Miehen halut katosivat- menikö koko perheeltä pohja?

[no]

Olipa hyviä huomioita edellisellä. Tuo seksittömyys voi tosiaankin johtua raskaudesta. Miehelle raskaus on aina hämmentävä asia. Ja jos miehelle sanoo, että rakastele varovasti tai ei rakastella lainkaan raskauden aikana, niin se jää helposti miehelle päälle, jostakin syystä raskauden jälkeen mies vielä varoo "satuttamasta" ja jos nainen vielä on samaa mieltä, että varovainen pitää olla, niin homma ei enää pelitäkään. Liian usein eletään kuin raskaus olisi sairaus. Miehen kanssa pitää elää rempseästi.

 

[vastaus AP:lle]

Kysyit otsikossa, että onko suhteeltanne pohja pois, kun mies ei halua seksiä? Vastaus on teidän tapauksessanne kyllä, koska suhteenne on perustunut huippuhyvään seksiin. Jos itse mietit, että jo heti alussa seksinne olisi ollut huonoa, niin luulen, että et olisi kovin innokkasti alkanut edes seurustelemaan miehen kanssa.

Riittääkö nykyinen tilanne sinulle? Voisitko ajatella, että asetat itsesi tämän yläpuolelle ja siedät tilannetta johonkin tiettyyn vaiheeseen saakka (esim. kun menet takaisin töihin tai kun lapsi on tietyn ikäinen)?

Riittääkö nykyinen mies, jos hän parantaa tapojaan tietyissä asioissa kuten seksissä, aktiivisemmassa aviomiehen roolissa ja kunnioittavammassa käyttäytymisessä? Entä jos hän pysyy entisellään? Kukaanhan ei voi muuttaa toista ihmistä. Ehkäpä sinäkin olet tehnyt sen virheen, että olet ajatellut alusta saakka, että miehesi olisi täydellinen, mikäli hän muuttaisi tietyt asiat itsessään. ISO VIRHE!!! Sinä et voi miestä muuttaa, vaan hänen täytyy itse tajuta muuttaa itseään. Kuitenkin jos mies on oppinut jo lapsuudenkodistaan sen, että nainen on alempiarvoinen ja mies tietää kaikesta kaiken, niin sellaista asiaa on ihan mielettömän vaikeaa muuttaa, koska hänen elämässään on ollut aina niin. Kun tällaisia arvoja oppii vanhemmiltaan, niin "totuus" vääristyy ja asioita katsoo omasta vähän vinksahtaneesta näkökulmasta, jolloin kaikki tuntuu ihan loogiselta.

 

[no]

Kuitenkin jos mies on oppinut jo lapsuudenkodistaan sen, että nainen on alempiarvoinen ja mies tietää kaikesta kaiken, niin sellaista asiaa on ihan mielettömän vaikeaa muuttaa, koska hänen elämässään on ollut aina niin. Kun tällaisia arvoja oppii vanhemmiltaan, niin "totuus" vääristyy ja asioita katsoo omasta vähän vinksahtaneesta näkökulmasta, jolloin kaikki tuntuu ihan loogiselta.

Tuota, ei kai se ihan noin mene? Jos on jotakin oppinut, niin kyllä sen voi oppia poiskin, vaikka vaikeampaa se on. Luonne on taas jotakin lujempaa. Henkisesti sairas on vielä vaikeampi tapaus.

Eli kyllä ihminen muuttua voi, mutta se vaatii oman tahdon.

 

[keittiöpsykologi]

Olen peesannut edellisen ajatuksia turhista eroista nimenomaan lasten kannalta katsoen. Olen edelleen samaa mieltä, että sujuva ja turvallinen arki on lapselle tärkeä ja vanhempien ero sekoittaa lapsen ja nuorenkin elämän. Ero on silloin turha, jos pystytään jatkamaan parisudetta lasten vanhempina ja teknisestä arjesta vastaten. Ei kaivata tunteita ja välittämistä itselle, siedetään yllä kuvattu turhautuminen ja väsymys sairastumatta.

No jaa. Uskoisin että ihan pienelle lapselle erosta ei ole haittaa. Ihan pienet eivät sitä edes tajua, ja juuri kouluikäisetkin ottavat asian yllättävän hyvin. Kyllä lapsi aistii jos vanhemmille ei ole kaikki kunnossa.

