Mies ja lemmikit eivät sovi saman katon alle

["onneton"]

Meillä on yhteiseloa takana kymmenisen vuotta ja parivuotias lapsi. Koko suhteemme ajan meillä on ollut eläimiä: kissoja, koiria, akvaariokaloja... Olen itse hyvin eläinrakas ja kotieläimet ovat aina kuuluneet elämääni. Samoin luulin miehestäni. Kun lapsi syntyi, olivat koirat jo kuolleet vanhuuteen ja yhdessä sovittiin, että uutta koiraa ei hankita ennenkuin lapsi/lapset ovat vähän vanhempia ja meillä oikeasti aikaa . Akvaariosta luovuttiin lapsen syntymän jälkeen monestakin syystä: vesivahinkovaara, tilanpuute yms. Jäljelle jäi vain kissa, joka sekin pääsi karkaamaan kesällä. Lapsen syntymän jälkeen mies ei enää suhtautunut kissaan yhtä hellästi kuin ennen, se kuulema toi vain punkkeja ja pöpöjä kotiin, yritti aktiivisesti tukehduttaa vauvaa, teki tylsyyksissään tuhoja ja jos leikitin ja ulkoilutin kissaa, se vei minun aikaani lapselta ja perheeltä, enkä ollut kunnon äiti. Kissa ei viime aikoina edes pitänyt oikein miehestäni. Epäilen edelleen, että mies päästi kissan tahallaan karkuun...

Ongelma on nyt siis se, etten oikein usko, että meidän perheeseen kannattaa enää koskaan hankkia kotieläintä miehen suhtautumisen takia. Loppuelämä ilman lemmikkiä tuntuu todella ankealta ja suren myös sitä, ettei lapsi pääse kokemaan sitä iloa, jota lemmikistä saa. Toisekseen pelkään että muutaman vuoden päästä mies taas haluaa koiran tai kissan, mutta kun en usko, että hän on lemmikkityyppiä. Vielä ankeammalta tuntuu ajatella sitä vaihtoehtoa: meillä on kissa tai koira, joka taas tekee kaiken väärin ja johon minä tuhlaan liikaa aikaa, joka on poissa perheeltä, jne.

Masentaa ajatella tulevaisuutta. Elämä on mennyt ihan pieleen. En tiedä rakastanko miestäni edes enää.

 

["vieras"]

Nyt on tietenkin myöhäistä sanoa, mutta näistä asioista (lemmikit, lapset, elämäntavat, ja -arvot, harrastukset, oma aika, ystävät, tavoitteet jne.) olisi oikein hyvä keskustella ennen kuin menee naimisiin tai saa lapsia. Silloin molemmat tietävät, mitä toinen elämältä tahtoo ja odottaa eivätkä asiat tule yllätyksenä.

Oletko keskustellut lemmikkiasiasta miehesi kanssa?

 

["vieras"]

Ehkä se on vaan saanut jonkun ylisuojelsevaisuus kohtauksen lastanne kohtaan, joskushan voi käydä niin että ihminen saattaa pitää lapsen jälkeen rakkaita lemmikkejään hetkellisesti "likaisina" ja vaarallisina lapsen terveydelle. Yleensä se menee ohitse kyllä. Jos ukkosi on ennen pitänyt lemmikeistä niin tuskin ryhtyy vihaajaksi. Jos taas epäilet että päästi kissan karkuun niin minusta olisi hyvä ottaa se puheeksi. Jos joku minun lemmikkejäni kohtelisi kaltoin tai yhtäkkiä alkaisi haukkumaan saman katon alla niin se asia kyllä selvitettäisiin siinä ja heti, en jättäisi mitään varaa sille että pohtisin onko vai eikö jotain tapahtunut.

 

["..."]

Sitten pitää vain valita mies tai eläimet.

 

["vierastus"]

Kun lapsi oli vauva en voinut sietää eläimiä. Inhotti kun kaveri toi koiransa sisälle kylään tullessaan. Omaan kissaankin suhtauduin nihkeästi. En kuitenkaan kohdellut kaltoin eläimiä. Nyt asia on muuttunut kun lapsi kouluikäinen.
Turha tuollaisesta on ongelmaa kehittää. Nyt olette ilman ja hankitte eläimen ehkä myöhemmin. Ei kaikkea tarvitse saada aina ja heti, pitää toisiakin kuunnella. Ota selvää aläkä epäile toista, saatat olla väärässä. Onko sellainen käynyt mielessä?
Melkein huvittaa.

 

["vieras"]

Sinä luulit että mieskin on eläinrakas? Voi herranen aika ettekö te ihmiset puhu avoimesti asioista. Arvaillaan, luullaan jne Jos mun pitäis valita oma mies vai kissa. Niin mies vie voiton mennen tullen!

 

[Mitä miettimään]

Meillä on käynyt niin ,että mietittiin koiran hankkimista sen jälkeen kun lapset syntyneet. Nyt kun lapset 4-v. ja 2-v. niin olemme tilanteessa, että vanhempi lapsi on eläimille allerginen. Isovanhemmilla voimme olla kyllä päivän mutta yötä poikamme ei siellä voi allergian takia viettää ( heillä sekä kissa ja koira). Joten tilanteet muuttuu, eläimen suhteen ei kannata olla liian ehdoton tai sitten kannattaa elää yksin. Tosin silloinkin voi tulla tilanne jolloin niistä eläimistä voi joutua luopumaan.

