Mikä oli pääasiallinen syy ensimmäisen lapsen hankintaan?

["hullu"]

Voi apua että minulla on vauvakuume, ihan ahistaa!

Seurustelen nyt aivan yli-ihanan miehen kanssa, ja aivan oikeasti tuntuu että tämä voisi toimia.
Mutta seurustelua on takana vasta 6kk, ja minun edelliset 2 suhdetta on mennyt karille siinä 2,5 vuoden jälkeen. Kai se on ollut huonoa tuuria tai sitten ihme kyllästymistä vain. Ei ole ollut mitään 3 osapuolta mukana näissä sotkuissa, ihan puhtaasti vain ollaan erottu kun ei enää kiinnosta.

Olisiko ihan hirveää hankkia vauva vaikka ei ole 100% varma suhteesta? Siis ikinähän sitä ei voi olla, mutta jotenkin pelkään että onnistun pilaamaan tämänkin seurustelun tämän ihanan miehen kanssa. Toisaalta jos oikeasti odotan jotain varmuutta superhyvään ydinperheidylliin, niin joutuisin varmaan odottamaan loputtoman kauan.

Mutta kun minä haluan sen lapsen (tai oikeastaan kolme ), enkä tästä nuoremmaksikaan tule. Itselleni olisi nyt ihan sopiva sauma elämässäkin työn ja opiskelun kannalta. Vakkarityö mukavassa firmassa josta olen saanut keploteltua lupauksen päästä virkavapaalle opiskelun takia "ihan milloin vain".

Mieskin haluaisi lapsen, tosin ei ihan vielä. On luvannut harkita asiaa tosissaan keväällä, että tulisi mahdollisesti alkuvuoden lapsi.

Plääh, tämän aloituksen idea oli kysyä, että onko kukaan kokenut jo etukäteen syyllisyyttä siihen että on mahdollisesti tuomassa lasta kylmään maailmaan jossa ei olekkaan sekä äitiä että isää hoitamassa ja rakastamassa?

 

["joku"]

no en nyt tahallaan hankkisi lasta ilman isää, jonkinlainen usko ja toivo parisuhteen kestämiseen olisi hyvä olla kuitenkin. mutta mun mielestä lasten pitää antaa tulla kun ovat tullakseen itse päädyin yksinhuoltajaksi, mies ei tehnyt parannusta tavoistaan, ja onhan tämä rankkaa yksin, toisaalta en koskaan kadu lapseni olemassaoloa. alunperin oman vauvakuumeeni motiivit olivat vähemmän jaloja, kuitenkin lapsentulo sitten muuttikin kaiken. ehkä pitäisin kuitenkin paremmin huolen että itse olisin valmiimpi, se on lapsellekin parempi niin. eli mieti oletko itse valmis, ja tuo miehen ehdostuskin ensi keväästä on ihan hyvänkuuloinen

 

[ap.]

Kiitos vastauksesta
Minä todellakin toivon että tämä toimisi. Mutta olen ehkä vähän turhan pessimistinen, koska en kuitenkaan uskalla uskoa että meistä tulisi sellainen pariskunta kuin monista muista. Ja että saisin sitä idyllistä ihanaa ydinperhettä.

Mutta lapsia kuitenkin haluan. Tuntuu vain hirmu itsekkäältä.
Ihan kuin katsoisin vain jotain koirankasvattajan ilmoitusta ja sanoisin että mie HALUUN ton ja sit vain ostan sen. Kun kuitenkin tiedän ettei lapsen kanssa ole ihan yhtä yksinkertaista... Mutta ku mie HALUUN!!

Jotenkin olen odottanut ja olettanut että tulisi semmoinen ahaa-elämys jossain vaiheessa ja vain olisi päivänselvää että nyt hankin lapsen ja kaikki menee täydellisen hyvin. Mutta tuommoista fiilistä ei varmaan tule?

 

["Kata"]

Koska itse kyllä suosittelen 2 vuoden katsastusaikaa ennen kuin alkaa vauvapuuhiin. Siinä ajassa näkee onko miehestä isäksi... Monesta ei ole vaikka alkuun siltä tuntuikin...