 

[no]

Olen peesannut edellisen ajatuksia turhista eroista nimenomaan lasten kannalta katsoen. Olen edelleen samaa mieltä, että sujuva ja turvallinen arki on lapselle tärkeä ja vanhempien ero sekoittaa lapsen ja nuorenkin elämän. Ero on silloin turha, jos pystytään jatkamaan parisudetta lasten vanhempina ja teknisestä arjesta vastaten. Ei kaivata tunteita ja välittämistä itselle, siedetään yllä kuvattu turhautuminen ja väsymys sairastumatta.

No jaa. Uskoisin että ihan pienelle lapselle erosta ei ole haittaa. Ihan pienet eivät sitä edes tajua, ja juuri kouluikäisetkin ottavat asian yllättävän hyvin. Kyllä lapsi aistii jos vanhemmille ei ole kaikki kunnossa.

Ja lapsen kannalta kaikki ei ole kunnossa silloin, kun lapsen kodin tavaroita aletaan jakamaan sulle mulle periaatteella, siis lapset mukaan lukien.

 

[keittiöpsykologi]

Olen peesannut edellisen ajatuksia turhista eroista nimenomaan lasten kannalta katsoen. Olen edelleen samaa mieltä, että sujuva ja turvallinen arki on lapselle tärkeä ja vanhempien ero sekoittaa lapsen ja nuorenkin elämän. Ero on silloin turha, jos pystytään jatkamaan parisudetta lasten vanhempina ja teknisestä arjesta vastaten. Ei kaivata tunteita ja välittämistä itselle, siedetään yllä kuvattu turhautuminen ja väsymys sairastumatta.

No jaa. Uskoisin että ihan pienelle lapselle erosta ei ole haittaa. Ihan pienet eivät sitä edes tajua, ja juuri kouluikäisetkin ottavat asian yllättävän hyvin. Kyllä lapsi aistii jos vanhemmille ei ole kaikki kunnossa.

Ja lapsen kannalta kaikki ei ole kunnossa silloin, kun lapsen kodin tavaroita aletaan jakamaan sulle mulle periaatteella, siis lapset mukaan lukien.

No, itse muodostat mielipiteesi. Jos katsotaan pitkää kaarta, niin lapsi joka on saanut elää onnellisessa yksinhuoltajaperheessä voi varmasti myöhemmin paremmin kuin sellainen, joka on päivittäin tilanteessa, jossa vanhemmat riitelevät tai muuten ovat viileissä väleissä.

Kumpikaan ei tietenkään ole ideaali tilanne, mutta pikkulapsi kyllä arvostaa enemmän kodin tunnelmaa kuin sitä, että perheellä on kesämökki ja vene.

 

[no]

Olen peesannut edellisen ajatuksia turhista eroista nimenomaan lasten kannalta katsoen. Olen edelleen samaa mieltä, että sujuva ja turvallinen arki on lapselle tärkeä ja vanhempien ero sekoittaa lapsen ja nuorenkin elämän. Ero on silloin turha, jos pystytään jatkamaan parisudetta lasten vanhempina ja teknisestä arjesta vastaten. Ei kaivata tunteita ja välittämistä itselle, siedetään yllä kuvattu turhautuminen ja väsymys sairastumatta.

No jaa. Uskoisin että ihan pienelle lapselle erosta ei ole haittaa. Ihan pienet eivät sitä edes tajua, ja juuri kouluikäisetkin ottavat asian yllättävän hyvin. Kyllä lapsi aistii jos vanhemmille ei ole kaikki kunnossa.

Ja lapsen kannalta kaikki ei ole kunnossa silloin, kun lapsen kodin tavaroita aletaan jakamaan sulle mulle periaatteella, siis lapset mukaan lukien.

No, itse muodostat mielipiteesi. Jos katsotaan pitkää kaarta, niin lapsi joka on saanut elää onnellisessa yksinhuoltajaperheessä voi varmasti myöhemmin paremmin kuin sellainen, joka on päivittäin tilanteessa, jossa vanhemmat riitelevät tai muuten ovat viileissä väleissä.

Kumpikaan ei tietenkään ole ideaali tilanne, mutta pikkulapsi kyllä arvostaa enemmän kodin tunnelmaa kuin sitä, että perheellä on kesämökki ja vene.

Ei voi yleistää tuolla tavalla. Vanhemman onnellisuus ei ole lapsen kasvatuksessa mikään korvaamaton arvo. Yksinhuoltaja on hyvin usein yksin, jopa ilman tukiverkkoa ja hyvin usein lapsen toinen suku on jopa suljettu pois lapsen elämästä. Yh:lta vaaditaan erittäin hyvät voimat, että hän jaksaa vetää rajoja nuorille ja jos hän on itse bailaamassa, niin lapset ovat "heitteillä". Lapsen tarpeet muuttuvat iän myötä; tietysti välittämistä pitää olla aina, mutta myös ihan oikeasti aikaa lapselle, että hän saa oikean mallin ja rajoja elämäänsä.
Ei jatkuva riitelykään ole hyväksi, mutta ei riidan kokeminen ole paha asia; elämä jatkuu riidankin jälkeen.
En viitsi alkaa enää toistamaan itseäni enempää.

