Miksi lapsia?

[miesss]

Edelliselle; ja vielä enemmän on miehiä, jotka kuusikymppisinä katuvat, että eivät koskaan viettäneet aikaansa perheensä kanssa, vaan tosiaankin jättivät lapset naisen projektiksi. On isiä, jotka ovat tosiaan eläneet kuin heillä ei lapsia olisi ollutkaan. En ole koskaan kuullut kahdeksankymppisen valittavan, että on hirveää kun on lapsia ja lapsenlapsia, ihmisiä jotka välittävät hänestä. Mutta tiedän monta yksinäistä miestä, jotka etäännyttivät lapsensa itsestään niin tehokkaasti, että saavat ihan rauhassa käyttää elämänsä kaikkeen siihen, mihin sen kuvittelivatkin käyttävänsä, jos lapset eivät olisi "esteenä". Ei se nyt niin älyttömän hohdokkaalta vaikuta.

Nuo ovat juuri niitä miehiä, jotka hankkivat lapset vaimonsa painostuksesta. Miksi ryhtyä isäksi, jos haluaa kuitenkin elää omaa elämäänsä, jossa lapsilla on statistin rooli? Eikö silloin kannata elää lapsetonta elämää? Verukkeeksi ei käy se, että kasikymppisenä kaduttaisi tekemättömät lapset.

 

[Edelliselle*]

Miess; me taidettiinkin puhua eri asioista. Olet aivan oikeassa, että jos ei halua lapsia, niitä ei pidä missään nimessä hankkia vaan olla rehellinen itselleen. Ja asia on tehtävä selväksi jo heti seurustelun alkuvaiheessa; näin välttyy myös naisen painostukselta. Silloin voi elääkin omannäköisensä elämän ja toteuttaa ne omat haaveensa, ja säilyttää samalla hyvän parisuhteen.

Minä yritin puhua siitä, että meidän kulttuurimme ei oikeastaan juuri tunnusta isyyden merkitystä koko perheelle. Nuorilla miehillä ei oikeastaan ole foorumia, jossa pohtia, millaista isänä oleminen on ja haluaako sitä, jos on epävarma. Naiset nyt yleensä saa äitiyteen enemmän tarttumapintaa ystäviensä kautta.

 

[valintaa toisensa jälkeen]

Jokaisen kannattaisi tajuta, että elämä tosiaan on pelkkää valintaa toisensa perään. Jos ei valitse mitään, niin sekin on eräänlaista valintaa. Joku haluaa lapsia, joku ei, joku haluaisi muttei saa, joku saa vaikkei haluaisi, joskus puolison kanssa ollaan asiasta eri mieltä jne. Yhtä paljon valinnan varaa on monessa muussakin asiassa elämässä.

Jokainen päivä vie eteenpäin johonkin suuntaan. Vaikka elämänkokemusta karttuu, niin on vaikea tietää, tekeekö oikeita valintoja vai ei. Niiden valintojen kanssa pitää vain pystyä elämään ja ottaa vastuu tekemisistään tai tekemättä jättämisistään. Turha sysätä vastuuta puolisolle, omille lapsille, omille vanhemmille, työkavereille tms, sillä vaikkei osaisi itseään puolustaa, niin kyllä siihen täytyy pystyä. Jos puoliso haluaa lapsen, mutta itse ei halua, niin pitää olla voimaa ja rohkeutta sanoa ei. Jos ei kieltäydy, niin sitten sen päätöksen kanssa pitää elää.

 

[Varjotar]

En ole koskaan pahemmin pitänyt lapsista. Eivät ole minun juttuni. Lapsesta on suuri vastuu vanhempana eikä minua toistaiseksi kiinnosta alkaa kasvattamaan sellaista. Lapsia on tässä maailmassa jo aivan rittämiin.

 

[sohfvffis]

Kun katsoo ympärilleen,lukee lehtiä,kuuntelee uutisia,ei voi muuta todeta kuin ihmiskunta saisi kadota johonkin ja lakata olemasta,moisia turhakkeita.Onneksi saastuttavat elinympäristönsä ja tukehtuvat omaan mahdottomuuteensa.Siis,ei lapsia,turhantakia kärsimään vuosikymmeniksi ennenkuin tuskallinen kuolema vapauttaa ja jotkut saavat kahvia juodakseen.

