Mieheni ei kykene tekemään minkäänlaisia päätöksiä. Mikä avuksi?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "Mariela"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
M

"Mariela"

Vieras
En ole ennen edes tajunnut asian vakavuutta ja merkittävyyttä, mutta asia todellakin vaivaa mua.
Mieheni on menestyvä ja tunnollinen työssään ja hyvä harrastuksissaan jne. Päätöksiä hän ei kykene tekemään laisinkaan.
Ihan yksinkertainen esimerkki esim. Hän ei ole 8v yhdessäolomme aikana ikinä pystynyt päättämään mihin menemme syömään. Jos olemme kaupungilla ja tarkoituksena käydä ravintolassa syömässä, mies ei osaa päättää mihin hän haluaa mennä syömään. Jos minä annan kaksi vaihtoehtoa "No Amarillo vai Kotipizza", niin ei siltikään osaa sanoa kumpi. Tilanne ratkeaa niin, että minä päätän. Jos en päätä, niin mies lopulta sanoo suuttuneena "no ei sitten mennä syömään ollenkaan. Minä lähden kotiin".

Mä olen järjestänyt meidän koko elämän. Mä olen valinnut asunnon, huonekalut, auton jne. Ei mies osaa sanoa yhdenkään asian edessä "Ei. En pidä tuosta tapetista", tai että "no minä olen aina pitänyt Skodasta ja Skoda olisi hyvä auto ehkä". (noin esimerkkeinä siis).

Naimisissa tai kihloissa emme ole, koska mies ei vaan saa aikaiseksi päättää. Herranjumala, silloinhan joutuisi ehkä sanoa mielipiteensä johonkin asiaan?.
 
Nauti että saat tehdä päätökset. Jos asialla on miehelle merkitystä, niin eiköhän hän saa sanottua mielipiteensä. Vai onko kyse siitä, että haluaisit miehen olevan suhteessa dominoivampi?
 
  • Tykkää
Reactions: astrolabe
Mun miehellä on joskus sitä, että päätöstilanteessa jankuttaa ettei osaa sanoa, ja käskee minun päättää, ja sitten myöhemmin kun on jo myöhäistä katua, sanoo että olisi halunnut sen toisen vaihtoehdon, mutta minä väkisin halusin sen toisen... huoh. Aika monta kertaa saanut paukuttaa sen päähän, että olisi paras sanoa mielipiteensä ennen kuin se päätös tehdään. Muutenkin sillä on vähän taipumusta syytellä omista virheistään aina muita, mutta on se ihan koulutettavissa kuitenkin ;) Ja on se tuossa päätösjutussa kehittynyt selvästi, varsinkin kun äskettäin ostettiin talo ja muutettiin, ja oli yksinkertaisesti pakko tehdä niitä valintoja ja päätöksiä, niin kyllä niitä kummasti rupesi syntymäänkin. Nautin vuorostani siitä, ettei minun tarvinnut päättää kaikesta.
 
Puhu asiasta. Sano että se häiritsee sinua ja toivoisit että mies päättäisi myös asioista. Minulla on vähän samanlainen mies, ei onneksi ihan yhtä "paha". Ymmärrän siis että tuo on rasittavaa. En voi mm. luottaa miehen tukeen jos tulee joku vaikea valinta etee
 
Aina vaan parempi sulle, aapee! :D Meillä miehen "joustaminen" on sitä, että saan valita jo aiemmin hankituista verhoista ne, mitkä ikkunaan ripustetaan. Jos valitsen väärin, niin mies laittaa silti ne, mitkä häntä miellyttää. Olen edennyt siihen pisteeseen, että uuteen kotiin saan keittiöön ihan itse valita verhot - alusta alkaen. Ainakin näin käsitin. Voi olla, että vaihtoehtoja rajataan tasan yhteen, jos mies niin hyväksi katsoo :D
 
