M
mitäs nytt
Vieras
...ja miten tästä suosta selvitään?
Tilanne on lyhykäisyydessään se, että olen kolmen pienen lapsen äiti. Pienimmät ovat vuoden ikäerolla. Nyt keskimmäinen on uhmassa, ja olen ihan uupunut. Keskimmäinen testaa rajojaan jatkuvasti, on myös minä-ite -vaihe päällä. Temperamenttia löytyy. Jos ei mene niinkuin neiti tahtoo, alkaa huuto ja karjuminen. Mä jaksoin vauva-vaiheen hyvin läpi ja valvotut yöt ja mielialakin on pysyny virkeenä, mutta nyt alkaa hajottaa.
Olen ollut muutaman vuoden kotiäitinä ja haaveilen töihin paluusta. Vaan kun tällä hetkellä ei ole työpaikkaa mihin palata. Määräaikaisuus loppui keskimmäisen äitiysloman aikana.
Sitä minä vaan, että olen todella ärsyyntynyt siitä, että tuntuu etten jaksa olla enää kotona. Vaipan vaihdot, erikoisallergiaruokavaliot, muun perheen ruoan valmistus, syöttämiset pienimmälle, pukemiset ulkoilut... ja siinä sivussa huutaa tuo uhmis. Mies tekee pitkää päivää ja töitten jälkeen haluaa ymmärrettävästi huoahtaa. Olen puhunut hänelle kuinka leipääntynyt olen tähän "pikkulapsiralliin" ja jatkuvaan lasten hoitoon, kotitöihin.
On minulla ystäviä ja urheilen säännöllisesti, mutta kun tuntuu ettei nekään saa pidettyä mun huonoa mieltä pois. Että saa silloin tällöin omaa aikaa. Uupumus näkyy siinä, että viimeisen kuukaudet aikana kirosanat lentää (juu, myös las ten kuullen) ja olen huonotuulinen. Uhmaikäinen kyllä hyvin vaistoaa tunnelman, ja on entistä riehakkaampi kun näkee että äiti on väsynyt tai jo äreä.
Tuntuu että olen ihan paska äiti, tuntuu että esikoiselle ei meinaa aika riittää kun koko ajan on toinen pienimmistä sylissä, täytyy olla koko ajan läsnä ja valppaana ettei mitään satu.
Syyllistyn kiroilusta ja yleisestä paska äitä-fiiliksestä, siitä että hermostun ja olen alkanut huutamaan jos uhmis kiukkuaa.
Miten tämän äidin uhmaiän voi kätkeä pois? Olen välillä niin uupunut, että mietin että kohta muutan pois omaan yksiöön että saan käydä edes vessassa rauhassa tai juoda kahvikupillisen.
Tilanne on lyhykäisyydessään se, että olen kolmen pienen lapsen äiti. Pienimmät ovat vuoden ikäerolla. Nyt keskimmäinen on uhmassa, ja olen ihan uupunut. Keskimmäinen testaa rajojaan jatkuvasti, on myös minä-ite -vaihe päällä. Temperamenttia löytyy. Jos ei mene niinkuin neiti tahtoo, alkaa huuto ja karjuminen. Mä jaksoin vauva-vaiheen hyvin läpi ja valvotut yöt ja mielialakin on pysyny virkeenä, mutta nyt alkaa hajottaa.
Olen ollut muutaman vuoden kotiäitinä ja haaveilen töihin paluusta. Vaan kun tällä hetkellä ei ole työpaikkaa mihin palata. Määräaikaisuus loppui keskimmäisen äitiysloman aikana.
Sitä minä vaan, että olen todella ärsyyntynyt siitä, että tuntuu etten jaksa olla enää kotona. Vaipan vaihdot, erikoisallergiaruokavaliot, muun perheen ruoan valmistus, syöttämiset pienimmälle, pukemiset ulkoilut... ja siinä sivussa huutaa tuo uhmis. Mies tekee pitkää päivää ja töitten jälkeen haluaa ymmärrettävästi huoahtaa. Olen puhunut hänelle kuinka leipääntynyt olen tähän "pikkulapsiralliin" ja jatkuvaan lasten hoitoon, kotitöihin.
On minulla ystäviä ja urheilen säännöllisesti, mutta kun tuntuu ettei nekään saa pidettyä mun huonoa mieltä pois. Että saa silloin tällöin omaa aikaa. Uupumus näkyy siinä, että viimeisen kuukaudet aikana kirosanat lentää (juu, myös las ten kuullen) ja olen huonotuulinen. Uhmaikäinen kyllä hyvin vaistoaa tunnelman, ja on entistä riehakkaampi kun näkee että äiti on väsynyt tai jo äreä.
Tuntuu että olen ihan paska äiti, tuntuu että esikoiselle ei meinaa aika riittää kun koko ajan on toinen pienimmistä sylissä, täytyy olla koko ajan läsnä ja valppaana ettei mitään satu.
Syyllistyn kiroilusta ja yleisestä paska äitä-fiiliksestä, siitä että hermostun ja olen alkanut huutamaan jos uhmis kiukkuaa.
Miten tämän äidin uhmaiän voi kätkeä pois? Olen välillä niin uupunut, että mietin että kohta muutan pois omaan yksiöön että saan käydä edes vessassa rauhassa tai juoda kahvikupillisen.
