T
tuuliajolla
Vieras
Minulle ja rakkaalleni tuli nyt monen vuoden jälkeen ero. Minä itse olin kyllä miettinyt miehen jättämistä, parin viimeisen riidan aikana olin sillä häntä ""uhannutkin"", mutta sitten kun kuulin sen hänen suustaan; ""ei tästä tule mitään"", se iski tajuntaani. En minä eroa halunnut...ne minun eropuheeni olivat jotain epätoivoisia yrityksiä saada mies heräämään siihen, etten jaksa hänen jokaviikonloppuista juomistaan ja ainaisia menoja poikaporukalla. Tarkoitus oli, että hän tajuaisi miten tärkeä hänelle olen, ja alkaisi ottamaan minutkin huomioon - ei se, että hän tekisi sellaisen valinnan,että luopuu mieluummin minusta!
Mies on n. 25 vuotias ja minä vähän nuorempi. Itse olen ohittanut sen iän milloin kiinnosti bailaus ja ryyppääminen, minä haluaisin jo ""perheen"". Miehellä tuo nuoruus ei vaan ole tuntunut menevän ohi, kaikki hänen kaverinsa ovat poikamiehiä ja joka viikonloppu keksitään jotakin menoa. Kyllä sen tajuan ettei ole helppo sanoa lähtevänsä muijan kanssa leffaan kun pojat houkuttelevat, että tänään ensin sen ja sen luo istuskelemaan tai saunomaan ja sitten baariin kuuntelemaan sitä ja sitä bändiä. En minä koskaan miestä kieltänyt lähtemästä, tai nalkuttanut jatkuvasti, mutta sitten kyllä suutuin jos ne ryyppyreissut meni ihan överiksi. Mies oli melkein aina niin humalassa illan päätteeksi, että alkoi haastaa riitaa jostakin hullusta asiasta tai puhui sekavia, ja seuraavana päivänä kun jotakin tivasin, ei muistanut mitään. Ihan mahdoton meininki oli silloin alussa, koko ajan se meni asiallisempaan suuntaan, ja siksi jaksoinkin odottaa.
Ennen minua miehellä on ollut 3 pitkää monen vuoden suhdetta, hän on siis aivan kakarasta asti seurustellut koko ajan, ja aluksi katsoin aika paljon tuota rilluttelua sormien läpi sen takia, että aloitti sen vasta vähän ennen kuin tavattiin, reilut 3 vuotta sitten. Eli mies ei ollut siinä 15-20> ikävuoden välillä muuta tehnyt kuin ollut kiltisti tyttöystävien kanssa. Mies usein puhuikin että häneltä on jäänyt nuoruus elämättä, ja kehui minua kuinka jaksan ymmärtää häntä jne.. Jossain vaiheessa taisi alkaa pitää sitä ymmärrystäni itsestäänselvyytenä.
Koko yhdessäolomme ajan mies lupaili että kyllä tää meneminen tästä rauhottuu. Välillä meni paremmin, sitten häntä taas vietiin kun pojat kutsui. Aina tuntui että saan kilpailla miehestä niitten hänen kaveriensa kanssa, ja ne olikin mustiksia,koti-illoista miehelle vittuiltiin ja meidän välejä koetettiin rikkoakin. Nyt loppuaikoina kuitenkin oli tosissaan puhetta jopa lapsesta (sovittiin että jätän pillerit pois), mies oli miettinyt että haluaa perheen ja mennä kanssani kihloihin, kämppäkin ostettiin (tai hän osti ja yksinään hän sinne nyt sitten muuttaakin). Mietin, että jospa miehelle tulikin paniikki kaikista noista isoista suunnitelluista muutoksista, tai alkoi jotenkin ahdistaa..ota nyt siitä sitten selvää...?
Meillä meni muuten sujuvasti, eihän me arkena juuri riidelty, mutta viikonloput, ne aiheutti kränää. Miestä ei ikinä kiinnostanut lähteä baariin minun kanssani (koska aikaisemman tyttöystävän kanssa siitä oli aina tullut sota, ja hänellä oli se asenne että niin se on aina), tai leffaan tai syömään tai ajelemaan tai kävelemään. Hän sitten tiesi että olen perjantai-illan pahoilla mielin, ja oli varmaan huono omatunto:usein tuntui että hän halusi kehittää jotakin riitaa syyllistääkseen huonosta omastatunnostaan minua.