Nostan vanhan ketjun... Meillä aivan samaa ja tulen hulluksi kohta. Mies osaa hoitaa kyllä omat asiansa ja niihin en puutu, mutta koskaan en saa mielipidettä tai edes neuvoa mihinkään päätökseen, vaan kaikki asiani saan pohtia ja vatvoa yksin. Jos menee pieleen, niin siitä saa kyllä kuulla jälkiviisastelua. Ja sitä tulee vaikka ei menisikään. Kaupan tai ruokapaikan valinnan vaikeuden kestän ja muut tuollaiset, niitä ei ihan hirveästi olekaan vaikka kaikki onkin melkein aina "ihansamaa" mutta en sitä, että jään isojen asioiden kanssa niin hirveän yksin, niiden kaikista vaikeimpien kanssa. Tuntuu pahalta olla liian arvoton kuulemaan edes rehellistä mielipidettä, päättääkään ei tarvitsisi kunhan edes kertoisi mielipiteensä.

Äkkiseltäänhän kauhean kiva tilanne, mutta siinä vaiheessa kun päätös lasten tekemisestä tai tekemättä jättämisestä, avioliitosta, kodin ostosta, lemmikkien lopettamisesta/hankkimisesta/hoitamisesta ja aivan kaikesta muusta jää omalle kontolle, niin ei ole enää kovin kivaa kun kaikki on aina ihansamaa ja kylläsäsenosaatpäättääparemmin.

Isoissakaan asioissa mies ei kerro mielipidettään, vaikka se olisi aivan ehdoton. Ja jos valitsen väärin, niin vasta sitten mies kertoo mielipiteensä ja miten olisi halunnut asioiden menevän. Ja jos valitsen oikeinkin, niin keksii jotain valittamista ja stressaamista.
 
EIkö miehesi osaa tehdä päätöksiä vai onko tässä klassinen juttu taustalla?
Miehesi ei tee päätöksiä koska mikään ei kelpaa, ja sinä sanot aina viimeisen sanan?
 
[QUOTE="Hmm";30445459]EIkö miehesi osaa tehdä päätöksiä vai onko tässä klassinen juttu taustalla?
Miehesi ei tee päätöksiä koska mikään ei kelpaa, ja sinä sanot aina viimeisen sanan?[/QUOTE]

Meillä uskon olevan kyse siitä, että mies ei uskalla ottaa vastuuta. Syytä en tiedä, koska otan kuitenkin miehen aina viimeiseen asti huomioon, koska tämä on meidän yhteinen elämä ja asiat koskevat molempia, ennen yhdessäasumista en puuttunut mihinkään mieheen liittyvään ja nytkään en muihin kuin sellaisiin asioihin jotka koskevat itseäni tai yhteisiä asioita, mies kun ei niihin suostu vaikuttamaan tai tekemään mitään. Siksi mies ei enää kerro edes mielipiteitään, joilla vaikuttaisi päätöksiini kun tietää että otan ne huomioon. Muutenkin mies on se, jolle ei ikinä mikään kelpaa ja mikään ei ole hyvin, kun minä päätän, niin siitä saa kätevästi sitten syyn omilta niskoiltaan pois ja elämä on niin helppoa ja yksinkertaista. Aivan käsittämättömän munatonta.
 
Ihan sama tilanne täällä. Mies arpoo eri vaihtoehtoja loputtomiin.
Ja "hauskinta" on, että aina silloin tällöin valittaa, että minä teen kaikki päätökset meillä, eikä hän saa päättää mitään. Pakkohan ne on jonkun tehtävä.
 
Alkuperäinen kirjoittaja selkärankainen;30445427:
Nostan vanhan ketjun... Meillä aivan samaa ja tulen hulluksi kohta. Mies osaa hoitaa kyllä omat asiansa ja niihin en puutu, mutta koskaan en saa mielipidettä tai edes neuvoa mihinkään päätökseen, vaan kaikki asiani saan pohtia ja vatvoa yksin. Jos menee pieleen, niin siitä saa kyllä kuulla jälkiviisastelua. Ja sitä tulee vaikka ei menisikään. Kaupan tai ruokapaikan valinnan vaikeuden kestän ja muut tuollaiset, niitä ei ihan hirveästi olekaan vaikka kaikki onkin melkein aina "ihansamaa" mutta en sitä, että jään isojen asioiden kanssa niin hirveän yksin, niiden kaikista vaikeimpien kanssa. Tuntuu pahalta olla liian arvoton kuulemaan edes rehellistä mielipidettä, päättääkään ei tarvitsisi kunhan edes kertoisi mielipiteensä.

