Mä oon niin kyllästynyt ja väsynyt olemaan "yksin"..

[ei ole antaa apuja]

[QUOTE="a p";25755155]Mä "muuttaisin" pariks päiväks. En itsekkään haluaisi takaisin lapsuuden kotiin muuttaa..
Ja sille joka sanoi että alan kuulostaa untamolta, niin haluaisin perusteluja?? Jo ekassa viestissä kerroin että myös mies tekee kotitöitä ja on lasten kanssa...[/QUOTE]

No itse en muuttais päiväksikään, mitä se parin päivän muutto auttais? Koeta nyt jutella sen ukkos kanssa ja ryhdistäydy hyvä nainen! Jos tuo ei riitä sulle, niin sitten sanot sen ääneen ja jos mies ei ole valmis tulemaan vastaan, niin joko tyydyt kohtaloosi tai muutat sitten kokonaan pois.

 

["a p"]

Kolmenkympinkriisi voisi sopiakin kuvioon, sillä mies täyttää loppuvuodesta 30.
Hän ei ryyppää ja hillu viikonloppuja baareissa.. Mä oon sitä masennustakin ajatellut, mutta kun mies ei puhu tunteistaan. Työ on miehelle ihan mielekästä ja saa ylennyksenkin nyt kevään aikana. Kai ne raha-asiatkin meidän perhettä stressaa..
Ja mä rakastan mun miestä ja muistan sen myös kertoa ja näyttää. Mies on vaan muuttunut hirveästi vuodessa. Ennen ei ollut nän sulkeutunut ja tunteensa peittävä jörrikkä... Jotenkin mua on alkanut "hävettää" kaikki omat aloitteeni kun en saa vastakaikua..

 

["a p"]

Muakin ärsyttää kun kaikki sanoo että ole onnellinen kun miehes tekee kotitöitä j katsoo lsten perään. Sehän on itsestäänselvyys kun on yhteinen koti ja yhteiset lapset... Haluaisin että mies myös osallistuis yhteisiin juttuihimme; pulkkamäkeen, uimaan yms. Kerran oli muuten luistelemassa mukana!!!

 

[tsemppiä]

Että kiittää pitäis, jos tekee vähän kotitöitä? Ja joskus leikkii lasten kanssa? Mutta ei taas ikinä keksi tai osallistu mihinkään yhteiseen hauskanpitoon ja on nälvimässä ja haukkumassa aina vähän.

Voi tsiisus, en kyllä tollasta miestä kiittelis. Mikä teitä vaivaa? Siis, että teille riittää tuo, ettei mies kuitenkaan ryyppää ja tekee vähän kotitöitä? Alkaa taas arvostaa enemmän ja enemmän omaa miestä...

Aika usein kyllä törmää tälläkin keskustelupalstalla siihen että miehet painuvat työpäivän jälkeen omiin harrastuksiinsa. Tässä tapauksessa äiti on kotona ja mies töissä ja äiti nimenomaan mainitsee että mies osallistuu lastenhoitoon ja kotitöihin. Näin ei todellakaan ole kaikilla, ei todellakaan.

Tällä tarkoitan sitä, ettei täydellistä ihmistä tai kumppania ole olemassa, on vain ihmisiä hyvine ja huonoine puolineen. Joten kannattaa kiinnittää huomiota niihin hyviin puoliin ja siihen mikä yleensä on elämässä on hyvin. Ja olla kiitollinen niistä. Mutta ainahan voi erota, mutta entäs jos se uusi mies on täydellisen romanttinen kumppani, mutta jota ei esim. lastenhoito kiinnosta, niin saat sanoa hyvästit omille harrastuksillesi. Elämä ja ihmisuhteet on arpapeliä, ketään ei voi tuntea läpikotaisin, ihmisille tulee kriisejä, he kehittyvät, muuttuvat tai ovat kehittymättä. Mutta kannataa kekittyä siihen mikä on hyvin tässä ja nyt. Ja positiivisella otteella tarttua ongelmiin.

 

[5lasta2aikuista]

[QUOTE="vieras";25754544]Komppaan tota että menethän itsekin miestäsi vastaan haalat&pussaat kun tulee töistä, etkä vaan odota että toinen tekee tai miksi ei tee.