Mies kertoi jo alussa minulle olevansa ""vaan tällainen"" ja hänen suosikkipuolustuksensa on ""mä olen mikä olen"". Ei auttaneet minun viisasteluni, että ""parisuhteen eteen pitää olla valmis tekemään töitä"" . Mies kuvittelee että suhteen kuuluu sujua vaivattomana siinä muun elämän sivussa, eikä aiheuttaa päänvaivaa. Jos suhde alkaa vaivaamaan pääkoppaa, täytyy erota. Miehellä on sellainen asenne melkein kaikkeen, että ""vituiksi se kumminkin menee"", minäkin olen moneen kertaan saanut kuulla häneltä että kuitenkin joskus sitten jätän hänet, ja että joskus se ero kumminkin on edessä. Kuvittelin kuitenkin, että ei meitä mikään erota, että me kuulumme yhteen.
Olin kuvitellut jo yhteisen lapsen, saatoin nähdä miten se olisi mieheni näköinen, ja nyt itken sitten sitäkin, etten saakaan häneltä lasta. Olimme puhuneet siitä,miten molemmat haluaisivat joskus asua omakotitalossa jossakin vähän syrjässä, ensin kaupungissa jossakin pienemmässä kämpässä. Kaikkea suunniteltiin.
Miten voisin pyyhkiä pois mielestäni sen kaiken, luopua, irrottaa hänestä!? Kun hän otti eron puheeksi puhelimessa, olisin halunnut vain huutaa OLE HILJAA, juosta hänen luokseen, mennä syliin enkä koskaan laskea irti. Kuitenkin kuulin itseni sanovan, että niin, ei kai tästä mitään tule. Mies sanoi ettei hänestä ole muuttamaan tapojaan, ei hänestä ole tähän. Teki mieli kiljua että ryhdistäydy piru vie, ja rupea mieheksi mulle ja lakkaa se pelleily... Hän sanoi rakastavansa minua, ja ettei haluaisi minusta luopua, mutta kun se ero kuitenkin joskus tulisi eteen, vai mitä? en ymmärrä tuota asennetta! Minun kuuluisi olla hänelle niin tärkeä, että hän taistelisi kynsin hampain minusta!
Nyt ei olla nähty viiteen päivään. Koetan saada hänestä mieleeni selkeän kuvan, koitan muistaa hänen tuoksunsa, pehmeänkarhean posken, kädet... ja minusta tuntuu että kuolen! Miten minä voisin vierottaa itseni ihmisestä, johon olen kasvanut kiinni, jonka kyljessä olen joka yö nukkunut. Nyt pitäisi nukkua kylmässä sängyssä yksin pimeässä, eikä viereltä kuulu hänen hengitystään.. Minulla oli niin selittämättömän vahva tunne siitä, että me Kuulumme yhteen. Rakastan häntä niin pelottavan paljon. Nyt tuntuu siltä että olen niin täysin yksin, aivan liian heikko jaksamaan yhtään mitään! Miehen mukana menetän hänen minulle tutuksi tulleet sukulaisensa, joita tulee myös kauhea ikävä... Voi miksi tämä meni näin?!!! Toivon, että elämä meidät vielä johdattaa yhteen ... Ellei mies sitten rakastu johonkuhun toiseen, jonka vuoksi tekee mitä vain. Ja minä pelkään, etten ikinä lakkaisi ikävöimästä häntä...En tahdo edes tietää, että on olemassa muitakin miehiä, ei ei minulle, en tahdo ketään..!
Okei, tuo mies on vähän kypsymätön, ja osaa olla raivostuttava, ja taulapää, mutta tiedän että hän olisi hyvä isä ja hyvä mies, kunhan kasvaisi aikuiseksi. Ehkä hänen pitää tehdä se sitten yksin...?
Kun saisi jostain voimia kestää tämä ero! Mies on joka hetki mielessä, murehdin vain että kumpa hän ajaisi töissä varovasti ja pärjäisi muutenkin (=ei nukkuisi joka aamu pommiin), ja minua raastaa kun en voi soittaa hänelle, enkä tiedä missä hän on. Voi, haluan kuulla sen hänen jokapäiväisen selontekonsa päivän tapahtumista, ja rauhoitella jos hän on harmissaan jostakin, haluan pitää häntä hyvänä ja tunteä hänen turvallisen lämpönsä.
Tiedän että taas itkeä vollotan itseni uneen... Mietin, että kaipaako hän ollenkaan minua...entä jos hänellä on jo joku uusi mielessä, ja sai siitä vauhtia tuohon eroon..äh, miksi täytyy kiduttaa itseään tällaisilla ajatuksilla?