 

[keittiöjotain]

Ei voi yleistää tuolla tavalla. Vanhemman onnellisuus ei ole lapsen kasvatuksessa mikään korvaamaton arvo. Yksinhuoltaja on hyvin usein yksin, jopa ilman tukiverkkoa ja hyvin usein lapsen toinen suku on jopa suljettu pois lapsen elämästä. Yh:lta vaaditaan erittäin hyvät voimat, että hän jaksaa vetää rajoja nuorille ja jos hän on itse bailaamassa, niin lapset ovat "heitteillä". Lapsen tarpeet muuttuvat iän myötä; tietysti välittämistä pitää olla aina, mutta myös ihan oikeasti aikaa lapselle, että hän saa oikean mallin ja rajoja elämäänsä.
Ei jatkuva riitelykään ole hyväksi, mutta ei riidan kokeminen ole paha asia; elämä jatkuu riidankin jälkeen.
En viitsi alkaa enää toistamaan itseäni enempää.

En minäkään viitsi toistella.

Olemme eri linjoilla, katsot asioita lyhyellä tähtäimellä, minä pitkällä.

Tietysti riidan kokeminen on kasvattavaa, mutta jos esim. aviomies ei kiinnitä mitään huomiota lapsen äitiin, niin en tiedä millaisen mieskuvan lapsi saa. Ja jos tätä jatkuu vuosia, niin voi voi.

Aika vanhakantainen näkemys tuo, että lapsi ei voisi olla onnellinen muuten kuin taloudessa, jossa on äiti ja isä. Vaikkakin sitten riidoissa.

Huoh.

 

[no]

Ei voi yleistää tuolla tavalla. Vanhemman onnellisuus ei ole lapsen kasvatuksessa mikään korvaamaton arvo. Yksinhuoltaja on hyvin usein yksin, jopa ilman tukiverkkoa ja hyvin usein lapsen toinen suku on jopa suljettu pois lapsen elämästä. Yh:lta vaaditaan erittäin hyvät voimat, että hän jaksaa vetää rajoja nuorille ja jos hän on itse bailaamassa, niin lapset ovat "heitteillä". Lapsen tarpeet muuttuvat iän myötä; tietysti välittämistä pitää olla aina, mutta myös ihan oikeasti aikaa lapselle, että hän saa oikean mallin ja rajoja elämäänsä.
Ei jatkuva riitelykään ole hyväksi, mutta ei riidan kokeminen ole paha asia; elämä jatkuu riidankin jälkeen.
En viitsi alkaa enää toistamaan itseäni enempää.

En minäkään viitsi toistella.

Olemme eri linjoilla, katsot asioita lyhyellä tähtäimellä, minä pitkällä.

Tietysti riidan kokeminen on kasvattavaa, mutta jos esim. aviomies ei kiinnitä mitään huomiota lapsen äitiin, niin en tiedä millaisen mieskuvan lapsi saa. Ja jos tätä jatkuu vuosia, niin voi voi.

Aika vanhakantainen näkemys tuo, että lapsi ei voisi olla onnellinen muuten kuin taloudessa, jossa on äiti ja isä. Vaikkakin sitten riidoissa.

Huoh.

En minä ole kirjoittanut mitään lapsen onnellisuudesta. Olen tullut siihen tulokseen, että onnellisuus on jokin nykyajan itseisarvo, joka määrittää parisuhdetta, lasten kasvatusta ja ties mitä. Aika moni silti kyselee, että mitä on onnellisuus. Se on ilmeisesti jokin sellainen satujen olotila, jota kohti vaelletaan erosta eroon ja lapsesta lapseen. Lopettakaa jo aikuiset ihmiset puhumasta onnellisuudesta, silloin kun eletään oikeaa elämää. "ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti" Jokainen ihminen voi kokea onnea, mutta onnistuminen ja tilanteen hallinta on jo itsessään onnea; ei sitä tarvitse lähteä etsimään

Kuinka paljon ollaan valmiit rikkomaan saadakseen onnea? Eikö olekin hassua?