Mutta pakko puuttua tohon tekstari juttuun... mä en tiedä millasia töitä teidän miehet tekee, mutta ainakaan minun miehelläni ei todellakaan ole aikaa vastata duunipäivänä mihinkään turhiin: "miten menee" viesteihin. Se tosiaan tekee töissä töitä! Ja muutenkaan en häiritse ellei oikeasti ole jotain tärkeää asiaa ja silloinkin heitän hälyn tai tekstarin jotta soittaa sit takas.[/QUOTE]

No, lähes kaikki työpaikat mitkä mä tiedän, niin niissä on ruokatauko ja kaksi kahvitaukoa, joten viestin voi ainakin lukea silloin ja vastata jos ehtii =) Meille toi on yksi tapa pitää suhdetta yllä ja mulle on tärkeää kuulla että miehellä on kaikki ok ja hänestä kiva kuulla meidän puuhia. Eli aikaahan toi ei vie edes minuutta ja tosiaan tauoilla ehtii hoitaa, ellei muuten. MUTTA toihan ei tietysti kaikkien tapa ole =)

 

[huippis]

[QUOTE="a p";25755242]Muakin ärsyttää kun kaikki sanoo että ole onnellinen kun miehes tekee kotitöitä j katsoo lsten perään. Sehän on itsestäänselvyys kun on yhteinen koti ja yhteiset lapset... Haluaisin että mies myös osallistuis yhteisiin juttuihimme; pulkkamäkeen, uimaan yms. Kerran oli muuten luistelemassa mukana!!![/QUOTE]

Tää on vähän tätä...mäkin aikanaan harmittelin, ettei mies tule meidän kanssa uimaan, hoploppiin, metsäretkelle jne. Kunnes tajusin, ettei ne ole HÄNEN juttujaan. Hän ottaa lapsia mukaan vanhempien luokse, veneretkelle ja nyt kun meillä on kesämökki niin se on koko perheen juttu.
Jos mietit miehesi lapsuudenkotia, oliko siellä miehen isä leikkimässä miehes kanssa lapsena jne. Jos on oppinut tietyn tavan, niin siitä on vaikea päästä pois. Koittaka löytää joku juttu mitä miehes tykkää tehdä lasten kanssa, jolloin joko voit mennä heidän mukaan tai sitten nauttia rauhasta.

 

["a p"]

No siis mies on kaikkein mieluiten kotona lasten kanssa, ei ulkoile, ei käy omilla vanhemmillaan... Joskus harvoin saan sen lähtemään meidän mukaan ulos vähäks aikaa.

 

[tsemppiä]

[QUOTE="a p";25755321]No siis mies on kaikkein mieluiten kotona lasten kanssa, ei ulkoile, ei käy omilla vanhemmillaan... Joskus harvoin saan sen lähtemään meidän mukaan ulos vähäks aikaa.[/QUOTE]

Mutta eikös se kotoilu ole nykyään muotia, miehesi on vielä trendikäskin

 

[mulla kans kotoilijamies]

kuulostaa aika tutulta toi ap:n kirjoittelu. ei munkaan mies paljon hellyyttä osoita, töitä tekee paljon ja ajoittain nälvii ja arvostelee. mä kuljen lasten kans erilaisissa toiminnoissa. se on niin tuttu kuvio jo tää: mä ja lapset. ottaisin eron, jos vaan jotenkin keksisin että miten turvaan lasten elintason. mutta sitä en oo vielä keksinyt.. :/

 

[tsemppiä]

Vielä siitä arvostelusta ja nälvimisestä, että sitä ei tietenkään pidä hyväksyä ja siihen pitää jotenkin puuttua. Mutta onko ihan saletti juttu, että itse et vastaavasti arvostele ja nälvi miestäsi? Hienoa jos et itse syyllisty siihen.

 

["a p"]

Mä en kyllä ikinä nälvi tai arvostele miehen ulkonäköä tms... Mutta saatan arvostella miehen käytöstä.