 

[Leena]

Onkohan Sohvis taas ollut pikkupienissään kirjoitellessaan?

 

[mies on b-osassa]

Lapsia kannattaa tehdä jos kokee, että omat lapset on tärkeämpää kuin onnellinen, läheinen ja hyvä parisuhde. Nämä sulkevat usein toisensa pois, ellei vanhemilla sitten ole niin rutosti rahaa, että on varaa palkata lasten- ja taloudenhoitajat yms.

Mielestäni tämä ei nyt ihan pidä paikkaansa. Itselläni on neljä lasta ja parisuhde kukoistaa.
Eikä meillä ole rutosti rahaa että olisimme pystyneet palkkaamaan lasten- ja taloudenhoitajat ja siksi toiseksi en minä kotiini ketään ulkopuolista haluaisi huseeraamaan.
Kyllä se parisuhteen onnellisuus lähtee jo siitä että kumpikin niitä lapsia haluaa ja eiköhän se ole myös niin että on siinä parisuhteessa lapsia tai ei, niin kyllähän sen parisuhteen eteen täytyy töitäkin tehdä jos haluaa sen toimivan.

Ai teillä ei ole miehen kans koskaan kahdenkeskeistä aikaa? Kysypä mieheltäsikin, onko hän tyytyväinen tilanteeseen? Mitä ihmeen jeesustelua tuo on ettei voida tilata esim. Mannerheimistä lastenvahtia jos joskus halutaan kaksin mennä johonkin? He ovat koulutettuja ohjaajia, eivät takuulla tee lapsille pahaa. Lapsille on hyvä joskus olla muuallakin kun aina mamman helmoissa.

 

[Hukun vauvanvaippoihin]

Kyllä meillä parisuhde on erittäin vahvalla ja hyvällä pohjalla vaikkei mitään rikkaita ollakkaan ja ite en ole työelämässä liioin koskaan ollut ja siihen on sitten omat syynsä. Mutta, pärjätty ollaan ja neljästä lapsestamme kolme on jo maailmalla ja ovat jo aikuisiakin.
Nyt nautitaan lastenlapsistamme joita syntyykin urakalla.
Itsekkin olen lähtösin kaukaa maalta jossa elettiin karjalla ja isä oli töissä lossilla, rahaa ei koskaan liikaa ollut ja tarkkana piti olla sen kans.

Elääkö kukaan mies näin lasten ja lastenlasten kautta kuten jotkut naiset? Töissäkin, missä on äitejä ja isoäitejä, eräät eivät puhu mistään muusta kuin jatkuvasti niistä lapsista ja lapsenlapsista. Jopa nämä isoäidit myyvät keskenään lastenrattaita yms tarvikkeita.Pöyristyttävää mielestäni. Olen ollut 2v tuossa paikassa, ja luulin pitkään lähimmän työtoverini(57 v nainen)olevan leski tai eronnut, koska ei MILLOINKAAN puhunut miehestään. On sillä se mies, melkein sylkäisi vastauksen kun sitä viime viiikolla kysyin. Mutta se on vain maksaja, kiinnostus 0.

 

[tällainen näkökanta]

Edelliselle; ja vielä enemmän on miehiä, jotka kuusikymppisinä katuvat, että eivät koskaan viettäneet aikaansa perheensä kanssa, vaan tosiaankin jättivät lapset naisen projektiksi. On isiä, jotka ovat tosiaan eläneet kuin heillä ei lapsia olisi ollutkaan. En ole koskaan kuullut kahdeksankymppisen valittavan, että on hirveää kun on lapsia ja lapsenlapsia, ihmisiä jotka välittävät hänestä. Mutta tiedän monta yksinäistä miestä, jotka etäännyttivät lapsensa itsestään niin tehokkaasti, että saavat ihan rauhassa käyttää elämänsä kaikkeen siihen, mihin sen kuvittelivatkin käyttävänsä, jos lapset eivät olisi "esteenä". Ei se nyt niin älyttömän hohdokkaalta vaikuta.