 

["viima"]

lapsen saanti on suuri muutos elämässä ja monesti kriisin paikka pidemmässäkin ja vakaammassakin suhteessa. Minkä ikänen olet? Mun mielest teidän kannattais odottaa vaikka vuosi. ja se et saadaan alkuvuodenlapsi on aika hauskaa kuvittelua, muista et niitä vauvoja ei ain tupsahda tuost vaan.
me oltiin oltu miehen kanssa yhdessä reilu 2vuotta kun alettiin toivomaan lasta. kun vauva vihdoin syntyi olikin surustelua takana jo 5vuotta. rakkautta ja kiintymystä ja sitoutumista ei suhteestamme puutu mutta silti lapsen toinen vuosi on ollut todella raskas suhteellemme. olen äärimmäisen onnellinen ettemme saaneet lasta silloin heti kun toivoimme. emme olisi olleet valmiita. nyt kun toisen tuntee paremmin niin ei edes lähde mukaan niihin väsy, vitutus, turhautumis, stressi kiukkuihin.
ja tuntuu et taas menee paremmin kuin aikoihin. nauttikaa toisistanne ja luokaa hyvä perusta perheelle.
yksinhuoltajuus ei ole mitenkään tavoiteltava elämäntilanne, tai itse en ainakaan jaksais. hyvää parisuhdetta ei kannata tuhota kiirehtimällä.
mulla on kanssa aikaisemmat suhteet kariutuneet juurikin tylsistymiseen. mut mies jonka löysinja jonka kanssa perustin perheen jaksaa edelleen saada mut hyvälle tuulelle ja on mun elämäni tuki. en voisi kuvitellaknaan ketäänmuuta rinnalleni.
yhdessä oltu vasta 7vuotta ja tuntuu et aika menee siivillä.

 

["snanna"]

Pystytkö kuvittelemaan itsesi tuon saman miehen kanssa vaikkapa viiden vuoden päähän? Tai kymmenen? Jos et, niin älä vielä hanki lasta. Muuttakaa yhteen ja katsokaa, jaksatteko toisianne. Jo puolessa vuodessa saattaa löytyä piirteitä, joita et kestä kumppanilla, etkä lapsesi isällä. Huoltajuuskiistat voivat välillä olla aika likaisia... Ei ole kiva, jos mies osoittautuu täysin hirviöksi kun olet raskaana tai pienen vauvan kanssa. Jos olet jo valmiiksi epävarma suhteesta, niin odottele vielä hetki. Parisuhteen kestävyydestä et voi olla ikinä varma, mutta jos nyt jo epäilyttää, niin ei ehkä kannata hankkiä yhteistä lasta.

Superhyvä ydinperheidylli ei ole taattua kenellekään, koskaan. Suunniteltu esikoinen syntyi monta vuotta kestäneeseen suhteeseen. Ero tuli, kun vauva oli muutaman kuukauden. Miehelle tuli kai vähän yllätyksenä, mitä se perhe-elämä oikeasti on... Toinen lapsi sai alkunsa kun olin seurustellut lapsen isän kanssa muutaman kuukauden. Ehkäisy petti ja järkytys oli suuri, silti tein päätöksen, että pidän vauvan. Vaikka sitten yksin. Mies jäi rinnalleni ja tuossapa tuo on yhä. Hyvin kesti suhde ekan vauvavuoden itkut ja korvatulehdukset. Eli suhteen kesto ei mun mielestä kerro kaikkea. Lähinnä se, että tuntuuko susta, että haluat olla tuon miehen kanssa parisuhteessa. ja jos tulisi ero, niin jaksaisitko olla yhteydessä ja päättää yhdessä lapsen asioista? Sinuna ehkä mietiskelisin vielä ainakin muutaman kuukauden... Mutta mä oonkin supervarovainen.

 

[Lispetti]

Lasten saaminen ei ollut prioriteetti ennen kuin tapasin mieheni. Hänellä oli pieni ihana tytär johon ihastuin suunnattomasti. Aikani siinä katseltuani isän ja tyttären yhteisiä hetkiä, avautui mulle ihan uusi maailma.
Jotain niin spesiaalia halusi itsekin, ja juuri tuon miehen kanssa. Lasta tekemällä tehtiin ja hän oli erittäin suunniteltu tapaus, molempien yhteisellä päätöksellä.

Yksin, tietoisesti, en olisi lasta koskaan tähän maailmaan saattanut.

Itse tulen rikkonaisesta perheestä, ja lapsuusaika oli kaikkea muuta kuin normaali ja turvallinen. Haluan antaa omille lapsilleni mitä olisin lapsena ansainnut.
Tämä pitää sisällään ehjän ja välittävän perheen, jossa on turvallista ja hyvä olla.

En epäile hetkeäkään etteikö vahva ja itsenäinen vanhempi selviäisi yksinkin lapsen huollosta, mutta minulle ehjä perhe on prioriteetti.
Vaatii varmasti pitkän itsetutkiskelun ennen kuin tuollaista isoa päätöstä aletaan laittaa käytäntöön.