 

[keittiöpsykologi]

En minä ole kirjoittanut mitään lapsen onnellisuudesta. Olen tullut siihen tulokseen, että onnellisuus on jokin nykyajan itseisarvo, joka määrittää parisuhdetta, lasten kasvatusta ja ties mitä. Aika moni silti kyselee, että mitä on onnellisuus. Se on ilmeisesti jokin sellainen satujen olotila, jota kohti vaelletaan erosta eroon ja lapsesta lapseen. Lopettakaa jo aikuiset ihmiset puhumasta onnellisuudesta, silloin kun eletään oikeaa elämää. "ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti" Jokainen ihminen voi kokea onnea, mutta onnistuminen ja tilanteen hallinta on jo itsessään onnea; ei sitä tarvitse lähteä etsimään

Kuinka paljon ollaan valmiit rikkomaan saadakseen onnea? Eikö olekin hassua?

Käsittääkseni onnellinen arki ei tarkoita sitä, etteikö se olisi "oikeaa elämää".

Minusta tässä tapauksessa äidin ja lapsen tyytyväisyys on aika sama asia.

Äiti on tyytymätön -> lapsi aistii sen.

En maalaile tässä skenaarioita, että koko elämä muuttuisi eron myötä jotenkin salamaniskusta ruusunpunaiseksi. Mutta totean, että ihmiset eroavat liikaa, ja samalla liian vähän.

Pikkuvikojen vuoksi ei kannata erota, toisaalta ei myöskään kannata jatkaa toimimatonta tilannetta vuosikausia.

 

[no]

Ei täysin tyytyväistä ihmistä olekaan. Aina on jotakin mikä voisi olla paremmin. Lapsi aistii elämää, aivan hyvin lapsikin voi oppia, että nyt äiti on tyytymätön, mutta ei se haittaa, kohta äiti on taas tyytyväinen. lapsi vetäisi varmaan vanhempiaan lättyyn, jos hän saisi tietää, että eron syy on hänessä ja hänen havannoissaan.

 

[fatamorgana]

Ei täysin tyytyväistä ihmistä olekaan. Aina on jotakin mikä voisi olla paremmin. Lapsi aistii elämää, aivan hyvin lapsikin voi oppia, että nyt äiti on tyytymätön, mutta ei se haittaa, kohta äiti on taas tyytyväinen. lapsi vetäisi varmaan vanhempiaan lättyyn, jos hän saisi tietää, että eron syy on hänessä ja hänen havannoissaan.

"No" ei nyt vain millään käsitä, että eron syynä on harvoin jokin hetkellinen onnen puute tai ohimenevä tyytymättömyys. Lukemani tutkimustuloksen mukaan (pahoittelut, etten voi liittää lähdettä), keskimäärin pari pohtii eroa ainakin 2-3 vuotta ennenkuin sen todella toteuttaa. Eli pari tai toinen osapuoli on jo vähintään 2 vuotta (usein pidempäänkin) ollut jatkuvasti ja lähes päivittäin voimakkaan tyytymätön ja / tai syvästi onneton/pelokas/ahdistunut suhteen tilan takia. Ei kuulosta liian helpolla luovuttamiselta!

Toisin kuin no kuvittelee, ero tuskin johtuu siitä, että äiti tai isi välillä harmistuu. Minkä ihmeen takia lapsen pitäisi oppia, että jatkuva tukalan tilanteen sietäminen (esim. henkisen väkivallan), tai peräti päivittäinen riidan ja pelon ilmapiiri olisi sitä ns. normaalia elämää? Usko jo vihdoin hyvä no, että eroon johtava tyytymättömyys suhteeseen ON tavallisesti jotain paljon voimakkaampaa ja perustellumpaa, kuin hetkellinen ja ohimenevä tauko "ruusuilla tanssimisesta". Syyttelet jatkuvasti muita naiiviudesta ja olemattoman onnen perään hapuilusta. Älä itse ole noin naiivi...

 

[ei vastuuta vauvalle]

Alkuperäinen kysymys oli: Miehen halut katosivat - menikö koko perheeltä pohja?

Silti kirjoittaja on alkuaan tarkastellut aihetta vain omasta kokemuksestaan ja oman puutteen näkökulmasta. Hän on tyytymätön mieheen ja tilanteeseensa. Hän on miettinyt eroa ja sanonut sen monesti julki. Silti hän näkee miehessä ja suhteessa myös hyviä puolia. Ajatus erosta ei ole selkeä ja kypsynyt. Ei siis vielä kannata hätiköidä. Vaihtoehtoja pitäisi punnita tarkemmin sekä tunteen että järjen näkökulmista. Joskus ihan konkreettinen analyysi auttaa. Sopivan etäisyyden tarkasteluun voi saada joltain ulkopuoliselta vaikkapa terapeutilta.