Minusta pikemminkin on niin, että miehen suru lapsettomuudesta tai siitä, ettei näe riittävästi lapsiaan esimerkiksi eron jälkeen, on tabu josta ei saa puhua. Useimmilla normaaleilla miehillä kun on lapselleen paljon annettavaa ja opetettavaa - isyyttä ei pitäisi väheksyä vaan tunnustaa sen merkitys sekä miehelle että lapselle.

Mun mummoni (joka oli täysijärkinen ihminen), sanoi mulle ollessani 20-v ettei koskaan kannata tehdä lapsia, niistä ei ole kuin riesaa. En ole tehnyt, tietysti en tuon kommentin takia, vain muutenkaan ei ole kiinnostanut koskaan. Parisuhteessa olen ollut kyllä jo pitkään ja se on onnellinen.

 

[Jaspis*]

Lapsia kannattaa tehdä jos kokee, että omat lapset on tärkeämpää kuin onnellinen, läheinen ja hyvä parisuhde. Nämä sulkevat usein toisensa pois, ellei vanhemilla sitten ole niin rutosti rahaa, että on varaa palkata lasten- ja taloudenhoitajat yms.

Mielestäni tämä ei nyt ihan pidä paikkaansa. Itselläni on neljä lasta ja parisuhde kukoistaa.
Eikä meillä ole rutosti rahaa että olisimme pystyneet palkkaamaan lasten- ja taloudenhoitajat ja siksi toiseksi en minä kotiini ketään ulkopuolista haluaisi huseeraamaan.
Kyllä se parisuhteen onnellisuus lähtee jo siitä että kumpikin niitä lapsia haluaa ja eiköhän se ole myös niin että on siinä parisuhteessa lapsia tai ei, niin kyllähän sen parisuhteen eteen täytyy töitäkin tehdä jos haluaa sen toimivan.

Ai teillä ei ole miehen kans koskaan kahdenkeskeistä aikaa? Kysypä mieheltäsikin, onko hän tyytyväinen tilanteeseen? Mitä ihmeen jeesustelua tuo on ettei voida tilata esim. Mannerheimistä lastenvahtia jos joskus halutaan kaksin mennä johonkin? He ovat koulutettuja ohjaajia, eivät takuulla tee lapsille pahaa. Lapsille on hyvä joskus olla muuallakin kun aina mamman helmoissa.

Missä kohtaa mainitsin että meillä ei ole kahdenkeskistä aikaa? Meillä on ollut sen verran hyvä tilanne että molemmat isovanhemmat asuvat lähellä ja ovat hoitaneet mielellään lapsia heidän ollessa pieniä joko mummoloissa tai sitten meidän kotona. Meillä on lapset olleet noin parin kuukauden ikäisiä kun ovat ensimmäisen kerran olleet esim. yökylässä. Olemme ottaneet säännöllisesti mieheni kanssa yhteistä aikaa etelän reissuista lähtien, en todellakaan ole mikään kanaemo jonka oma elämä loppuu siihen kun lapset tehdään!
Mielestäni tässä on jeesustelu kaukana.
Älä ole huolissasi mieheni hyvinvoinnista, hän tietää olevansa todella rakastettu ja himottu vaimonsa silmissä.
Jos lukisit hieman tarkempaa olisit varmaan huomannut sanan "tuntemattomia".

 

[2 lapsen äiti]

[quote="JaspisJos lukisit hieman tarkempaa olisit varmaan huomannut sanan "tuntemattomia".


[/quote]

Mikä niissä tuntemattomissa niin pahaa on? Menethän lääkäriinkin (mm. synnytyksiinkin) niin että sen tekee tuntematon ammattitaitoinen ihminen? Miten se lasten tilapäinen hoito voi olla niin pyhää joillekin että sitä ei voida antaa joskus esim. Manskulaisten tekemäksi?

En näe itse mitään ongelmaa siinä. Päin vastoin, lapsi oppii luottamaan ihmisiin ja ennenkaikkea siitä ei tule sellaista mörköä joka pelkää ihmisiä ja alahuuli alkaa heti väpättään kun vieras ihminen tulee lähemmäs!