 

[ap.]

[QUOTE="viima";27573441]lapsen saanti on suuri muutos elämässä ja monesti kriisin paikka pidemmässäkin ja vakaammassakin suhteessa. Minkä ikänen olet? Mun mielest teidän kannattais odottaa vaikka vuosi. ja se et saadaan alkuvuodenlapsi on aika hauskaa kuvittelua, muista et niitä vauvoja ei ain tupsahda tuost vaan.[/QUOTE]

Olen 24, mies päälle 30.

Ja sehän tässä on se minun kriisi. Eli minua ei lopulta edes tunnu kiinnostavan se miten miehen kanssa menee (tietysti edelleen toivon parasta mutta pelkään pahinta), vaan se lapsi ja vaikka sitten yh-elämä vain tuntuu aivan liian houkuttelevalta.

Ja tiedän että lapsi on rasite, mutta se nyt vain on niin ettei se vähemmän rasittavaksi siitä muutu vaikka olisinkin 10v vanhempi. Jotenkin vain tuntuu älyttömältä tässä vain odottaa kun kuitenkin tiedän että tätä haluan ja lopulta kuitenkin tavalla tai toisella saan tahtoni läpi.
Mutta tämä inhottava ajattelutapa saa minut kans kokemaan syyllisyyttä, ajattelenko sitä lasta tässä ollenkaan??

 

[ap.]

[QUOTE="snanna";27573470]Pystytkö kuvittelemaan itsesi tuon saman miehen kanssa vaikkapa viiden vuoden päähän? Tai kymmenen? Jos et, niin älä vielä hanki lasta. Muuttakaa yhteen ja katsokaa, jaksatteko toisianne. Jo puolessa vuodessa saattaa löytyä piirteitä, joita et kestä kumppanilla, etkä lapsesi isällä.[/QUOTE]

Muutettiin yhteen 1viikon jälkeen siitä kun alettiin tapailemaan. Ja kuukaus kesti kun hankittii yhteinen koira.

Ja joo, todellakin ahdistaa tämä vauhti, mutta jotenkin vain kaikki toimii. Ja todellakin voin kuvitella meidät yhdessä 10 vuoden päästä. Mutta kuvittelu ei vain oikein riitä.

 

["hmm"]

Minkäikäinen olet?

Itsellä oli vauvakuume monta vuotta ennen kuin alettiin esikoista yrittää, yhdessä oltiin tuolloin oltu jo 5 v vaikka oltiin vasta 21-vuotiaita... Ei kai siinä sen kummallisempaa syytä ollut, vauvakuume ja halu tulla äidiksi.

 

[ap.]

Itse tulen rikkonaisesta perheestä, ja lapsuusaika oli kaikkea muuta kuin normaali ja turvallinen. Haluan antaa omille lapsilleni mitä olisin lapsena ansainnut.
Tämä pitää sisällään ehjän ja välittävän perheen, jossa on turvallista ja hyvä olla.

En epäile hetkeäkään etteikö vahva ja itsenäinen vanhempi selviäisi yksinkin lapsen huollosta, mutta minulle ehjä perhe on prioriteetti.
Vaatii varmasti pitkän itsetutkiskelun ennen kuin tuollaista isoa päätöstä aletaan laittaa käytäntöön.

Tähän minäkin tähtään. Mies on rikkonaisesta väkivaltaisesta perheestä, ja minä perheestä missä isä ja äiti pysyivät väkisin yhdessä (lasten takia) eikä rakkautta ollut heidän välillään pätkääkään, pelkkää katkeraa vihaa. Eli kumpikaan meistä ei ole saanut elää sitä lapsuutta mitä kai jokaisen lapsen pitäisi saada.

Kynsin ja hampain tietysti yrittäisin pitää perhettä kasassa (ja uskon että mies kans), mutta kun mutta kun, ei sitä ikinä tiedä mitä elämä tuo tullessa.
Sen lisäksi voihan mies vaikka kuolla, ei sitä ikinä tiedä.
Ehkä mie vain mietin liian pitkälle ja pessimistisesti, sellainen kyllä olen aina ollut

 

["noh"]

kuulostaa että haluat lapsen jotta voisit hänen kauttaan korjata joitain omia lapsuudentraumojasi. se ei ole hyvä syy, tiiän kokemuksesta. ja kun miehelläsi on omat traumansa ilmeisesti niin miettisin kyllä sinuna ainakin sinne ensi kevääseen vielä.

 

["vieras"]

Odotelkaa nyt vielä hetki ja pohtikaa asiaa.

