V
vierailija
Vieras
Kyllä olen itse myös syypää siihen että uuvuin ja masennuin, nukuin muutaman tunnin yössä, semkin pätkissä, en osannut enää ollenkaan rentoutua, tiuskin, itkin, huusin ja kun lopulta nielin sen että en pärjää ilman lääkitystä, olin niin väsynyt että en jaksanut varata lääkäri aikaa. kiukkuamiaen lisäksi, itkin miehelle että auttaisi mua. Mutta toisaalta koska en voinut luottaa miehen tukevan mua, en puhunut tunteistani.
En jaksanut hoitaa ja ruokkia koiria, tein sen silti, koska kerran kun sanoin että en jaksa niitä ulkoiluttaa vastasi mies että myydään ne! Koirat on mulle rakkaita, se että mies suhtautu noin kylmästi asiaan kertoi paitsi sen että ei välitä koirista, myös sen ettei välitä minusta. Koska mun tukeminen olisi tarkoittanut sitä että mies ottaa hoitaakseen lenkitykset.
*niinpä en kertonut miehelle että en jaksanut edes sitä ja koska tein kaiken muunkin, enkä oikeasti ois jaksanut niin olin vaan koko ajan syvemmällä.
Ja mitä teki mies, no jätti, jätti mut yksin selvii kaikesta! kiva kun toivoin kuolevani ja mies vielä jätti. Eikä ottanut sen jälkeen vastuuta edes lapsestaan/lapsista. Luojan kiitos veljeni riensi hätiin ja kirjaimellisesti pelasti mut ja sitä myöden sen mitä tästä perheestä jäi jäljelle.
Pikku hiljaa näiden läheisten ja lääkityksen avulla alkaa tuntuu että enää ei arki ole pelkkää suossa rämpimistä ja sitä että tekee vaikkei jaksa, koska tuntuu että oikeasti jaksaakin , vähän jo välillä ilokin löytyy, pitkästä aikaa <3
Mutta sitten, miten suhtautua mieheen joka auttamisen sijaan rikkoi perheensä ? Mieheen joka jätti hädän hetkellä?
Mitä jos mies tulee takas maisemiin ja tajuaa että minä olen muuttunut siksi mitä joskus olin. Miten voisin enää luottaa, miten saan pidettyä tunteeni kylmänä?
En jaksanut hoitaa ja ruokkia koiria, tein sen silti, koska kerran kun sanoin että en jaksa niitä ulkoiluttaa vastasi mies että myydään ne! Koirat on mulle rakkaita, se että mies suhtautu noin kylmästi asiaan kertoi paitsi sen että ei välitä koirista, myös sen ettei välitä minusta. Koska mun tukeminen olisi tarkoittanut sitä että mies ottaa hoitaakseen lenkitykset.
*niinpä en kertonut miehelle että en jaksanut edes sitä ja koska tein kaiken muunkin, enkä oikeasti ois jaksanut niin olin vaan koko ajan syvemmällä.
Ja mitä teki mies, no jätti, jätti mut yksin selvii kaikesta! kiva kun toivoin kuolevani ja mies vielä jätti. Eikä ottanut sen jälkeen vastuuta edes lapsestaan/lapsista. Luojan kiitos veljeni riensi hätiin ja kirjaimellisesti pelasti mut ja sitä myöden sen mitä tästä perheestä jäi jäljelle.
Pikku hiljaa näiden läheisten ja lääkityksen avulla alkaa tuntuu että enää ei arki ole pelkkää suossa rämpimistä ja sitä että tekee vaikkei jaksa, koska tuntuu että oikeasti jaksaakin , vähän jo välillä ilokin löytyy, pitkästä aikaa <3
Mutta sitten, miten suhtautua mieheen joka auttamisen sijaan rikkoi perheensä ? Mieheen joka jätti hädän hetkellä?
Mitä jos mies tulee takas maisemiin ja tajuaa että minä olen muuttunut siksi mitä joskus olin. Miten voisin enää luottaa, miten saan pidettyä tunteeni kylmänä?