P
Paska mutsi
Vieras
Haluaisin vertaistukea arjessa jaksamiseen ja ihan perus arjen pyörittämiseen, kun diagnoosina vaikea (synnytyksen jälkeinen) masennus ja kotona kaksi alle 3-vuotiasta.
Miten ihmeessä jaksatte yksin hoitaa lapset ja kodin kun univelkaa kertyy joka yö ( herätyksiä yöstä riippuen 1-10), lapset roikkuu jaloissa kun yrität tehdä ruokaa, laittaa astioita koneeseen, kiipeävät imurin päälle eikä heillä ole yhtään kärsivällisyyttä aamulla odottaa edes sitä muutamaa minuuttia mikä puuron tekemiseen menee vaan huutokuoro on mitä mahtavin.. Eli aamut alkaa oikein loistokkaasti, huoh.
Ehkä se isoin ongelma tuossa onkin se, että täytyy jo aamusta asti henkisesti valmistautua esim. Laittaa sitä ruokaa ja sitten kun lopulta saat itseäsi niskasta kiinni, lapset eivät anna hetken aikaa tehdä rauhassa mitään, vaikka olisin niiden kanssa koko päivän touhunnut.
Millaista on muiden oikeasti masentuneiden arki? Miten siitä selviää? Millaista arki on ollut aivan pahimpina hetkinä?
Omalta kohdaltani pahimpia on ne päivät, kun ei oikeasti kykene tekemään mitään. Aamupalaksi annan jotain tosi nopeaa, esim leipää, mutta en jaksa paimentaa lapsia syömään keittiössä, vaan murustelevat ympäri kämppää. Laitan jonku dvd:n pyorimään ja lapset jaksavat sitä jonkin aikaa katsoa. En jaksa leikkiä tai lähteä ulos, kun pukeminen tuntuu niin kamalan isolta projektilta. Parhaani mukaan yritän kuitenkin halailla ja ottaa lapsia syliin monta kertaa päivässä ja paijailla eli kontaktia kuitenkin lapsiini otan ja koitan olla kärsivällinen, mutta välillä sorrun korottamaan ääntä ja ahdistun siitä entisestään.
En ole ollenkaan sellainen äiti, kuin kuvittelin olevani tai haluaisin olla. Tiedän, että jossain piilossa se iloinen ja energinen äiti on, mutta nyt en vain siihen kykene.
Lounaaksi pahimpina päivinä ( vähän liiankin usein) on purkkiruokaa, tunnen siitäkin huonoa omatuntoa, kun haluaisin tehdä kaiken itse. Onneksi lapset nyt kuitenkin saavat ruokansa säännöllisesti, vaikka välillä sorrunkin antamaan turhia välipaloja, että lapset olisivat hetken hiljaa.. Inhoan itseäni näiden asioiden takia.
Lapset kun saan päikkäreille, nukahdan itsekin ja herään kahta väsyneempänä kun huomaan, etten jaksanutkaan siivota lounaan jälkiä ja muksut vetää vajaita maitomukeja lattialle ja joudun siivoamaan kaksin verroin enemmän. Ja astioitahan en voi laittaa koneeseen, kun nuorempi on vielä niin pieni, että syöksyy samantien koneelle, kun kuulee että luukun avaan, eikä vielä kunnolla ymmärrä eitä ja koitaa sitten kiipeillä siinä ja kiskoo kaikki astiat lattialle.
Iltapäivällä saan vähän enemmän virtaa ja saatan laittaa pyykit pyörimään, tosin voi olla että muistan/ jaksan ne sieltä kuivausrumpuun laittaa vasta parin päivän päästä uudelleen pesun jälkeen.
Onneksi on niitä päiviä, kun jaksan keksiä lapsille tekemistä, askarrellaan, siivotaan tai ulkoillaa ja arki sujuu varmaan aikalailla samoin kuin normaaleissakin perheissä. Mutta kun noita huonoja päiviä tulee välillä liian monta putkeen, niin tiskit kerääntyy, pyykit keräntyy ja hermot menee jo siihenkin kun ei enää löydy puhtaita astioita tai vaatteita.
Kaikilla muilla tuntuu olevan niin täydellistä arkea, että soimaan itseäni siitä etten voi samaa lapsilleni tarjota.
Olen kyllä hoitosuhteessa ja syön lääkkeitä ja aluksi tuntuikin auttavan ja toki tämä nykyinenkin tilanne on parempi kuin mitä se pahimmillaan oli (onneksi mies pystyi silloin olemaan kotona ja päävastuussa lapsista) mutta silti tuntuu niin toivottomalta...
Anteeksi pitkä purkaus, tekstiä olisi tullut vaikka miten paljon enemmän, mutta ei kukaan jaksaisi lukea. Hyvä jos tätäkään..
Mutta kertokaa edes joku, että on muitaki jotka ovat käyneet saman läpi ja selvinneet ja lapsista on tullut ihan normaaleita! Hoitohenkilökunnalle en uskalla kertoa kuin kaunisteltua versiota meidän arjesta, kun pelkään että lapset otetaan pois..
Tiedän, että olen paska äiti enkä olisi ansainnut lapsiani ja joku muu olisi kyllä jaksanut hoitaa ne jne. Mutta toivottavasti ei sellaista sontaa tarvi tämän viestin tiimoilta lukea, vaan saisin oikeasti tukea ja toivoa paremmasta.