Teidän perhetaustoilla en lähtisi kiirehtimään, sulla on vuosia jäljellä vielä ihan mahdottomasti lasten saantiin.

 

[ap.]

[QUOTE="noh";27573604]kuulostaa että haluat lapsen jotta voisit hänen kauttaan korjata joitain omia lapsuudentraumojasi. se ei ole hyvä syy, tiiän kokemuksesta. ja kun miehelläsi on omat traumansa ilmeisesti niin miettisin kyllä sinuna ainakin sinne ensi kevääseen vielä.[/QUOTE]

Njaa, empä tiedä. Sinäänsä ihan hyvä lapsuus oli, vaikka vanhemmat eivät toisistaan pitäneetkään. Taisi tuolloin olla ihan normaalia etteivät vanhemmat vain eroa, vaan pysyvät väkisin yhdessä kunnes lapset ovat tarpeeksi vanhoja? Ei ole mitään traumoja sieltä tullut Mutta luonnollisesti haluaisin lapsilleni jotain muuta.

Siis miksi muut ovat sitten tulleet äideiksi? Eikö se syy ole se että HALUAA lapsia, HALUAA äidiksi? Se sisäinen kello tikittää ja tuntuu siltä että on pakko saada lapsi? Jotenkin vain tuo haluaminen kuulostaa jotenkin itsekkäältä, särähtää omaan korvaani.

 

["mona"]

Minkäikäinen olet? Jos olet vielä nuori, niin viettäisin vielä vähän yhteistä parisuhde aikaa. Meillä ainakin 2vuotta oli täyttä huumaa ja sen jälkeen vasta alkoi nähdä millaista se arki onkaan..

 

["mona"]

Pääasiallisen syy oli toki vauvakuume, mutta mulla oli ollu vauvakuume jo useamman vuoden. Mä halusin perinteisesti eka opiskelut loppuun ja ehdin vähän olemaan töissäkin ennen ekaa lasta. Ekan lapsen sain 27v ja nyt 31v mulla on kolme lasta.

 

[ap.]

[QUOTE="mona";27573654]Minkäikäinen olet? Jos olet vielä nuori, niin viettäisin vielä vähän yhteistä parisuhde aikaa. Meillä ainakin 2vuotta oli täyttä huumaa ja sen jälkeen vasta alkoi nähdä millaista se arki onkaan..[/QUOTE]

Tosiaan 24, ja vauvakuumetta on nyt ollut about 2 vuotta, siis sinkkuaikoina ja edellisessä suhteessa joka oli todella huono. Silti leikin sillä ajatuksella että hankkis lapsen vaikka tiesin että sitten ois 100% varmuudella yh. En kuitenkaan uskaltanut ottaa sitä askelta.

Tämän miehen kanssa vain jotenkin toimii, ja puhutaan niin avoimesti kaikesta. Ja tuntuu sydämmessä se pakahtuva fiilis kun häntä edes ajattelee. On semmonen sekopäinen oinas-fiilis, että pää edellä vaikka tiiliseinään

 

[Lispetti]

[QUOTE="noh";27573604]kuulostaa että haluat lapsen jotta voisit hänen kauttaan korjata joitain omia lapsuudentraumojasi. se ei ole hyvä syy, tiiän kokemuksesta. ja kun miehelläsi on omat traumansa ilmeisesti niin miettisin kyllä sinuna ainakin sinne ensi kevääseen vielä.[/QUOTE]

Työstäminen omista traumoista alkoi minulla ainakin jo siinä vaiheessa kun huomasin miten normaaleissa perheissä toimitaan, eli todella varhain. Jokainen tietenkin työstää omaan tahtiin.

Toki paljon asioita lapsuudesta pulpahteli pinnalle kun oman lapsen sai. Minulle oli hyötyä siitä että oma mies on myös samankaltaisista lähtökohdista kuin minä. Ei tarvinut olla yksin ajatusten kanssa ja toinen ymmärsi.

 

[Minuli]

Siis miksi muut ovat sitten tulleet äideiksi? Eikö se syy ole se että HALUAA lapsia, HALUAA äidiksi? Se sisäinen kello tikittää ja tuntuu siltä että on pakko saada lapsi? Jotenkin vain tuo haluaminen kuulostaa jotenkin itsekkäältä, särähtää omaan korvaani.

Siis en keksi ainoatakaan epäitsekästä syytä hankkia lasta.. Valaiskaa toki jos joku muu keksii.

 

[ap.]

[QUOTE="noh";27573604] niin miettisin kyllä sinuna ainakin sinne ensi kevääseen vielä.[/QUOTE]

Juu siis tietysti kevääseen asti odotan, vaikka tällä hetkellä 6kk tuntuu käsittämättömän pitkältä ajalta.

