M
Miinatar
Vieras
Meille syntyi esikoinen ja kohta on ristiäiset. Mietittiin miehen kanssa kummeja ja haluttiin ottaa kaveripariskunnan (sylikummit) lisäksi yhdet kummit molempien suvuista, jotta säilyisi sukuunkin yhteyksiä. Minä pyysin erästä tätiäni, jonka kanssa olen ehdottomasti eniten tekemisissä suvustani, ja joka on ollut tosi innoissaan vauvasta.
Ajattelin että hän on kovinkin otettu kummiksi pyytämisestä, mutta kun esitin asian puhelimessa (asuu 400km päässä), tuli toisessa päässä hiljaista ja hän meni möläyttämään että "siitähän ei voi kieltäytyä". Mulla meni ihan pasmat sekaisin ja sanoin että joo ei voikaan, mutta sitten sanoin että toki voi kieltäytyä jos tuntuu ettei ole sellainen velvollisuus, jonka haluaa kontolleen ottaa, että ei ole suinkaan pakko ryhtyä kummiksi.
Täti alkoi sitten hössöttää että toki hän mielellään tulee kummiksi, ai kun ihana kun pyysit, kiitos luottamuksen osoituksesta jne. Ja alkoi kysellä ristiäisistä yms.
Jäi vaan paha maku suuhun... että ihan pakosta ja velvollisuudestako hän sitten lupautuu kummiksi, pitkin hampain ja huonoin fiiliksin? Miten tällainen kummitäti tulee olemaan lapsen elämässä läsnä, jos kerran kummiksi ryhtyminenkin ottaa heti päähän? Vai luokkaannuinko turhasta? Tätini on vähän möläyttelijä-luonne, temperamenttinen ja päästänyt suustaan sammakoita ennenkin. Mutta silti... Ottaa päähän.
Ajattelin että hän on kovinkin otettu kummiksi pyytämisestä, mutta kun esitin asian puhelimessa (asuu 400km päässä), tuli toisessa päässä hiljaista ja hän meni möläyttämään että "siitähän ei voi kieltäytyä". Mulla meni ihan pasmat sekaisin ja sanoin että joo ei voikaan, mutta sitten sanoin että toki voi kieltäytyä jos tuntuu ettei ole sellainen velvollisuus, jonka haluaa kontolleen ottaa, että ei ole suinkaan pakko ryhtyä kummiksi.
Täti alkoi sitten hössöttää että toki hän mielellään tulee kummiksi, ai kun ihana kun pyysit, kiitos luottamuksen osoituksesta jne. Ja alkoi kysellä ristiäisistä yms.
Jäi vaan paha maku suuhun... että ihan pakosta ja velvollisuudestako hän sitten lupautuu kummiksi, pitkin hampain ja huonoin fiiliksin? Miten tällainen kummitäti tulee olemaan lapsen elämässä läsnä, jos kerran kummiksi ryhtyminenkin ottaa heti päähän? Vai luokkaannuinko turhasta? Tätini on vähän möläyttelijä-luonne, temperamenttinen ja päästänyt suustaan sammakoita ennenkin. Mutta silti... Ottaa päähän.