 

[sohfvffis]

Onkohan Sohvis taas ollut pikkupienissään kirjoitellessaan?

Eikös tämä ole ainakin puoliksi totuus.Kärsimyksen taivaltahan ihmisen elämä tuntuu olevan.Miksi siihen lisää uusia .Eikö nämä nykyisetkin riitä,liian kanssa heitäkin.Jos olisin saanut päättää omasta olostani,olisinkohan halunnut syntyä.Luultavasti en.Niin Leena,onko sinulla lapsia?On kai siitä ollut puhetta,ei vaan nyt tule mieleen.

 

[Jaspis*]

[quote="JaspisJos lukisit hieman tarkempaa olisit varmaan huomannut sanan "tuntemattomia".

Mikä niissä tuntemattomissa niin pahaa on? Menethän lääkäriinkin (mm. synnytyksiinkin) niin että sen tekee tuntematon ammattitaitoinen ihminen? Miten se lasten tilapäinen hoito voi olla niin pyhää joillekin että sitä ei voida antaa joskus esim. Manskulaisten tekemäksi?

En näe itse mitään ongelmaa siinä. Päin vastoin, lapsi oppii luottamaan ihmisiin ja ennenkaikkea siitä ei tule sellaista mörköä joka pelkää ihmisiä ja alahuuli alkaa heti väpättään kun vieras ihminen tulee lähemmäs![/quote]

Haa, nyt tehdään kärpäsestä härkänen! En ole sanonut että Manskulaisissa on jotain pahaa, minusta on hienoa että tuollainenkin mahdollisuus on niille jotka niitä tarvitsevat. Aikoinaan kun lapseni oli pieniä, niitäpä ei oikein tahtonut olla kuin pääkaupunki seudulla. En epäile heidän ammattitaitoaa yhtään päinvastoin, mutta kun lapseni oli pieniä (moniraskauksia) ja siihen muutama lemmikkieläin päälle, niin meille vaihtoehto oli isovanhemmat jotka myös itse sitä halusivat.
Ja siksi toiseksi, kyllä lapseni ovat sosiaalisia ja eivätkä ole koskaan parkuneet kun ovat vieraita nähneet saatika joutuneet niiden kanssa tekemisiin.
Tällähetkellä he ovat teinejä/aikuisia, joten tuo hoitopulmakin on ohi!

 

[Leena]

On se ihmeellinen tuo Sohviksen muisti, kyllä sillä tosiaan taitaa dementia olla.Eilen viimeksi sille sanoin ettei minulla ole lapsia. Totta helkutissa nykyaikanakin elävillä eli meillä pitää olla oikeus haaveilla lapsista ja oikeus lisääntyä.Siihen ei sinun tarvitse enää sanaisen arkkusi kansia raottaa, näin on näreet!

 

[Väenö]

Leenalla on oekeus lapsie tehä niiku muillaki..ei muuta ku naemaan..

 

[sohfvfisss]

Leenalla on oekeus lapsie tehä niiku muillaki..ei muuta ku naemaan..

Oon sammoo mieltä kanssasi.

 

[Elämääsevaanon]

Olen mies 45-v ja 6 kk:n lapsen isä. En minäkään lapsista hirveästi noin yleisesti ottaen ole koskaan erityisesti pitänyt, mutta jossain vaiheessa tuli sellainen olo, että minulla olisi niin paljon rakkautta ja turvallisuutta annettavana ja että jäisin paitsi jostain olennaisesta tässä elämässä, jos en kokisi isyyttä ja "oikeaa perhettä". Tämä on mahtavaa, parisuhde on parempi kuin koskaan ennen. Jos parisuhde lähtökohtaisesti pielessä, niin lapsi ei sitä kyllä paranna, voi kyllä huonontaa, kun valvominen ja hoivaaminen aiheuttaa stressiä. Kaikille sanoisin, että pitää olla valmis lapseen ja vastuulliseen elämänotteeseen ja olla sinut itsensä kanssa. Tärkeintä on haluta antaa, sillä siitä on todellakin kyse. Takaisin sitten saa, jos saa, siitä ei ole takuuta.

 

[ap.]