Miten ihmeessä jaksatte yksin hoitaa lapset ja kodin kun univelkaa kertyy joka yö ( herätyksiä yöstä riippuen 1-10), lapset roikkuu jaloissa kun yrität tehdä ruokaa, laittaa astioita koneeseen, kiipeävät imurin päälle eikä heillä ole yhtään kärsivällisyyttä aamulla odottaa edes sitä muutamaa minuuttia mikä puuron tekemiseen menee vaan huutokuoro on mitä mahtavin.. Eli aamut alkaa oikein loistokkaasti, huoh.
Ehkä se isoin ongelma tuossa onkin se, että täytyy jo aamusta asti henkisesti valmistautua esim. Laittaa sitä ruokaa ja sitten kun lopulta saat itseäsi niskasta kiinni, lapset eivät anna hetken aikaa tehdä rauhassa mitään, vaikka olisin niiden kanssa koko päivän touhunnut.
Millaista on muiden oikeasti masentuneiden arki? Miten siitä selviää? Millaista arki on ollut aivan pahimpina hetkinä?
Omalta kohdaltani pahimpia on ne päivät, kun ei oikeasti kykene tekemään mitään. Aamupalaksi annan jotain tosi nopeaa, esim leipää, mutta en jaksa paimentaa lapsia syömään keittiössä, vaan murustelevat ympäri kämppää. Laitan jonku dvd:n pyorimään ja lapset jaksavat sitä jonkin aikaa katsoa. En jaksa leikkiä tai lähteä ulos, kun pukeminen tuntuu niin kamalan isolta projektilta. Parhaani mukaan yritän kuitenkin halailla ja ottaa lapsia syliin monta kertaa päivässä ja paijailla eli kontaktia kuitenkin lapsiini otan ja koitan olla kärsivällinen, mutta välillä sorrun korottamaan ääntä ja ahdistun siitä entisestään.
En ole ollenkaan sellainen äiti, kuin kuvittelin olevani tai haluaisin olla. Tiedän, että jossain piilossa se iloinen ja energinen äiti on, mutta nyt en vain siihen kykene.
Lounaaksi pahimpina päivinä ( vähän liiankin usein) on purkkiruokaa, tunnen siitäkin huonoa omatuntoa, kun haluaisin tehdä kaiken itse. Onneksi lapset nyt kuitenkin saavat ruokansa säännöllisesti, vaikka välillä sorrunkin antamaan turhia välipaloja, että lapset olisivat hetken hiljaa.. Inhoan itseäni näiden asioiden takia.
Lapset kun saan päikkäreille, nukahdan itsekin ja herään kahta väsyneempänä kun huomaan, etten jaksanutkaan siivota lounaan jälkiä ja muksut vetää vajaita maitomukeja lattialle ja joudun siivoamaan kaksin verroin enemmän. Ja astioitahan en voi laittaa koneeseen, kun nuorempi on vielä niin pieni, että syöksyy samantien koneelle, kun kuulee että luukun avaan, eikä vielä kunnolla ymmärrä eitä ja koitaa sitten kiipeillä siinä ja kiskoo kaikki astiat lattialle.
Iltapäivällä saan vähän enemmän virtaa ja saatan laittaa pyykit pyörimään, tosin voi olla että muistan/ jaksan ne sieltä kuivausrumpuun laittaa vasta parin päivän päästä uudelleen pesun jälkeen.
Onneksi on niitä päiviä, kun jaksan keksiä lapsille tekemistä, askarrellaan, siivotaan tai ulkoillaa ja arki sujuu varmaan aikalailla samoin kuin normaaleissakin perheissä. Mutta kun noita huonoja päiviä tulee välillä liian monta putkeen, niin tiskit kerääntyy, pyykit keräntyy ja hermot menee jo siihenkin kun ei enää löydy puhtaita astioita tai vaatteita.
Kaikilla muilla tuntuu olevan niin täydellistä arkea, että soimaan itseäni siitä etten voi samaa lapsilleni tarjota.
Olen kyllä hoitosuhteessa ja syön lääkkeitä ja aluksi tuntuikin auttavan ja toki tämä nykyinenkin tilanne on parempi kuin mitä se pahimmillaan oli (onneksi mies pystyi silloin olemaan kotona ja päävastuussa lapsista) mutta silti tuntuu niin toivottomalta...
Anteeksi pitkä purkaus, tekstiä olisi tullut vaikka miten paljon enemmän, mutta ei kukaan jaksaisi lukea. Hyvä jos tätäkään..
Mutta kertokaa edes joku, että on muitaki jotka ovat käyneet saman läpi ja selvinneet ja lapsista on tullut ihan normaaleita! Hoitohenkilökunnalle en uskalla kertoa kuin kaunisteltua versiota meidän arjesta, kun pelkään että lapset otetaan pois..
Tiedän, että olen paska äiti enkä olisi ansainnut lapsiani ja joku muu olisi kyllä jaksanut hoitaa ne jne. Mutta toivottavasti ei sellaista sontaa tarvi tämän viestin tiimoilta lukea, vaan saisin oikeasti tukea ja toivoa paremmasta.
Mutta nyt en vain halua että jumitetaan kotiin pelkästään ja elämä olisi vain siivousta ja pyykkäystä ja sisällä nujuamista. Olet varmaan erittäin tunnollinen ihminen kun syyllistät itseäsi aivan turhasta! Luota pois! Ei hyvän äitiyden mitta ole oma ruoka vs. purkkiruoka jne. Ihanaa että hellittelet lapsiasi ja yrität! Anna itsellesi armoa!