 

[Keittiönoita]

[QUOTE="a p";25755213]Kolmenkympinkriisi voisi sopiakin kuvioon, sillä mies täyttää loppuvuodesta 30.
Hän ei ryyppää ja hillu viikonloppuja baareissa.. Mä oon sitä masennustakin ajatellut, mutta kun mies ei puhu tunteistaan. Työ on miehelle ihan mielekästä ja saa ylennyksenkin nyt kevään aikana. Kai ne raha-asiatkin meidän perhettä stressaa..
Ja mä rakastan mun miestä ja muistan sen myös kertoa ja näyttää. Mies on vaan muuttunut hirveästi vuodessa. Ennen ei ollut nän sulkeutunut ja tunteensa peittävä jörrikkä... Jotenkin mua on alkanut "hävettää" kaikki omat aloitteeni kun en saa vastakaikua..[/QUOTE]
Sä olet ollut 17 ja miehesi 23, kun suhteenne on alkanut. Molemmat olette varmasti näiden 7 vuoden aikana muuttuneet, mutta onko muutos tapahtunut tavalla, joka on ollut kummallekin mieleen? Toisaalta...oletko sinä edelleen tunnepuolella samanlainen kuin 17-vuotiaana? Tarkoitan, että odotatko vielä teinityttömäisiä asioita? Onko miehesi kenties "keski-ikäistynyt", mutta sinulla vielä teinin mieli? En tarkoita negatiivisessa mielessä vaan lähinnä sitä, toivoisiko miehesi sinunkin olevan jo vähän "keski-ikäistynyt" eikä enää välittäisi niin paljoa mistään hempeilystä, koska alkuhuuma on mennyt jo ohi? Joku parisuhdeneuvonta voisi olla ihan hyvä, jotta molemmat voisitte selvittää, millaisia odotuksia teillä toisillenne on ja mitä olette itse valmiita suhteenne eteen vielä tekemään.

 

[Anatolia]

[QUOTE="a p";25755242]Muakin ärsyttää kun kaikki sanoo että ole onnellinen kun miehes tekee kotitöitä j katsoo lsten perään. Sehän on itsestäänselvyys kun on yhteinen koti ja yhteiset lapset... Haluaisin että mies myös osallistuis yhteisiin juttuihimme; pulkkamäkeen, uimaan yms. Kerran oli muuten luistelemassa mukana!!![/QUOTE]
Jos mies käy töissä, ja sen lisäksi tekee kotitöitä ja hoitaa lapsia, niin onko ne pulkkamäet yms oikeasti NIIN tärkeitä? Ei minusta. Ja ne ei vissiin ole ns. miehesi juttuja. Ei kannata liikojakaan vaatia, jos toinen kuitenkin kantaa omalla tavallaan vastuun perheestä ja lapsista.

Nälvimiset yms taas on ikäviä, ja niistä pitäisi päästä eroon. Tosin itsekin myönsit arvostelevasi miehesi käytöstä, mikä taas voi aiheuttaa kierteen, ts. tulee sanottua ikävästi puolin ja toisin.

Minä oon sinua kymmenisen vuotta vanhempi, enkä näe tilanteessanne mitään niin kamalaa tai vakavaa että pitäisi erota tai ihan masentua. Tuntuu, että ongelmana on eniten se, ettei sinulla ole omaa aikaa ja elämää, vaan kaikki pyörii kodin ja lasten ympärillä?

 

["a p"]

Eli onko kaikki sitä mieltä että vika oliski suurimmaks osaks mussa??
Tai meidän ikäerossa? Ei meillä oo aikasemmin tällästä ollu Oiskohan tää se joku ns 7vuoden kriisi...?

