratkaisu!]

Niinpä, sillä välttyisi loukkaantumasta vanhojen kavereiden kommenteista, kun ihan vaan reilusti suoraan sanoisi, että sinä nyt valitettavasti olet siellä arvojärjestyksen häntäpäässä perheen, uusien ystävien ja harrastusten jälkeen Jos kaveri loukkaantuu niin mitäpä tuosta, eipä ole enää roikkumassa ja vinkumassa.

 

[Olkaa rehellisiä]

"Sori, vanha ystävä. Mulla ei oo sulle enää niin paljon tarvetta."

on ehdottomasti parempi kuin:

"Emmä ny tiä voinko mä tulla, ku mies joutuu sit hoitaan lapsia ja oon muutenki ollu jo yhen illan tällä viikolla pois ja mulla olis toi yks harrastuski johon haluaisin mennä, ku en oo ehtiny ja pitäis jostain repiä sit miehellekki vastaavasti vapaailta ja se veis sit taas yhteistä aikaa perheeltä ja kauhee vaiva en tiä ny oikein."

 

[l f l]

Tämä nimimerkeille olkaa rehellisiä ja ratkaisu:
Tätä ei kukaan varmasti ole tarkoittanut etteivätkö vanhat ystävät olisi tärkeitä. Mutta onko vaan niin vaikea tajuta että yhteistä aikaa perheenkään kanssa ei ole normaalissa arjessa turhan paljon, ja on lisäksi vielä kotityöt ja kaupassakäynnit yms! Jos kyseessä on oikea ystävä, hän kyllä ymmärtää että toisen elämäntilanne ei vain aina salli jokaiseen ehdotettuun tapaamiseen suostumista. Ja tuon olkaa rehellisiä nimimerkin kanssa olen aivan päinvastaista mieltä.

 

[samsunggi]

Tavallisen ihmisen elämässä pitää hoitaa työ, joka esimerkiksi meikäläisellä vie 8 h + matkat 1,5 h = 9,5 h. Yöunet vievät 7-8 tuntia jne. Siinä vapaa-aikana pitää löytää aikaa lasten kanssa olemiselle, siivoamiselle, kaupassakäymiselle, ruoanlaitolle, parisuhteelle, sukulaisille (esim. isovanhemmat), kummeille, harrastuksille (omat ja lasten harrastukset), pakollisille menoille (neuvola, lääkäri, katsastus), mahdollisille työreissuille jne, niin sitä aikaa ei kerta kaikkiaan meinaa riittää kaikkeen. Siitä rupeaa jopa ahdistumaan, jos ottaa liikaa paineita kaikesta siitä, mitä pitäisi ja haluaisi tehdä.

Pienten lasten (ja vähän isompienkin lasten) kanssa vietettyjä vuosia kutsutaan ihan aiheelliseksi RUUHKAVUOSIKSI juuri siksi, että elämässä on tuhat ja sata

 

[niin sitä luulisi kun puusta päin katsoo]

Tämä nimimerkeille olkaa rehellisiä ja ratkaisu:
Tätä ei kukaan varmasti ole tarkoittanut etteivätkö vanhat ystävät olisi tärkeitä. Mutta onko vaan niin vaikea tajuta että yhteistä aikaa perheenkään kanssa ei ole normaalissa arjessa turhan paljon, ja on lisäksi vielä kotityöt ja kaupassakäynnit yms! Jos kyseessä on oikea ystävä, hän kyllä ymmärtää että toisen elämäntilanne ei vain aina salli jokaiseen ehdotettuun tapaamiseen suostumista. Ja tuon olkaa rehellisiä nimimerkin kanssa olen aivan päinvastaista mieltä.

Samaa minä. Ja se on juuri sitä rehellisyyttä, kun kertoo arkensa kiemuroista ystävälleen (etenkin siis, jos vaikuttaa siltä, että toinen tarvitsee hieman valaistusta niistä syistä, miksi ystävän ehdotus ei sovi ja ei jää hänelle mielikuvaa, ettei minua vaan kiinnosta).

Minä ainakin kaipaan vanhoja ystäviäni siinä missä ennen lapsiakin. Lasteni ajasta en voi kuitenkaan liikaa menoihini varastaa ja niinpä pyrin parhaani mukaan järjestämään elämääni muilta osin. Esim. jos sovin tapaamisen jokin ilta ystävieni kanssa ja kello ei ole vielä liikaa sen päätyttyä, voin hyvin mennä vielä takaisin töihin, koska lapset on joka tapauksessa jo nukkumassa. Sitten on taas helpompi antaa töiden joustaa jossakin muissa tilanteissa. Lasten synnyttyä olen myös karsinut työpaikan sosiaalimenot ja matkat minimiin, jotta aika jää sitten tärkeimmille ystävilleni.
Parhaani mielestäni siis yritän, mutta kuten ap.n aloitus puhutteli, niin aina ei tunnu, että lapsettomat ystäväni tekisivät samaa. Kyllä sitä on monet kerrat saanut pitää mölyt mahassaan, kun tuntuu, ettei kaikki aina halua kunnioittaa näitä minun elämäni reunaehtoja. Hyvä kirjoitus ModestyB:llä:

Lapset ovat yksi ystävyyksille reunaehtoja asettava elämäntilanne. Moni ei vaatisi keliaakikkoa kanssaan syömään kahvilaan, josta ei saa mitään gluteenitonta tai pyörätuolilla liikkuvaa piknikille paikkaan, jonne ei pääse pyörätuolilla, pitää sumplia paikat ja ajat, että kaikilla on mahdollisuus tulla ja olla. Lapset jostain syystä koetaan usein "vääräksi" syyksi pyytää joustoa, kun taas moni muu syy kuuluu automaattisesti hienotunteisuuden piiriin ja otetaan mielellään huomioon.

 

[mulla]

on sellainen tilanne, etten pääse ilman lapsia oikein mihinkään. Nostakin hattua lapsettomille ystävilleni, että ovat jotenkuten jaksaneet käydä meitä tapaamassa ja me heitä. Lapsia en siis tällä hetkellä saa hoitoon kuin tyyliin tilaamalla mll:n hoitajan, ja tähän ei taas ole varaa! Kunhan miehen työtilanne pian muuttuu, pääsen taas itseksenikin menemään. Sitä odotellessa!

Itse muistan, että lapsettomana oli jotenkin rankkaa tavata ystäviä, joilla oli lapsia - siis tavata heitä lapsineen. Ei ollut tottunut siihen meluun, mikä lapsista lähtee. Ei ollut tottunut siihen, että puhe aina katkaistiin tai että äidin piti koko ajan toisella silmällä kytätä lapsia. Mietinkin tuolloin joskus, että miten tuota jaksaa! Mutta hyvin on jaksanut, kaikkeen tottuu...

ja vielä, mitä tulee äidin harrastuksiin ja menemisiin. Eräs tuttavaäiti on kova menemään, hänellä on parina iltana omia harrastuksia, n.kolmena iltana viikossa hän teki keikkatöitä (pari tuntia/ilta) muun työn ohella ja muina päivinä vielä jaksoi tavata joitain ystäviään. Kieltämättä sitten, kun minulla oli itselläni lapsia, ihmettelin, että mistä hänelle jäi enää perheelleen aikaa? Itse en olisi raaskinut olla noin paljon poissa perheeni luota, kun lapset kuitenkin olivat alle kouluikäisiä...