O
"onneton"
Vieras
Meillä on yhteiseloa takana kymmenisen vuotta ja parivuotias lapsi. Koko suhteemme ajan meillä on ollut eläimiä: kissoja, koiria, akvaariokaloja... Olen itse hyvin eläinrakas ja kotieläimet ovat aina kuuluneet elämääni. Samoin luulin miehestäni. Kun lapsi syntyi, olivat koirat jo kuolleet vanhuuteen ja yhdessä sovittiin, että uutta koiraa ei hankita ennenkuin lapsi/lapset ovat vähän vanhempia ja meillä oikeasti aikaa . Akvaariosta luovuttiin lapsen syntymän jälkeen monestakin syystä: vesivahinkovaara, tilanpuute yms. Jäljelle jäi vain kissa, joka sekin pääsi karkaamaan kesällä. Lapsen syntymän jälkeen mies ei enää suhtautunut kissaan yhtä hellästi kuin ennen, se kuulema toi vain punkkeja ja pöpöjä kotiin, yritti aktiivisesti tukehduttaa vauvaa, teki tylsyyksissään tuhoja ja jos leikitin ja ulkoilutin kissaa, se vei minun aikaani lapselta ja perheeltä, enkä ollut kunnon äiti. Kissa ei viime aikoina edes pitänyt oikein miehestäni. Epäilen edelleen, että mies päästi kissan tahallaan karkuun...
Ongelma on nyt siis se, etten oikein usko, että meidän perheeseen kannattaa enää koskaan hankkia kotieläintä miehen suhtautumisen takia. Loppuelämä ilman lemmikkiä tuntuu todella ankealta ja suren myös sitä, ettei lapsi pääse kokemaan sitä iloa, jota lemmikistä saa. Toisekseen pelkään että muutaman vuoden päästä mies taas haluaa koiran tai kissan, mutta kun en usko, että hän on lemmikkityyppiä. Vielä ankeammalta tuntuu ajatella sitä vaihtoehtoa: meillä on kissa tai koira, joka taas tekee kaiken väärin ja johon minä tuhlaan liikaa aikaa, joka on poissa perheeltä, jne.
Masentaa ajatella tulevaisuutta. Elämä on mennyt ihan pieleen. En tiedä rakastanko miestäni edes enää.
Ongelma on nyt siis se, etten oikein usko, että meidän perheeseen kannattaa enää koskaan hankkia kotieläintä miehen suhtautumisen takia. Loppuelämä ilman lemmikkiä tuntuu todella ankealta ja suren myös sitä, ettei lapsi pääse kokemaan sitä iloa, jota lemmikistä saa. Toisekseen pelkään että muutaman vuoden päästä mies taas haluaa koiran tai kissan, mutta kun en usko, että hän on lemmikkityyppiä. Vielä ankeammalta tuntuu ajatella sitä vaihtoehtoa: meillä on kissa tai koira, joka taas tekee kaiken väärin ja johon minä tuhlaan liikaa aikaa, joka on poissa perheeltä, jne.
Masentaa ajatella tulevaisuutta. Elämä on mennyt ihan pieleen. En tiedä rakastanko miestäni edes enää.