Alkuperäinen kirjoittaja hhh:
Lapsia hankitaan monta, elämä on raskauksia/pikkulapsia/imetystä, kestovaippoja, soseita, yöheräämisiä. Usein valitetaan sellaisen elämän raskautta, ei ole aikaa mihinkään jne. mutta silti niitä lapsia haluaa lisää. mistä se johtuu, ettei joku halua sitä "omaa elämää" vaan tavallaan uppoutuu kokonaan siihen äitiyteen. millaisia tällaiset ihmiset on? ja miksi?
Samaa olen minäkin ihmetellyt.
Ja siis, helppohan mun on tietysti ihmetellä, kun itsellä ei vielä ole lapsia.. :xmas: Mutta olen kyllä huomannut, että ihmisillä on hyvin erilaisia tapoja suhtautua äitiyteen.
Suurin osa tutuista oman ikäluokan äideistä ottaa äitiyden siinä mielessä suht rennosti, että he eivät esim. ole hylänneet vanhoja harrastuksiaan ja ovat muutenkin ihmisinä suunnilleen samanlaisia kuin mitä olivat ennen lapsen/lasten syntymää. Sen sijaan yksi tuttu, joka on ollut nelisen vuotta kotiäitinä, on muuttunut ihmisenä todella paljon sen jälkeen, kun sai ensimmäisen lapsensa. Tämä tuttu on sataprosenttisesti "vain" äiti (vain on lainausmerkeissä siksi, että en millään muotoa väheksy äitiyttä ), ei oma itsensä, ja hän tuntuu elävän ainoastaan lapsilleen. Jopa vaimon rooli tuppaa välillä unohtumaan, ainakin näin ulkopuolisen näkökulmasta.
Lapsettoman perspektiivistä katsottuna tuollainen fanaattinen äitiys tuntuu hyvin ahdistavalta ja suorastaan vastenmieliseltä. :| Eikä se vaikuta kovinkaan järkevältä myöskään lapsen perspektiivistä katsottuna -- tuntuu kohtuuttomalta, että pienen ihmisenalun harteille nostetaan äidin koko elämä. Sillä niinhän se menee, jos äiti lakkaa elämästä omaa elämäänsä ja olemasta oma itsensä ja elää vain lapsilleen.
Sitäkin olen miettinyt, millä tavalla lapsikeskeinen elämä ja äidin/vanhempien eläminen vain lapsilleen vaikuttaa itse lapsiin. Jos lapsi tottuu alusta asti olemaan kaiken keskiössä ja koko ajan huomion keskipisteenä, ja jos hän tottuu siihen, että vain hänen tarpeensa ovat tärkeitä, miten hän kasvaessaan sopeutuu siihen tosiasiaan, että hän ei todellakaan ole maailman napa ja että muut ihmiset ja muiden ihmisten tarpeet ovat ihan yhtä tärkeitä? Tuleeko tällaisista lapsista keskivertoa helpommin itsekeskeisiä pikku pomottajia ja päiväkotiryhmien ja koululuokkien häiriköitä?
Voi olla, että ajatukseni tästä vielä muuttuvat, jos ja toivottavasti kun itse saan jossain vaiheessa lapsen. Tällä hetkellä olen kuitenkin sitä mieltä, että äidin hyvinvointi -- myös ja ehkä etenkin äidin henkinen hyvinvointi -- on aivan yhtä tärkeää kuin lapsen hyvinvointi. Äidin henkistä (ja fyysistä ) hyvinvointia edistävät asiat ovat hyväksi myös lapselle, varsinkin pitemmällä aikavälillä. Siksi omista harrastuksista ja kiinnostuksen kohteista kannattaa ehdottomasti pitää kiinni, myös lapsen syntymän jälkeen.
Oli siis oikeasti sellanen fiilis, johan siinä oli kuukausi oltu lomilla ja sitä ennen saikulla millon mistäkin syystä ja olin vihdoin elämäni kunnossa... Ja vitsit, mä kaipaan sinne töihin joka päivä, ja kaipaan kanssakäymistä aikuisten ihmisten kanssa. Mutta kun en vaan jaksa, täällä mä hengaan tukka pystyssä. Okei, mun vauva on vasta pari kk vanha, vajaakin. Mutta jokin ei silti täsmää, mä en kestä tätä oloa vaan lapsille. :ashamed:
Lapsen kanssa ollaan ja mennään ja pystyn menemään myös ilman lastakin. Pystyn puhumaan niin lapsista kuin koiristakin ja kyllä monesta muustakin. Koiranäyttelyt on mun harrastus noiden koirien kanssa ja vauvakin on jo 6 näyttelyssä käynyt ja 3 olisi tiedossa parin kuukauden sisällä, että harrastuksia jatketaan, vaikka vauva syntyikin.