 

[Keittiönoita]

[QUOTE="a p";25757496]Eli onko kaikki sitä mieltä että vika oliski suurimmaks osaks mussa??
Tai meidän ikäerossa? Ei meillä oo aikasemmin tällästä ollu Oiskohan tää se joku ns 7vuoden kriisi...?[/QUOTE]
En ole sitä mieltä vaan mietin, oletteko te kasvaneet eri tahtiin ja eri tavalla? Odotukset, joita teillä toisillenne oli 7 vuotta sitten, ovat voineet muuttua. Tai toisella ei ehkä ole muuttunut, toisella on. Siksi pitäisi saada puhuttua asiat läpi ja miettiä, mitä kumpikin voisi tehdä, jotta pystyisi edes osittain täyttämään toisen odotukset. Tarvittaessa ulkopuolisen avun turvin. Sulla vaikuttaa olevan ihan hyvä mies: hän käy töissä, jotta sinä saat olla lasten kanssa kotona. Hän tekee paljon kotitöitä, hoitaa lapsia, antaa sulle omaa aikaa eikä juokse itse kavereiden kanssa milloin missäkin. Monen naisen mielestä suorastaan unelma-aviomies.

 

["a p"]

Ehkä me ollaan "kasvettu erilleen" ja tosiaan tarvittais ulkopuolista apua. Mä suostuisinkin menemään parisuhdeterapiaan mutta mies onki sitte toinen juttu..
Mies onkin uolkopuolisen näkökulmasta aivan unelmatapaus. Mutta myös minä tarvin edes vähän rakkautta jaksaakseni..
Enkä mä nyt vielä mitään eroa tosissaan mieti. Kyllähän tää arki kolmen pienen kanssa stressaa molempia, ehkä se helpottaa parin vuoden päästä.

 

[Keittiönoita]

[QUOTE="a p";25757959]Ehkä me ollaan "kasvettu erilleen" ja tosiaan tarvittais ulkopuolista apua. Mä suostuisinkin menemään parisuhdeterapiaan mutta mies onki sitte toinen juttu..
Mies onkin uolkopuolisen näkökulmasta aivan unelmatapaus. Mutta myös minä tarvin edes vähän rakkautta jaksaakseni..Enkä mä nyt vielä mitään eroa tosissaan mieti. Kyllähän tää arki kolmen pienen kanssa stressaa molempia, ehkä se helpottaa parin vuoden päästä.[/QUOTE]
Oletko miettinyt, että miehesi voi kokea hellyyden kaipuusi kiusalliseksi ja ahdistavaksi? Kerroit tekeväsi usein aloitteita hellyydenosoituksiin. Entä jos kokeilisit olla vähän aikaa pyytämättä hellyydenosoituksia mieheltäsi? Miehesi saattaa ajatella, että jo se, että hän on sinun kanssasi ja huolehtii perheestään, on osoitus hänen rakkaudestaan. Jos kovinkin usein kyselet, rakastaako hän sinua vielä, se voi tuntua miehestä ahdistelulta. Nuorena usein kaipaa niitä sanoja, jos muutoin on epävarma siitä, että toinen rakastaa. Kun ikää tulee lisää, sitä ei tarvitse jatkuvasti sanoa. Ihminen alkaa ajatella, että en kai minä tässä sinun kanssasi enää olisi, jos en rakastaisi.

 

["a p"]

Voihan se olla että miestä ahdistaa. Mutta ei mun mielestä halaus ja hvyänyönsuukko ole liikaa päivässä... Mä olenkin jättänyt noi tekemättä kun ei miestä selvästi kiinnosta. Enkä muista millon viimeks oltais toisillemme tunnustettu rakkautta...
Mä ihailen mun vanhempia. Äiti on 46 ja isä 50, he rakastavat toisiaan ihan täysillä kaikista aikasemmista vastoinkäymisistä huolimatta (vakavat sairaudet ym). He puhuvat toisistaan niin söpösti ja osoittavat huomiota toisilleen pienin elein; isä esim ohimennen halaa äitiä tai antaa suukon, äiti tekee joka päivä ruuat ja iltapalat ja he kahdestaan söpösti pöydän ääressä kynttilän valossa syövät... Lapsuudestakin mulle on jäänyt mieleen miten äiti ja isä toisilleen osoitti huomiota ja rakkautta. Ja mun vanhemmat on sentään ollu yhessä 31 vuotta...