Tulevaisuus pelottaa niin kovin, mitä minulle ja meille tapahtuu?
Kukaan ei varmaan kylläkään jaksa lukea tätä vuodatustani, mutta teinkin sen lähinnä siksi että sain purkaa mieltäni. Vastata toki saa jos haluaa jotakin sanoa.
Mies on n. 25 vuotias ja minä vähän nuorempi. Itse olen ohittanut sen iän milloin kiinnosti bailaus ja ryyppääminen, minä haluaisin jo ""perheen"". Miehellä tuo nuoruus ei vaan ole tuntunut menevän ohi, kaikki hänen kaverinsa ovat poikamiehiä ja joka viikonloppu keksitään jotakin menoa. Kyllä sen tajuan ettei ole helppo sanoa lähtevänsä muijan kanssa leffaan kun pojat houkuttelevat, että tänään ensin sen ja sen luo istuskelemaan tai saunomaan ja sitten baariin kuuntelemaan sitä ja sitä bändiä. En minä koskaan miestä kieltänyt lähtemästä, tai nalkuttanut jatkuvasti, mutta sitten kyllä suutuin jos ne ryyppyreissut meni ihan överiksi. Mies oli melkein aina niin humalassa illan päätteeksi, että alkoi haastaa riitaa jostakin hullusta asiasta tai puhui sekavia, ja seuraavana päivänä kun jotakin tivasin, ei muistanut mitään. Ihan mahdoton meininki oli silloin alussa, koko ajan se meni asiallisempaan suuntaan, ja siksi jaksoinkin odottaa.
Ennen minua miehellä on ollut 3 pitkää monen vuoden suhdetta, hän on siis aivan kakarasta asti seurustellut koko ajan, ja aluksi katsoin aika paljon tuota rilluttelua sormien läpi sen takia, että aloitti sen vasta vähän ennen kuin tavattiin, reilut 3 vuotta sitten. Eli mies ei ollut siinä 15-20> ikävuoden välillä muuta tehnyt kuin ollut kiltisti tyttöystävien kanssa. Mies usein puhuikin että häneltä on jäänyt nuoruus elämättä, ja kehui minua kuinka jaksan ymmärtää häntä jne.. Jossain vaiheessa taisi alkaa pitää sitä ymmärrystäni itsestäänselvyytenä.
Koko yhdessäolomme ajan mies lupaili että kyllä tää meneminen tästä rauhottuu. Välillä meni paremmin, sitten häntä taas vietiin kun pojat kutsui. Aina tuntui että saan kilpailla miehestä niitten hänen kaveriensa kanssa, ja ne olikin mustiksia,koti-illoista miehelle vittuiltiin ja meidän välejä koetettiin rikkoakin. Nyt loppuaikoina kuitenkin oli tosissaan puhetta jopa lapsesta (sovittiin että jätän pillerit pois), mies oli miettinyt että haluaa perheen ja mennä kanssani kihloihin, kämppäkin ostettiin (tai hän osti ja yksinään hän sinne nyt sitten muuttaakin). Mietin, että jospa miehelle tulikin paniikki kaikista noista isoista suunnitelluista muutoksista, tai alkoi jotenkin ahdistaa..ota nyt siitä sitten selvää...?
Meillä meni muuten sujuvasti, eihän me arkena juuri riidelty, mutta viikonloput, ne aiheutti kränää. Miestä ei ikinä kiinnostanut lähteä baariin minun kanssani (koska aikaisemman tyttöystävän kanssa siitä oli aina tullut sota, ja hänellä oli se asenne että niin se on aina), tai leffaan tai syömään tai ajelemaan tai kävelemään. Hän sitten tiesi että olen perjantai-illan pahoilla mielin, ja oli varmaan huono omatunto:usein tuntui että hän halusi kehittää jotakin riitaa syyllistääkseen huonosta omastatunnostaan minua.
Mies kertoi jo alussa minulle olevansa ""vaan tällainen"" ja hänen suosikkipuolustuksensa on ""mä olen mikä olen"". Ei auttaneet minun viisasteluni, että ""parisuhteen eteen pitää olla valmis tekemään töitä"" . Mies kuvittelee että suhteen kuuluu sujua vaivattomana siinä muun elämän sivussa, eikä aiheuttaa päänvaivaa. Jos suhde alkaa vaivaamaan pääkoppaa, täytyy erota. Miehellä on sellainen asenne melkein kaikkeen, että ""vituiksi se kumminkin menee"", minäkin olen moneen kertaan saanut kuulla häneltä että kuitenkin joskus sitten jätän hänet, ja että joskus se ero kumminkin on edessä. Kuvittelin kuitenkin, että ei meitä mikään erota, että me kuulumme yhteen.
