Luin meidän perheen artikkelin tyttöjen ADHS:sta ja aloin miettiä siitäkö kouluongelmani johtuivatkin

["Kimble"]

Artikkeli oli iltasanomissa eilen ja ajankulukseni sen luin ja ällistyin aikatavalla vaikka ikinä ennen en ole edes ajatellut, että minulla voisi olla jotain tällaista "häiriötä" vaan olen vain yksinkertaisesti pitänyt itseäni tyhmänä ja huonomuistisena. Olen nyt päälle kolmekymppinen ja ihan ok ammatissa ja muutenkin elämämallillaan. Mutta artikkelin luettuani aloin miettiä olisi koulunkäyntini voinut olla mukavampaa jos joku olisi kiinnittänyt tällaisiin asioihin silloin huomiota tai olisin saanut tukiopetusta yms. Erilailla. Pahoittelut kun en pysty linkittämään artikkelia puhelimella.

Peruskoulu oli aivan kamalaa aikaa. Pidin itseäni todella tyhmänä ja opettejilta sekä vanhemmiltani sain kuulla jatkuvasti peloittelua "nyt pitää oppia tämä tai tämä ettet joudu apukouluun" ja "koita nyt keskittyä juurihan tämä käytiin läpi, pitäisi osata sen kun vain teet tehtävät". Istuin hyvin usein koulun jälkeen kirjoittamassa kirjainrivejä ja aineita uudestaan kun ne olivat niin epäsiistiä käsialaa. Kotona itkin kiukkuisena etten muista miten tämä tehdään ja tein läksyjä. Läksyihin meni aina koulun jälkeen pitkäaika ja aamulla herättiin aikaisemmin jatkamaan. Vihkot kuluivat usein puhki kun opettaja pyyhki aina suurimman osan pois ja minä kirjoitin taas uudestaan. Usein päätin, että nyt alan kuuntelemaan tunnilla ja tekemään läksyt huolellisesti, että minusta tulee yhtä hyvä kuin muista. Alkutunnin saatoin jaksaa pinnistellä mutta aina havahduin jossain vaiheessa siihen, että opettajan puheet olivat menneet toisesta korvasta ulos eikä minulla ollut mitään muistikuvaa mistä hän oli puhunut. Yläasteen päästötodistuksessa kielet, matikka, fysiikka ja kemia olivat vitosia kaikki muut aineet 9 tai 10.

Koulussa ja vieraissa paikoissa olin ujo ja hiljainen, en uskaltanut vastata luokassa muuta kuin "en tiedä" etten vain vastaa väärin vaikka usein huomasin, että olisin tiennyt oikean vastauksen. Minusta on edelleen ajoittain kiusallista puhua jos vähänkin vieraampia kuuntelijoita on enemmän kuin yksi. Kahden kesken tai todella tutussa porukassa tätä ongelmaa ei ole vaan olen erittäin puhelias ja pystyn rentoutumaan mutta lapsenakin olin aina hiljaa jos leikimme esim. Kolmen porukassa. Kotona olin erittäin itsepäinen, kiukutteleva ja villi lapsi. Koulussa ja muissa paikoissa noudatin sääntöjä todella tarkasti ja varoin kaikin tavoin olemasta mitenkään häiriöksi tai niin, että käytöksestäni olisi pitänyt huomauttaa. Usein olen miettinyt jälkikäteen kuinka kamala kiukutteleva lapsi olin ja kuinka paljon äidilläni on mennyt aikaa minun läksyissä auttamiseen. Meitä on kolme sisarusta ja muistaakseni muilla läksyjen tekeminen on sujunut itsenäisesti. Minä kaipasin kokoajan patistelua ja apua kun en muistanut miten esim. Matikan tehtäviä tehdään.

En nyt tiedä mikä idea tässä kirjoituksessa on. Johonkin oli vain pakko päästä purkamaan ajatuksia. Mutta se on hyvä, että nykyään tällaisiin asioihin kiinnitetään eritavalla huomiota ja varmaan apuakin on saatavilla jos resurssit sallivat. Minä olen aina pitänyt itseäni todella tyhmänä ja syyttänyt siitä itseäni. Luin todella pitkään läksyjä ja kokeisiin mutta usein kävi niin, että huomasin olevani aivan muissa ajatuksissa eikä minulla ollut mitään käsitystä olinko vain käännellyt sivuja vai olinko oikeasti lukenut.

 

["Kimble"]

Otsikossa näköjään virhe mutta ADHD:ta tarkoitin puhelimella hankala tarkistaa otsikko.

 

[klöä]

Mulla on nyt vasta aikuisiällä todettu tarkkaavaisuushäiriö.. I feel you!

 

[Joxu]

Tutulta kuulostaa. Olin todella hiljanen lapsena, en uskaltanu juurikaan tunneilla puhua mitään ala- asteella. Kaikki aineet oli ylä- asteella 8 ja 9, paitsi matikka, kemia ja fysiikka. Olin ihan surkee niissä ja keskittyminenkin noissa koetilanteissa ja noilla matikan, fysiikan ja kemian tunneilla oli vaikeeta, koska olin aika pienikin häiriö, riitti herpaannuttamaan mun keskittymisen ja sen jälkeen alko levottomat liikehdinnät, oli vaikee olla hiljaa ja aina räpelsin jotain. Tunnella olevinaan aina kuuntelin, mutta suuri osa asioista meni ohi ohi korvien. Kokeisiin luku oli vaikeeta, ei vaan asiat painunu mieleen ja koepaperi, kun iskettiin nenän eteen, niin sai ihan todella kaivaa mieltään. Isä ja äiti vuoron perään aina autto läksyissä, joitten tekeminen veny iltamyöhään. Mä itkin ja tein, huusin ja raivosin... Tota oli ala- asteella paljon. Ylä- asteella tuli hyvin vähän läksyä, mutta sillonkin olin aina vihanen ja jos tuli virheitä (niitä tuli paljon), niin sain raivareita. Tunnit oli tuskaa, kun sai pinnistellä ihan tosissaan, ettei ajatukset lähteny aina harhailemaan.

Oon nyt 28v ja edelleenkin oon aika levoton. Alotan tekemään yhtä asiaa ja kohta huomaan, että teenkin jo lisäks jotain muuta ja tää eka juttu on vielä keskeneräsenä ja sit teen sen toisen loppuun ja siirryn tekemään sitä toista ja keskittyminen on sitä, että aluilla saattaa olla jo kolmaskin juttu ja sitten tulee tuo pinnan kiristyminen ja levottumuus kasvaa ja haahuilen noitten juttujen välissä tekemässä jotain ihan turhaa, kunnes muistuu mieleen, että ainiin, mulla on hommat kesken. Toivoton olen, tiedän.