Analyysin ja valinnan tekee siis ap. Tietenkin hän voi huomioida (pitääkin ottaa huomioon) myös muut erityisesti lapsi. Silti lapsi oletettuine ja häneen projisoituine toiveineen ei voi tässäkään tapauksessa tehdä ratkaisua vanhempien suhteesta.

Ihan liikaa on keskustelussa nyt menty lapsen näkökulmaan liittyviin oletuksiin. Mitä pieni lapsi vaistoaa ja mitä ei? Ei tiedetä, ellei hän ala oirehtia. Jos ja kun lapsi voi vaistota äidin tyytymättömyyden ja masennuksen, niin tilanne ei välttämättä helpotu ja muutu eron jälkeenkään. Ja lapsi on sen jälkeen yksin tai enemmän vain äidin tai lapselle hänelle vieraiden seurassa.

Jostain syystä keskusteluissa unohdetaan, että lapsella on tälläkin hetkellä myös isä, jonka suhtautumisen ja tunteet vauva samoin vaistoaa. Jos isä kuitenkin pitää lapsesta, suhtautuu lämpimästi ja myönteisesti, reagoi vauva toki isänkin kohteluun. Vaaka tyytymättömyyden ja tyytyväisyyden osalta voi mennä melko tasan. Toki tämä kaikki on spekulaatiota. Eroa tai suhteen jatkamista ei pitäisi millään muotoa laittaa vauvan tai lapsen vastuulle edes lopullista päätöstä tehtäessä. Mielestäni ei edes siihen sävyyn, että erottiin, koska se oli lapsen edun mukaista, lapsen parhaaksi. Siitä voi jäädä liian suuri paino tai arvotus lapselle, vaikkei hän sitä heti tajuaisi.

Vaikka ero on elämän vaikeimpia ja ratkaisevimpia päätöksentekoprosesseja, niin luultavasti siihen usein päädytään hyvinkin tunnevaltaisesti. Kun tunteet kovasti vellovat, on järkevä harkinta ja tunneäly estynyt. Kun antaa mahdollisuuden itselleen rauhoittumiseen ja tilanteen neutraaliin tutkailuun, saattaa näkökulma muuttua ja huomaa sellaistakin, mitä ei edes ole tullut ajatelleeksi.

Ei kellekään ole haitaksi olla myös järkevä. Toisekseen joissakin tilanteissa voi oma suhtautuminen muuttaa koko asetelman tai ulkoiset olosuhteet muuttuvat ja tyytymättömyys suhteeseen muuttuu. Se voi toki myös selkeästi lisääntyä, jolloin harkinnassa oleva päätös erosta on helpompi. Toisaalta muutos voi myös parantaa suhdetta ja puolisoiden kokemuksia.

Mutta miten kauan odottaa ja katsella? Ehkäpä ainakin sen verran, että omat tunteet eivät estä tai hallitse tilanteen objektiivista punnintaa siitä, mikä suhteessa on hyvää ja huonoa. Plussat ja miinukset vaikkapa päivittäin ylös. Tuotahan ap on jo ilmeisesti jonkin verran tehnyt ajatuksissaan.

 

[miestiskelijä34]

Lähes kaikki liittyi minun persoonaani, tapaani tehdä asioita, ajatella asioista, arvoihini ym. Loukkaannuin useita useita kertoja kuullessani näitä "totuuksia" itsestäni, jonka lisäksi mieheni on jäänyt kiinni salaisesta yhteydenpidosta ex kihlattunsa kanssa koko suhteemme ajan. Olemme alusta asti tasaisin väliajoin tehneet eroa kykenemättä siihen. Seksuaalinen vetovoima välillämme oli niin voimakas että oli mahdotonta miettiä eroa. Nyttemmin ajateltuna aivan kamala virhe jatkaa tältä pohjalta ja hyväksyä ne muut pielessä olevat asiat.

Yksi harvoista asioista josta mieheni on aina kehunut minua ja kehuu edelleen on ulkonäköni. Pidän itsestäni huolta, olen alle 3 kymppinen ( niukin naukin) liikunnallinen ja tehnyt vuosia mallin töitä, jota sitäkin mieheni väheksyy ja pitää merkkinä jonkinasteisesta tyhmyydestä. Aaarg, kuullosta ihan kauhealta kirjoitettuna. Olen korkeakoulututettu ja hyvässä työssä joten todellista perää tyhmänä pitämiseeni en näe, vaikka olenkin väärä henkilö itse asiaa arvioimaan. En ole kuitenkaan törmännyt aikaisemmin näin voimakkaaseen yksinkertaiseksi ja tyhmäksi syyttelyyn milloin minkäkin asian vuoksi.