Olin kuvitellut jo yhteisen lapsen, saatoin nähdä miten se olisi mieheni näköinen, ja nyt itken sitten sitäkin, etten saakaan häneltä lasta. Olimme puhuneet siitä,miten molemmat haluaisivat joskus asua omakotitalossa jossakin vähän syrjässä, ensin kaupungissa jossakin pienemmässä kämpässä. Kaikkea suunniteltiin.
Miten voisin pyyhkiä pois mielestäni sen kaiken, luopua, irrottaa hänestä!? Kun hän otti eron puheeksi puhelimessa, olisin halunnut vain huutaa OLE HILJAA, juosta hänen luokseen, mennä syliin enkä koskaan laskea irti. Kuitenkin kuulin itseni sanovan, että niin, ei kai tästä mitään tule. Mies sanoi ettei hänestä ole muuttamaan tapojaan, ei hänestä ole tähän. Teki mieli kiljua että ryhdistäydy piru vie, ja rupea mieheksi mulle ja lakkaa se pelleily... Hän sanoi rakastavansa minua, ja ettei haluaisi minusta luopua, mutta kun se ero kuitenkin joskus tulisi eteen, vai mitä? en ymmärrä tuota asennetta! Minun kuuluisi olla hänelle niin tärkeä, että hän taistelisi kynsin hampain minusta!
Nyt ei olla nähty viiteen päivään. Koetan saada hänestä mieleeni selkeän kuvan, koitan muistaa hänen tuoksunsa, pehmeänkarhean posken, kädet... ja minusta tuntuu että kuolen! Miten minä voisin vierottaa itseni ihmisestä, johon olen kasvanut kiinni, jonka kyljessä olen joka yö nukkunut. Nyt pitäisi nukkua kylmässä sängyssä yksin pimeässä, eikä viereltä kuulu hänen hengitystään.. Minulla oli niin selittämättömän vahva tunne siitä, että me Kuulumme yhteen. Rakastan häntä niin pelottavan paljon. Nyt tuntuu siltä että olen niin täysin yksin, aivan liian heikko jaksamaan yhtään mitään! Miehen mukana menetän hänen minulle tutuksi tulleet sukulaisensa, joita tulee myös kauhea ikävä... Voi miksi tämä meni näin?!!! Toivon, että elämä meidät vielä johdattaa yhteen ... Ellei mies sitten rakastu johonkuhun toiseen, jonka vuoksi tekee mitä vain. Ja minä pelkään, etten ikinä lakkaisi ikävöimästä häntä...En tahdo edes tietää, että on olemassa muitakin miehiä, ei ei minulle, en tahdo ketään..!
Okei, tuo mies on vähän kypsymätön, ja osaa olla raivostuttava, ja taulapää, mutta tiedän että hän olisi hyvä isä ja hyvä mies, kunhan kasvaisi aikuiseksi. Ehkä hänen pitää tehdä se sitten yksin...?
Kun saisi jostain voimia kestää tämä ero! Mies on joka hetki mielessä, murehdin vain että kumpa hän ajaisi töissä varovasti ja pärjäisi muutenkin (=ei nukkuisi joka aamu pommiin), ja minua raastaa kun en voi soittaa hänelle, enkä tiedä missä hän on. Voi, haluan kuulla sen hänen jokapäiväisen selontekonsa päivän tapahtumista, ja rauhoitella jos hän on harmissaan jostakin, haluan pitää häntä hyvänä ja tunteä hänen turvallisen lämpönsä.
Tiedän että taas itkeä vollotan itseni uneen... Mietin, että kaipaako hän ollenkaan minua...entä jos hänellä on jo joku uusi mielessä, ja sai siitä vauhtia tuohon eroon..äh, miksi täytyy kiduttaa itseään tällaisilla ajatuksilla?
Tulevaisuus pelottaa niin kovin, mitä minulle ja meille tapahtuu?
Kukaan ei varmaan kylläkään jaksa lukea tätä vuodatustani, mutta teinkin sen lähinnä siksi että sain purkaa mieltäni. Vastata toki saa jos haluaa jotakin sanoa.