Äkkiseltäänhän kauhean kiva tilanne, mutta siinä vaiheessa kun päätös lasten tekemisestä tai tekemättä jättämisestä, avioliitosta, kodin ostosta, lemmikkien lopettamisesta/hankkimisesta/hoitamisesta ja aivan kaikesta muusta jää omalle kontolle, niin ei ole enää kovin kivaa kun kaikki on aina ihansamaa ja kylläsäsenosaatpäättääparemmin.

Isoissakaan asioissa mies ei kerro mielipidettään, vaikka se olisi aivan ehdoton. Ja jos valitsen väärin, niin vasta sitten mies kertoo mielipiteensä ja miten olisi halunnut asioiden menevän. Ja jos valitsen oikeinkin, niin keksii jotain valittamista ja stressaamista.

saattaa myös olla kyse siitä että et itse osaa keskustella vaan virität aina kinan kun pitäisi keskustella jostain asiasta

veikkaan että mies on kyllästänyt eikä enää jaksa sitä ainaista vittuilua
 
veikkaan että mies on kyllästänyt eikä enää jaksa sitä ainaista vittuilua

Ei ole kyse siitä.

Jos kissa tekee kuolemaa ja oksentaa verta lattialla ja kysyn mieheltä apua ja mielidettä itkuisena ja järkyttyneenä, vastaukseksi tulee poliitikkojargonia tapaan "voisi sen saada kuntoon tai se pitäisi lopettaa. Tee miten sinusta olisi oikein." Kun hoidatan kissan sitten kuntoon kun en saa rohkeutta tehdä asialle mitään muutakaan, mies valittaa kuinka paljon meni rahaa ja olisi tehnyt toisin. Jos taas lopetutan kissan, mies itkisi sitä miten julman päätöksen tein kun kissan olisi saanut kuntoon ja raha ei merkitse mitään.

Tai että teen kapselista huolimatta positiivisen raskaustestin ja tulen se kädessä miehen luo ja näytän tuloksen. Kysyn, että mitä nyt tehdään, mies ei sano juuta eikä jaata koko asiaan ja kuittaan asian miehen järkytyksellä. Kun verikokeen jälkeen kerron, että minä en sitä haluaisi (ystävällisesti ja rauhallisesti, ihan tavallisesti keskustellen), mutta jos mies on eri mieltä, niin päätetään sitten sen mukaan, koska kyse on hänenkin lapsestaan. Mies toteaa, että se on minun päätökseni kerta raskaana olen ja jos haluan lapsen pitää, niin hän tukee, elättää, rakastaa ja pitää meistä huolen. Kun kysyn haluaako mies lasta ja mitä hän asiasta ajattelee mies vastaa, että ei sillä ole hänelle niin väliä mitä tehdään, kaikki käy. Kysyn seuraavaksi, että mitä jos teen abortin, mies vastaa, että hän tulee mukaan ja tukee. Kysyn, että mitä jos jatkan raskautta, mies vastaa että hän tukee ja sitten meille tulee perhe. Kun viimein romahdin ja itkien kysyn mieheltä, että eikö hänellä oikeasti ole asiaan mitään mielipidettä vaikka koko loppuelämä on pelissä ja onko tämä yksin minun asiani, mies vastaa, että ei hän koe että hänen kuuluisi päättää asiasta kun ei se ole oikeastaan hänelle kuuluva juttu.

Keskenmenon jälkeen mies myöntää rukoilleensa aborttia ja keskenmenoa ja että lapset pilaisivat hänen koko elämänsä ja hän ei niitä missään nimessä halua, mutta jos sellainen olisi tullut, niin pakko se olisi vain ollut kestää ja olla mukana.

Onko tämä nyt sitä läheisriippuvaisuutta?
 

Yhteistyössä