Hmmm... tämä saattaa kuulostaa jyrkälle, mutta oletko ajatellut, että hän ei vaan tykkää sinusta persoonana? Tämä on spekulaatiota, mutta voihan olla, että mies ärsyyntyy tavastasi puhua, olla, jne.

Kauneus on ollut se tekijä, mihin hän ihastui aikoinaan. Mutta se ei pidemmän päälle riitä, jos muuten tuntee toisen läsnäolon "ärsyttäväksi".

Itselläni on ollut joitakin suhteita hyvin kauniiden naisten kanssa. Vetovoima oli käsinkosketeltavaa, seksi todella hyvää jne. Mutta jotenkin en vaan ollut kiinnostunut oikeasti vakavasta suhteesta heidän kanssaan.

Ja se ei siis liittynyt mitenkään ulkonäköön, vaan persoonaan. Koin välillä naisten tavan puhua tai olla kiusalliseksi, jopa ärsyttäväksi. Kemiat eivät vaan kohdanneet henkisellä tasolla, en kokenut oloani mukavaksi.

Voisin kuvitella, että mitä enemmän aikaa kuluu, sitä tärkeämmäksi tulevat ne muut arvot kuin kauneus.

 

[juupajuuhh]

Omat vanhempani erosivat kun olin juuri tuossa "pahimmassa iässä" eli hieman yli kymmenen. Ensimmäiset pari kuukautta tilanne olo hieman hämmentävä, mutta ero oli muuten kyllä todellinen helpotus. Yhdessä ollessaan vanhempani vain riitelivät, huusivat toisilleen päät punasina, enkä voi millään uskoa, että he olisivat rakastaneet toisiaan vielä...niin monta vuotta kesti sitä huutamista, päiviä kestävää mykkäkoulua ja ilkeitä sanoja.

Eli siis lapselle voi tosiaan joskus olla HELPOTUS kun vanhemmat eroavat. Eikä tämä päde vain niissä perheissä, joissa toinen puoliso on väkivaltainen. Meillä ei fyysistä väkivaltaa ollut, henkistä tosin senkin edestä..ja ihan suhteellisen normaali tapaus minusta on tullut vanhempien erosta huolimatta Tuskin olisin näin tasapainoinen, jos olisivat päättäneet jatkaa yhdessä "lasten takia"..

 

[Elämässä opittua]

Tällainen naisen elämänkaaren joka kantilta läpikäynyt ikämimmi kehottaa käyttämään järkeä tässä tilanteessa. Nuorelle naiselle tunteiden unohtaminen tai sivuun sysääminen on vaikeaa, tiedän kokemuksesta, mutta olisinkin ollut kiitollinen, jos päässäni olisi ollut nykyinen tietämys ja viisaus elämästä.

Ap;n täytyisi löytää itsensä uudelleen. Ts. koota itsetuntonsa rippeet, vahvistaa niitä ja alkaa itsenäinen elämä lapsen kanssa. Mutta - käyttää hyväkseen miehen taloudellinen tuki ja huono omatunto!

Alkaa elämään nykyisissä puitteissa itsenäisesti, lakata kerjäämästä miehen huomiota ja löytää parhaat asiat lapsesta ja itsestään. Ihan surutta käytät hyväksesi sen rahallisen avun mitä nyt tulee ja laitat talteesi jokaisen liikenevän sentin tulevaisuutta varten. Elän miehen kustannuksella lapsen kanssa, hänen talossaan ja hänen eväissään, hän kustantaa sekä sinun että lapsen elämän toistaiseksi.

Lakkaat nalkuttamasta ja esittämästä fyysisiä toiveita tai vaatimuksia, menet omiin harrastuksiin ja isä maksaa lapsesta huolehtimisen sillä aikaa, kun olet poissa (muutama tunti). soitat kaikin puolin miehelle myös, että sinä olet itsenäinen nainen etkä riippa lahkeessa.