KIITOS kaikille vastaajille! Kiva, että tämä ketju on pysynyt näin ystävällisenä ja fiksuna. Netistäkin löytyy älyllistä elämää

Ihmisillä tuntuu olevan monenlaisia syitä hankkia tai olla hankkimatta lapsia. Ja asian perusteleminenkin taitaa olla vaikeaa. Joko siltä tuntuu tai sitten ei ja sitten sitä tunnetta perustellaan järkipuheella suuntaan tai toiseen, niin se kai menee...

No, sitten on myös meitä, jotka ei tiedä miltä tuntuu, mitä haluaa. Eräs ystäväni neuvoi joskus aikoinaan miettimään isoja asioita niin, että on ihan rauhassa itsekseen ja kuvittelee että on valinnut jomman kumman vaihtoehdon ja sitten keskittyy omaan kehoonsa ja kuulostelee millaisia tunteita valinta herättää omassa kehossa. Näin tehdään kaikkien eri vaihtoehtojen kanssa, joita asialla on. Tämä ei siis liittynyt mitenkään lastentekoon, vaan yleensä vaikeisiin päätöksiin elämässä, ottaako uuden työn, jatkaako parisuhteessa jne. Noh, juttelimme miehen kanssa tästä lastenteko-asiasta. Mies siis haluaisi lapsia, mutta sanoo ettei se ole mikään kynnyskysymys, ei jätä minua vaikken haluaisikaan samaa. Sanoin, etten tiedä haluanko, mutta pian olisi parempi päättää. On ihan turha odottaa enää yhtään; jos joskus meinaamme lapsia hankkia, se kannattaa aloittaa mahdollisimman pian, kun kerran olemme jo kolmekymppisiä. Jos niitä joskus haluamme, niin ei meillä ole mitään syytä enää sitä viivästyttää. Ei sekään kivalle kuulosta, että olisin 60 kun lapsi on 20... Minä esitin lastenhankinnan huonoja puolia ja mies sanoi, että no eikös se ole sitten päätetty että ei hankita niitä. Menin hiljaiseksi. Mulle tuli vaan semmonen olo, että höh. Juteltiin sitten kaikkia kivoja asioita lastenhankintaan liittyen ja kyllä meille molemmille tuli sellainen iloinen ja innokas olo.

En nyt edelleenkään tunne mitään vauvakuumetta, mutta olen ehkä hitusen lähempänä sitä ajatusta, että yrittäisimme saada lapsen. Saa nähdä.

Toisaalta aikaisemmin mulla oli kuukautiset viikon myöhässä ja silloin olin aika paniikissa ja toivoin etten olisi raskaana. Tietysti on eri asia tulla yllättäen raskaaksi kuin ensin suunnitella asiaa ja sitten todeta että kokeillaan. Kuitenkin lasten hankinnassa pelottaa sellaisetkin asiat kuin jos lapsi ei olekaan terve tai jos ei saakaan lapsia vaikka yrittää, tai jos synnytyksessä vammautuu jotenkin pysyvästi. Tai jos mies lähteekin ja jättää yksin lapsen kanssa. Tai jos lapsi kuolee synnytyksessä tai pian sen jälkeen.

Tuntuu, että kummassakin vaihtoehdossa on vaaransa. Siinä, että päättää olla hankkimatta lapsia ei ole muuta vaaraa kuin se, että se kaduttaisi myöhemmin. Toisaalta sama vaara on myös lasten hankinnassa. Lisäksi lasten hankintaan sisältyy myös kaikki nuo yllämainitut vaarat. Mullakin on elämässä sattunut niin paljon pahaa, että en tiedä miten selviäisin jostain niin suuresta surusta kuin lapsen menettäminen. Kai se lasten tekemisen pelko on osaltaan sitäkin, että pelkää menettävänsä, saavansa kolhuja. Mutta kyllä mä tiedän, ettei se ole mitään elämää jos ei uskalla ottaa mitään riskejä. Kyllähän siinä voi käydä hyvinkin ja saada niin paljon.

Ainakin tällä hetkellä tuntuu, että kai me sitten jätetään ehkäisy vuoden päästä kunhan ensin mennään naimisiin

 

[MariaSanza]

Miksikö tein lapsia? Uteliaisuudesta.