 

["vieras"]

Meillä on käynyt niin ,että mietittiin koiran hankkimista sen jälkeen kun lapset syntyneet. Nyt kun lapset 4-v. ja 2-v. niin olemme tilanteessa, että vanhempi lapsi on eläimille allerginen. Isovanhemmilla voimme olla kyllä päivän mutta yötä poikamme ei siellä voi allergian takia viettää ( heillä sekä kissa ja koira). Joten tilanteet muuttuu, eläimen suhteen ei kannata olla liian ehdoton tai sitten kannattaa elää yksin. Tosin silloinkin voi tulla tilanne jolloin niistä eläimistä voi joutua luopumaan.

Harvoin allergian takia pitää olla kokonaan ilman lemmikkejä. En ole itse ainakaan kuullut kenestäkään, joka on akvaariolle allerginen... Mutta totta kai voi tulla tilanteita, joita ei voi ennustaa. Silti tulevan puolison kanssa pitäisi keskustella tärkeistä asioista ennen kuin menee naimisiin eikä vain olettaa tietävänsä millainen toinen ja mitä haluaa. Sitten voi päättää onko toinen sopiva puolisoksi. Puolison valinta kun ei kuulu niihin asioihin, joille ei voi mitään.

 

["vieras"]

Tilanteet muuttuu, turha tässä on alkaa kenenkään motkottaa että olisit keskustellut tulevaisuudestas paremmin. Höpö höpö!

 

[kups]

Minusta kannattaa unohtaa lemmikit nyt kun lapsi on pieni ja elämä on kiireistä. Sitten kun lapsi on siinä iässä, että alkaa itse haluta lemmikkiä, olisi minusta sopiva aika. Eläimen hoito toki on vanhempien vastuulla. Jos mies ajattelee että kissa ja koira ovat vaivalloisia ja epähygieenisiä, niin voisitteko te harkita vaikka kääpiökania tai muuta pientä lemmikkiä? Meille ei tule enää koiria vaan ajateltiin ottaa joku pienenempi eläin, joka pysyy pääasiassa omassa häkissään mutta päästetään päivittäin vapaaksi seurustelemaan. Kani tai linnut voisivat olla kivoja sisälemmikkejä

 

["xyz"]

[QUOTE="vierastus";28998866]Kun lapsi oli vauva en voinut sietää eläimiä. Inhotti kun kaveri toi koiransa sisälle kylään tullessaan. Omaan kissaankin suhtauduin nihkeästi. En kuitenkaan kohdellut kaltoin eläimiä. Nyt asia on muuttunut kun lapsi kouluikäinen. [/QUOTE]

Mulla on täällä vähän sama ongelma oman kissan kanssa. Lapset menevät kaikessa edelle ja kissan hoito tuntuu vastenmieliseltä ja niin turhalta. Mutta veikkaan, että nämä tunteet menevät ohi kunhan lapset kasvavat pois "paijausiästä" ja vaativat vähemmän hoitamista.

 

["vieras"]

Ei tulis mielenkään ottaa mitään elukoita taloon asumaan, missä on pieniä lapsia.

 

["Onneton"]

Kiitos kaikista rohkaisevista viesteistä. On ihan totta, että turha nyt murehtia. En itsekään halua tähän hetkeen uusia lemmikkejä hommata, tilanteet elää. Miehestä tosiaan tuli lapsen syntymän myötä tuollainen, omiinkin lemmikkeihin nihkeästi suhtautuva. Aikaisemmin oli erilainen. Eniten ärsytti se, etten minäkään olisi saanut kuluttaa aikaani eläinten kanssa puuhasteluun, kun se heti otettiin niin, että eläimet merkitsevät minulle enemmän kuin perhe.
Kysyin kissan karkaamisesta ja ikkuna oli kuulema jäänyt vahingossa auki. Niin kai se sitten on. Ehkä minua eniten kissan kohtalossa harmittaa se, ettei mies tunnu olevan siitä yhtään huolissaan tai edes harmistunut. Se vaan sanoo, että kyllä se ennen talvea takaisin tulee ja jos ei tule, joku on adoptoinut sen. Hän on maalta kotoisin.
Minun kai tässä pitää sitten päästä asian yli ja toivoa, että joskus vielä voidaan yhteisymmärryksessä kotieläin hommata. P.S. Häkkieläimistä mies ei ole ikinä oikein välittänyt, eikä minullakaan sellaista ole koskaan ollut.

 

["Vieras"]

Meillä on 2 suurta koiraa ja vauvan syntymän myötä koirat rasittavat ajoittain hyvin paljon. Ennen vauvaa ei juurikaan koskaan.

En todellakaan harkitse luopumista ja uskon kyllä tämän olevan ohimenevää, mutta oli jännä huomata suhtautumisen muuttuvan vauvan myötä. Ennen hellin ja rapsuttelin koiria, nyt kaikki huomio ja hellyys menee vauvalle, joten koiria en välitä enää niin paijata. Mutta tottakai koirat kulkevat vaunulenkeillä mukana, ajoittain käytämme niitä ihan asiasta tehden irti juoksemassa, jne. ja ilman karvakasoja en osaisi olla. Että saattaa hyvinkin olla ohimenevää miehelläsikin.