Kehität itseäsi tulevaisuutta varten, et miestä varten. Nautit vauva-ajasta ja vaikkapa sen ehdotetun dildon huvista, jotta paineet laukeavat. Alat liikkua lapsen kanssa kodin ulkopuolella, äiti-lapsi ryhmissä jne. Seurustella ystäviesi kanssa. Silloin et ole niin riippuvainen miehen mietteistä etkä tunne tarvetta olla hänelle mieliksi. - Sitä paitsi se on turhaakin, sillä ei hän edes näe yrittämistäsi positiivisena, vaan negatiivisena. Se on hänen häpeänsä, ei sinun.

Minä onneton olin nuorena vaimona juuri tuollaisen jästipään aliarvostama ja arvostelema. Pari lastakin teimme, kun toivorikkaana kuvittelin hänen vielä muuttuvan. Ei siinä niin käynyt, mutta minä muutuin. Tulin itsenäiseksi ja huomasin, että en suinkaan ole tyhmempi, osaamattomampi tms. kuin hänkään, vaan itseni löydettyäni minusta tuli paljon vahvempi kuin hän. Silloin, vahvana ihmisenä erosin ja mies jäi ruikuttamaan. Sanoi, että juuri kun sinä muutuit semmoiseksi kuin olin aina toivonut, lähdet. Voin vastata siihen ainoastaan, että sinä et muuttunut. Joten, kyllä minä lähden.

Sinulla on tilanne sellainen, että koko tuo kasvuprosessi on alkamatta vielä. Hae apua yksityiseltä terapeutilta, maksata miehellä, koska häönellä on varaa. Hän sinun itsetuntosi vei, joten maksakoon, jotta saat takaisin.

Tee käytännön muutokset elämässä vasta sitten, kun olet vahvempi ja pystyt pitämään puolesi. Lapsen kanssa on monta taloudellisestikin tiukkaa paikkaa, eivätkä itsekkäät ihmiset suinkaan ole valmiita samaan taloudelliseen tukeen, jos asutaan erillään.

Tärkeintä täss tuntuu kuitenkin olevan, että vahvistut henkisesti ja itsenäistyt, luotat omiin voimiisi. Ne kantavat, kun uskallat niihin luottaa.

 

[no]

"elämässä opittua", ehkä noinkin, mutta ei sittenkään, katkeruus paistaa läpi ja se ei ole hyvä asia kenellekään.

Toisaalta juuri tuossa tilanteessa suhde paranee, kun nainen itsenäistyy. Mutta miksi sitä ei voi tehdä tietoisesti ja hyvällä mielellä? Niin miksi?

 

[...]

"elämässä opittua", ehkä noinkin, mutta ei sittenkään, katkeruus paistaa läpi ja se ei ole hyvä asia kenellekään.

Toisaalta juuri tuossa tilanteessa suhde paranee, kun nainen itsenäistyy. Mutta miksi sitä ei voi tehdä tietoisesti ja hyvällä mielellä? Niin miksi?

Ensin pitäisi päästä oman katkeruuden, loukatuksi tulemisen ja huonon kohtelun yli.

Onnistuuko siinä yksin suhteen jatkuessa? Tässäkin saattaisi ulkopuolisen näkokulma, viisas pohdinta ja tunteiden läpikäyminen auttaa.

 

[visinka]

Tässä viestiketjussa pohdiskellaan monelta kantilta samankaltaista vaihetta ja kemioiden kohtaamista kuin mitä itselläni on menossa omassa suhteessani ja elämäntilanteessani. Omassa päässään asiat saa mukavasti solmuun, pienetkin arkiset tilanteet alkavat kumuloitua ja paisua ajan myötä röykkiöiksi, eikä asioita olekaan enää helppo kiteyttää. Asioita ei enää saakaan purettua yksinkertaiseen muottiin mihin olisi mutkaton ratkaisu, niitä on vaikea ottaa suhteessa esille sortumatta syyttelyyn tai nitomatta samaan syssyyn kaikkia niitä muita asioita, jotka alun perusvireeseen (miehen haluttomuus tms. ongelmaan) on liittynyt kriisin kasvaessa. Omassa päässä setvimisessä yritän ottaa huomioon toisen osapuolen fiilikset ja ne vähäiset puheet mitä toiselta olen saanut ulos puristettua, yritän niiden kautta suhtautua myös omaan käytökseeni kriittisesti, toisen saappaisiin astumalla, mutta eihän sinne toisen pään sisään pääse eikä toisaalta ole reilun tuntuista että vain minä joudun menemään itseeni kun toinen on niin helvetin oikeassa/kaikkitietävä/ongelmaton. Mikä on "totta" ja mikä on subjektiivisuudessaan värittynyttä, vääristynyttä?