 

[borderline]

Kiitos tästä ketjusta, miellyttävää lukea kun on pysytty asiallisina

Itse hyvin samankaltaisessa tilanteessa kuin ap, 29 on ikää plakkarissa, miehen kanssa oltu pitkään ja oletuksena hamaan loppuun asti. Lapsia ollaan mietitty ja ajateltu että sitten joskus. Nyt on työtilanne sellainen (ulkomailla komennus/viikottaista reissua) että ei ehkä ole oikea aika, mutta aina se on taka-ajatuksena.
Ikinä en ole lapsia hinkunut ja vauvakuumetta mulla ei ole ollut. En koe vieraista lapsista mitään "mäkin haluun"-hinkua, ja ajatus lapsista on välillä pelottanut. Kuitenkin huomaan liikuttuvani, kun esim näen pienen lapsen äitinsä kanssa jossain herkässä kohtauksessa (toisaalta liikutun lähes kaikista muistakin asioista). Ajattelen, että mulla olis jotain annettavaa lapsille, tykkään puuhastella ja leikkiä, olen kuin iso lapsi muutenkin, luovan alan ihminen ja lastenkirjojakin teen. Olen miettinyt, varsinkin nyt kun on tullut tällaisia "esteitä" ettei lastenhankinta ole kaikkein fiksuinta juuri nyt- että mitä jos niitä esteitä vaan tulee ja lapset jää tekemättä. Se todella pelottaa mua, ahdistaa jopa. Uskon selviytyväni monesta murheesta ja hankaluudesta jos lapsia tulisi, koska ihminen sopeutuu nopeasti kaikenlaiseen, mutta miten se, ettei niitä tulisikaan jäisi kaivertamaan mieltä?
Uteliaisuus on mullakin yksi avainsana. Lapsen kehitys, kasvu ja se, että on olemassa joku ihminen jossa on osa minua ja miestäni, on kiehtova. Nyt kun esim joulukin on tulossa, mietin välillä että jos olisi lapsi, mitä kaikkea voisinkaan kehitellä ja askarrella..kun ei miehelle ja koiralle tekeminen oo ihan sama asia onko tämä ihan surkeaa ajatella näin?
Olen nuorempana saanut melko paljon toimintaa osakseni, joten sellainen elämä ei sen kummemmin enää jaksa kiinnostaa. Lapset voisivat tuoda jotain uutta elämään, mutta kyllä silti välillä pelkään ajatusta-mitä jos en pärjääkään..Äitini jaksaa vakuutella että olen kärsivällisempi ja johdonmukaisempi kuin hän ikinä, meillä oli hyvä lapsuus veljeni kanssa ja äiti todella oli Äiti.

No, tiedän etää liikaa funtsin asioita kuin asioita. Pitäis vaan tehdä. On kai mulla tässä vielä aikaa, jos vuoden kuluttua funtsisi että jos ollaan asetuttu johonkin maahan pysyvämmin voisi olla lastenkin aika.

 

[säälitys]

Borderline; no ei minusta ole ollenkaan surkeaa haaveilla siitä tunnelmasta, mitä esimerkiksi joulun valmistelu lapsen kanssa olisi. Minä odotan innokkaana tätä joulua, kun saan esitellä pienellemme, kuinka kaunis on joulukuusi ja jouluvalot. Ja nykyään juolulaulujen sanatkin aukeaa ihan eri tavalla, pystyn niin samaistumaan niihin jouluyön "kaks vain valveil on puolisoa" - sanoihin - eiköhän tässä yksi jos toinenkin ole valvonut yön hiljaisina hetkinä, vastasyntynyttä lastaan katsellen, ihmeissään ja pakahduttavan onnellisena, niin ettei yksinkertaisesti malta mennä nukkumaan.

Elämään on lapsen myötä tullut paljon enemmän fiilistelyä ja herkkyyttä hyvässä mielessä, ja odotan jo sitä hauskuutta ja leikkiä, jota hänen mukanaan myös tulee, kun hän kasvaa. Jos tämä on jotenkin säälittävää, niin antaa olla.

