En ehtinyt lukea ketjua loppuun, mutta tämä viesti pysäytti. Mun mielipiteeni on, että toisen lapsen tehtävä ei ole olla toisen lapsen terapeutti. Jos perheellä on ongelmia, en halua, että ne ongelmat vaikuttavat omaan lapseeni tuossa määrin mitä ap on kertonut. Oma lapseni ei ole vielä koulussa, mutta jo päiväkodissa on tullut tilanteita, joissa olen sanonut lapselle, että ei ole pakko leikkiä sen kanssa joka lyö, vaan voi lähteä pois. Jos lapsella on ongelma, se on ihan jonkun muun kuin luokkakaverin tehtävä hoitaa sitä ongelmaa.
Mut on kasvatettu olemaan se pelastava enkeli, joka on mennyt niiden yksinäisten luo välitunnilla. Ei se ollu kivaa. Usein siinä oli joku syy, miksi kukaan ei halunnu leikkiä niiden kanssa. Mutta minä, lapsi, luulin, että mun tehtäväni on pelastaa ne olemasta yksin välitunnilla. Siedin aika kurjaa kohtelua, samalla kun muilla oli kivat leikit menossa. Toisaalta, kun 6. luokka loppui, yksi tyttö tuli sanomaan mulle kiitos, olin ollut sen ainoa ystävä koko ala-asteella. Myöhemmin elämässä tuli turpaan ja kunnolla tämän asian tiimoilta. Sittemmin opin, että en sotke itseäni toisten ongelmiin.
Mä pidän huolen siitä, että mun lapsi ei luule noin. Ystävällisyyttä kaikkia kohtaan kannatan kyllä, mutta se ei saa mennä niin pitkälle, että uhraa itsensä.