Mutta jotenkin on vain ristiriitaiset fiilikset kun itse olen pienestä pitäen päättänyt että lapset tulevat vasta sitten kun on vakkarityö, aviomies jolla vakkarityö ja vielä yhteinen omakotitalo. Nyt on vain osa tuosta hankittu.

Nyt sit jotenkin hoputan itseäni skippaamaan tuon omakotitalon, josta ei lähivuosina vielä mitenkään voi tulla totta. Eikä naimisiinmenokaan ehkä ihan niin pikaisesti tapahdu, vaikka kihloihin ollaankin suunniteltu menevän tuossa uutena vuotena

 

["vieras"]

Se, että haluaa lapsen ja haluaa olla äiti, on mun mielestä paras syy hankkia lapsi.

 

[hmmmm]

Tapasin mieheni 19-vuotiaana ja 20-vuotiaana, seurusteltuamme vajaan vuoden, tulin raskaaksi, kun ehkäisystä ei niin välitetty silloin. Nyt ollaan naimisissa ja kohta kolme lasta, ikää kohta 29.

Itse vähän nauran ajatukselle, että pitää olla vakkarityö (mikä se edes nykyaikana on?) ja yhteinen okt. Me ollaan tehty lapsia ja opiskeltu kummallekin tässä välissä hyvät ammatit, silti ei voi olla töistä varma esim. minä nyt äitiyslomalla enkä tiedä minne menen töihin ä-loman jälkeen, mies töissä tutkijana mutta hänellekään ei tulevaisuuden töistä pitkällä tähtäimellä varmuutta.
Kaikenlisäksi asumme vielä vuokralla.

 

[Lispetti]

Njaa, empä tiedä. Sinäänsä ihan hyvä lapsuus oli, vaikka vanhemmat eivät toisistaan pitäneetkään. Taisi tuolloin olla ihan normaalia etteivät vanhemmat vain eroa, vaan pysyvät väkisin yhdessä kunnes lapset ovat tarpeeksi vanhoja? Ei ole mitään traumoja sieltä tullut Mutta luonnollisesti haluaisin lapsilleni jotain muuta.

Siis miksi muut ovat sitten tulleet äideiksi? Eikö se syy ole se että HALUAA lapsia, HALUAA äidiksi? Se sisäinen kello tikittää ja tuntuu siltä että on pakko saada lapsi? Jotenkin vain tuo haluaminen kuulostaa jotenkin itsekkäältä, särähtää omaan korvaani.

No omalla kohdalla tunsin että mulla on paljon annettavaa lapselle, ja tietenkin lapset saadaan siitä syystä normaalisti, että halutaan lapsia

Mutta on mulla ollut jotain tiettyjä meriittejä mitkä ovat olleet kunnossa ennen lapsen saantia. En olisi halunnut lasta esim. epävakaaseen talouteen.


- suhde vakaa ja toimiva
- talous kunnossa
- hyvä henkinen pääoma


onhan noita.

 

[ap.]

Itse vähän nauran ajatukselle, että pitää olla vakkarityö (mikä se edes nykyaikana on?) ja yhteinen okt. Me ollaan tehty lapsia ja opiskeltu kummallekin tässä välissä hyvät ammatit, silti ei voi olla töistä varma esim. minä nyt äitiyslomalla enkä tiedä minne menen töihin ä-loman jälkeen, mies töissä tutkijana mutta hänellekään ei tulevaisuuden töistä pitkällä tähtäimellä varmuutta.
Kaikenlisäksi asumme vielä vuokralla.

Nojuu, itsekin alan tässä vähän miettimään uusiksi (oletettavasti vauvakuumeen takia) tuota asiaa. Tosin vakkaripaikka on varmasti ihan hyvä olla jos lainaa yrittää hankkia jne.
Mutta tottahan se on että ihan yhtä hyvin voi vakkari nykyään saada potkut.

Omakotitalo (tai ehkä rivari, piha nyt pääasia) on kyllä itselleni aika tärkeä asia sitten tulevaisuudessa, tosin en sitten tiedä miten sen kanssa käy kun maailmantalous on mikä on. Ehkä joskus tulevaisuudessa sitte.

 

["vieras"]

Siis en keksi ainoatakaan epäitsekästä syytä hankkia lasta.. Valaiskaa toki jos joku muu keksii.

Ja silti meitä vapaaehtoisesti lapsettomia sanotaan itsekkäiksi... tsh, tsh. Vaikka ihan yhtä itsekkäitä ollaan kaikki.