Analysointi aiheuttaa välillä vain enempiä mutkia sekä kaiken energian valumisen suhteen ja itsensä puntarointiin, mikä rajoittaa kaiken muun elämän onnellisuuden kokemista ja minulla ainakin alkaa olla jo paranoidia - en tiedä enää mihin luottaa itsessäni vaikka aiemmin olen luullut tuntevani itseni. Vyyhti pitää saada selväksi, omat realistiset toiveet ja sietämisen rajat itselleen selvitetyiksi jotta tilanne ei vain paisu kohti kitkerää mahdottomuutta. Omalla kohdallani tulee mieleen tällainen vyyhti:

Laiminlyödyksi tulemisen kokemus / huomion kipeys / toisen välinpitämättömyys ja näistä johtuvat arvostelu / syyttely ja niiden vaatima itseensämeneminen / kompromisseihin suostuminen / marttyyrius / jakamisen ja avoimmuuden tasapuolisuudettomuudesta katkeroituminen / suhteen hoidon yksipuolisuus. Ja sitä kautta eroaikeet, mahdolliset muut suhteet jnejnejne. Apua, stop, rewind!

Olen kuullut olevani vastenmiellyttävä jos mökötän, haen huomiota lapsellisella raivoamisella tai mykkäkoululla -> seksuaalinen halu minua kohtaan laimenee olemattomiin, ja tilanteen kasauduttua isommaksi ja isommaksi, sen purkaminen vaikeutuu varsinkin jos toinen osapuoli ei näe keskustelua (mikä meillä on kuulemma tarpeetonta vatvomista, minun syytäni) olennaiseksi ratkaisumetodiksi. Arvostan suoraa puhetta ja kissan nostamista pöydälle mutta toisaalta loukkaannun herkästi arvostelusta ja yhtäkkiä olemmekin toistemme viholliset.

Oman itsensä pitäminen onnellisena on kaiken a ja o, eikä se voi tapahtua vain toiseen tukeutuen. Mutta helkkari vieköön, kyllä parisuhteessa se toisen oleminen vaan vaikuttaa, siihen reagoi jokatapauksessa. Vaihtoehtona on kehittää itselleen immuniteetti toista kohtaan, muuttua välinpitämättömäksi, keskittyä vain omaan onneensa, kehittää itsenäistä onnellisuutta parisuhteesta riippumatta, kuten aiemmissa kirjoituksissa ehdotetaan. Mutta eihän rakkauden vastakohta ole suinkaan viha tai suuttumus, vaan välinpitämättömyys? Ja mitä tulee tähän suhteen aloittamiseen ja peruspilareihin, eiköhän jokainen suhde ala mielettömällä seksintäyteisyydellä ja ulkonaisella viehätyksellä jalostuen syvempään kunhan vain näiden kiemuroiden avulla opitaan elämään toisen kanssa?

En tiedä mikä muu auttaa kuin avoimmuus, oman egon heittäminen nurkkaan jotta vältytään loukkaantuminen-loukkaus-reaktio-vastareaktio-syytös-arvostelu-riidalta mikä harvoin on rakentavaa tai vyyhtiä selventävää. Se vaatii vahvuutta enemmän kuin egon pönkittäminen.

 

[no]

Oman itsensä pitäminen onnellisena on kaiken a ja o

Eikä ole. Ei onnellisuus ole pysyvä olotila. parisuhteen idea on siinä, että saat olla oma itsesi huononakin hetkenä ja sinut hyväksytään sellaisena. Herkkänahkaisuus ei oikein auta asiassa.
Rajansa kaikella, mutta asioiden kanssa pitää vain tulla toimeen.

 

[mirellania]

Minulle tuli surullinen olo kun luin tämän ketjun. Olet nuori, kaunis ja fiksu nainen, ja ansaitset miehen, joka osaa arvostaa sinua. Teidän suhteenne on alusta lähtien perustunut seksiin, eikä siihen, mikä on mielestäni toimivan parisuhteen ehdoton edellytys: toisen kunnioittaminen.

En usko että itsekäs miehesi tuosta muuttuu, ja vaikka seksi jostain syystä alkaisikin joskus sujua, puuttuu teiltä se kaikista tärkein.

Minulle ainakin on ihan sama, vaikkei mieheni ole miljonääri eikä monen mielestä varmaan mikään komistuskaan. Mutta joka päivä hän omalla hellällä tavallaan osoittaa, miten paljon hän minusta välittää. Hän on paras ystäväni, rakastajani, elämän ilojen ja surujen jakaja. Toki ongelmia on meilläkin, mutta kaiken perusta on mielestäni luottamus ja kunnioitus toista kohtaan.