Kannattaa sit miettiä sitäkin, että lapselle on hyväksi saada myös sisaruksia. Muuten hän voi jäädä tänne elämään melko yksin, kun teistä aika jättää. Kukaan ei voi jakaa lapsuuden ajatuksia ja kokemuksia samalla tavalla kuin sisko tai veli, joka on elänyt sitä samaa elämää. Jos lapsia haluaa, kannattaa sen verran ajoissa aloittaa, että ehtii tehdä vielä myöhemminkin päätöksiä.

 

[Osa-aikaduunari]

Ihana ketju, tällaista olen kaivannut! Olin lapsena varsinainen pikkuäiti, ja nukkeleikkini saattoi kestää aamusta iltaan. Nuket olivat minulle oikeita lapsia, joiden hoivaaminen oli sillä hetkellä elämäni tärkein tehtävä. No, nukkeleikit jäivät ja jonkin ajan kuluttua pääsin hoitamaan viikonloppuisin veljenpoikaa ja teini-ikäisenä taskurahaa ansaitakseni myös vieraita lapsia. Etenkin vauvaikäisistä lapsista olen pitänyt aina, ja minusta on edelleen ihanaa pitää pientä vauvaa sylissäni.

Haaveet äitiydestä ovat sen sijaan jääneet, ja nyt ajatuskin lapsiperheen rutiineista tuntuu ahdistavalta ja jopa vastenmieliseltä. Olen kotona viihtyvä ihminen, eikä minulla ole sen kummempia vapaa-ajan harrastuksia tai muitakaan menohaluja. Silti arvostan sitä, että minulla on vapaus mennä ja tulla silloin kun huvittaa, eikä aikatauluni ole sidottu perheeseen.

Miehelläni on sama tilanne, joskin hänen sosiaalinen elämänsä on huomattavasti vilkkaampi kuin minun. Lasten hankinnasta ajattelemme hieman eri tavoin. Mieheni on sanonut haluavansa lapsia "sitten joskus", minä taas en pidä perheenlisäystä ollenkaan tarpeellisena. Toisinaan ajattelen, että olisin valmis hankkimaan lapsen, jos se tekisi mieheni onnelliseksi. Tämä on tietysti typerää, sillä vaikka itsekin olisin varmasti raskaudesta ja vauvasta onnellinen, saattaisin ajan myötä turhautua ja ehkä jopa katkeroitua - etenkin jos meille tulisi ero, ja jäisin lapsen kanssa yksin. Pelkään myös, että lapsi voisi olla vakavasti sairas ja joutuisin jäämään loppuelämäkseni kotiin hoitamaan häntä. Tämä on ajatus, joka saa minut suorastaan paniikkiin.

En usko, että olisin muutenkaan erityisen hyvä äiti. Olen usein "henkisesti poissa", omissa ajatuksissani ja luovassa työssäni kiinni. Mielestäni minulla ja miehelläni on kahdenkeskistä aikaa muutenkin liian vähän, ja lapsen myötä se vähenisi entisestään.

Täytyy myöntää, että tulevaisuus pelottaa. Olemme molemmat yli kolmekymppisiä, ja näin ollen päätös mahdollisesta perheenlisäyksestä olisi tehtävä pian. Huomaan salaa toivovani, että en olisi kovin hedelmällistä tyyppiä...

 

[Osa-aikaduunari]

Tämä on siitäkin harvinainen ketju, että kirjoituksiin on helppo samaistua, vaikka kaikista asioista ei yhtä mieltä ollakaan.

 

[ap.]

Tämä on siitäkin harvinainen ketju, että kirjoituksiin on helppo samaistua, vaikka kaikista asioista ei yhtä mieltä ollakaan.

Mä luulen, että se johtuu siitä, että tässä kaikki kertovat niin rehellisesti omista toiveistaan ja peloistaan, syvimmistä ajatuksistaan. Jokainen meistä ajattelee eri tavalla, mutta kun ihminen on aito, hänen sanomaansa on helppo samastua.

 

[Osa-aikaduunari]

Uuden vuoden kunniaksi nostan tätä Ellien kaikkien aikojen ehkä asiallisinta ketjua. Onnellista uutta vuotta kaikille, sekä lapsista että lapsettomuudesta haaveileville!