 

[Anatolia]

[QUOTE="a p";25758232]
Mä ihailen mun vanhempia. Äiti on 46 ja isä 50, he rakastavat toisiaan ihan täysillä kaikista aikasemmista vastoinkäymisistä huolimatta (vakavat sairaudet ym). He puhuvat toisistaan niin söpösti ja osoittavat huomiota toisilleen pienin elein; isä esim ohimennen halaa äitiä tai antaa suukon, äiti tekee joka päivä ruuat ja iltapalat ja he kahdestaan söpösti pöydän ääressä kynttilän valossa syövät... [/QUOTE]
Voisin vaikka vannoa, että myös heillä on ollut vaikeampia kausia, lasten ollessa pieniä.

Pitkä parisuhde on usein sitä, että välillä ollaan kuin vastarakastuneet, ja joskus taas hädintuskin siedetään toisen hammasharjaa samalla hyllyllä.

 

[Keittiönoita]

[QUOTE="a p";25758232]Voihan se olla että miestä ahdistaa. Mutta ei mun mielestä halaus ja hvyänyönsuukko ole liikaa päivässä... Mä olenkin jättänyt noi tekemättä kun ei miestä selvästi kiinnosta. Enkä muista millon viimeks oltais toisillemme tunnustettu rakkautta...
Mä ihailen mun vanhempia. Äiti on 46 ja isä 50, he rakastavat toisiaan ihan täysillä kaikista aikasemmista vastoinkäymisistä huolimatta (vakavat sairaudet ym). He puhuvat toisistaan niin söpösti ja osoittavat huomiota toisilleen pienin elein; isä esim ohimennen halaa äitiä tai antaa suukon, äiti tekee joka päivä ruuat ja iltapalat ja he kahdestaan söpösti pöydän ääressä kynttilän valossa syövät... Lapsuudestakin mulle on jäänyt mieleen miten äiti ja isä toisilleen osoitti huomiota ja rakkautta. Ja mun vanhemmat on sentään ollu yhessä 31 vuotta...[/QUOTE]
Mutta kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia. Teillä on rakkauden alkuhuuma mennyt jo ohi ja nyt on alkanut parisuhteen arki. On ihmisiä, joille se arki riittää ja ovat tyytyväisiä, vaikkei päivittäin mitään hellyydenosoituksia olekaan.

 

[Anatolia]

Mutta kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia. Teillä on rakkauden alkuhuuma mennyt jo ohi ja nyt on alkanut parisuhteen arki. On ihmisiä, joille se arki riittää ja ovat tyytyväisiä, vaikkei päivittäin mitään hellyydenosoituksia olekaan.

Parisuhteen arjen eläminen on taito, joka puuttuu monelta. Mä syytän osittain Hollywoodin hömppäelokuvia

 

[Keittiönoita]

Parisuhteen arjen eläminen on taito, joka puuttuu monelta. Mä syytän osittain Hollywoodin hömppäelokuvia

Näinhän se on.

 

[ei millään pahalla]

mutta minusta sinä kuulostat vähän lapselliselta. Ja vaativalta. Miehesi yrittää parhaansa, mutta se ei riitä. Eroa vaan, mene yhteen toisen kanssa, ja huomaat, että on paljon huonompi kuin eka. Oman mieheni eka vaimo oli tuollainen: olivat nuoresta saakka olleet yhdessä. Mieheni teki parhaansa ja enemmänkin, ex vaati aina vain enemmän, lopulta halusi erota. Eron jälkeen ollut 10 vuodessa 6 eri miehen kanssa, maksimissaan vuoden kerrallaan. Ja heidänkin kanssaan mennyt kerta kerralta huonommin, nainen vanhenee eikä uuden miehen löytäminen muutu yhtään helpommaksi, ja lapset ovat kyllästyneet jatkuvasti vaihtuviin isäpuoliin. Ellei mieheni tässä välissä olisi ehinyt löytää minua, niin olisi varmaan vanha suola alkanut naista janottaa, ihan taatusti on ehtinyt katua monta kertaa, kun päästi upean miehen käsistään.

Kysyn vaan, että miksi MINÄ osaan arvostaa miestäni vielä 8 vuoden jälkeen, mutta ex ei arvostanut häntä enää parin vuoden avioliiton jälkeen? Mies on sama, vain nainen ja tämän vaatimukset ja kypsyystaso ovat vaihtuneet...