Kiitos vanhan ketjun nostamisesta! On ollut todella helpottavaa todeta, että en ole yksin painimassa ristiriitaisten tunteitteni kanssa. Minua lasten saaminen sinänsä ei hirvitä, mutta olen alkanut pikkuhiljaa uskoa siihen, että mieheni ei ole se henkilö, jonka kanssa haluan lapsia hankkia.
Olen vasta 26-vuotis, joten biologisesti aikaa pitäisi olla vielä hyvin jäljellä. Henkisellä tasolla olen samoilla linjoilla eli lasten hankkiminen ei tunnu vielä ajankohtaiselta. Haluaisin ensinnäkin saada opintoni päätökseen, ja vaikka en itseäni hurjan urasuuntautuneena pidäkään, haluaisin olla vakinaisessa työpaikassa ennen perheen perustamista. Sen sijaan miehelläni tuntuu olevan aivan eri haaveet, sillä hänellä on ollut kova vauvakuume päällä siitä lähtien kun tapasimme reilu pari vuotta sitten. Kerroin hänelle alusta saakka avoimesti, että en ole valmis lasten hankkimiseen vielä muutamaan vuoteen, mutta selvästikin hän on toivonut salaa mieleni muuttuvan.
Mieheni on tähän mennessä ottanut kantani melko rauhallisesti, mutta pari kuukautta sitten tunsin todellista turhautumista hänen puoleltaan, kun hän alkoi kesken keskustelun väittää, että en muka halua lapsia ollenkaan. Väitös oli aivan järjetön, minkä mieheni lopulta uskoikin (miksi ihmeessä valehtelisin hänelle halustani saada lapsia jonakin päivänä?), mutta se sai minut käsittämään, kuinka palavasti hän haluaa lasta.
Toisinaan olen ajatellut, että miksipä en voisi suostua kompromissiin, kun asia kerran on erittäin tärkeä miehelleni. Haluaisin todella tulla äidiksi jonakin päivänä, enkä usko, että olisin sen valmiimpi vanhemmuuteen viiden vuoden päästä kuin parin vuoden päästä. Viime aikoina tilanne on kuitenkin alkanut todella ahdistaa minua, koska tunnen, että kopromissiin suostuessani elämäni menee sellaiseen suuntaan, johon en todellakaan olisi uskonut sen tässä vaiheessa menevän. Jos joku olisi kertonut minulle kolme vuotta sitten, että vuonna 2012 päätän perustaa perheen, olisin saanut vain hyvät naurut.
Mitä sitten haluan elämältä ennen lasten hankintaa? En varsinaisesti mitään niin erikoista. Haluaisin asettua aloilleni työelämässä ja haluaisin nauttia vapaudesta matkustella, harrastaa ja osallistua silloin tällöin iltamenoihin ilman huonoa omatuntoa ja lastenvahdin järjestämisestä aiheutuvaa rumbaa. Haluaisin nauttia edes hetken aikaa siitä, että voin palkkapäivänä ajatella vain itseäni ja että perjantai-iltana toimiston oven sulkiessani tiedän, että minulla on seuraavat kaksi päivää aikaa vain itselleni, miehelleni ja ystävilleni (opiskelijalla näitä yleellisyyksiä ei juuri ole).
Mieheni taas ei suostu ymmärtämään mainittua näkökohtaani, vaan hän on jopa väittänyt minua itsekkääksi siksi, että en halua jakaa mainitsemiani matkustelua ja harrastamista yhdessä lastemme kanssa. Hän on toisinaan mennyt jopa niin pitkälle, että hän on väittänyt elämämme olevan vailla tarkoitusta ilman lapsia.
Mieheni suhtautuminen asiaan on todella alkanut mietityttää minua - jos hän jo tässä vaiheessa syyllistää minua lasten hankkimisen lykkäämisestä, saattaako samanlainen suhtautuminen jatkua myös lapsen syntymisen jälkeen? Pelkään, että hän jatkaa minun syyllistämistäni tavalla tai toisella, esimerkiksi lapsen kanssa vietettyyn aikaan liittyen.