Miksi naiskaverit on julmia?

[pettymyksesta seuraavaan]

Ei liity ap suoraan sinuun, mutta minusta et voi arvostella ystäviäsi siitä, että heillä on miehet. Miehen kanssa on tarkoituskin pystyä jakamaan kaikki, myös ystävien asiat. O lisi kohtuutonta vaatia muuta. Itse aina sanon heti jos joku aikoo kertoa salaisuuden, että kerron myös miehelle. Toki niitä ei sitten siitä kerrota eteenpäin.

Oon sanaton:O

No joo tuokin olisi reilua kertoa _etukäteen_ että meinaa lörpöttää. On vaan aika ikävää kun toiselle painottaa että "tämän on sitten jäätävä meidän väliseksi " niin viikon päästä siitä puhuvat tyyliin ystävän naapuritkin.

Kukin tyylillään mutta en mä ainakaan kaikesta miehelleni raportoi:O

 

[pettymyksesta seuraavaan]

Kiltteys voi ehkä vaikuttaa siihen, että toiset ihmiset saavat tulla liian lähelle, kysellä asioita, jotka eivät edes heille kuulu ja homma johtaa siihen, että kiltti ihminen menettää rajansa. Ei tule sanottua "ei" sopivassa kohdassa. Toiset saavat pumpattua hänestä ehkä arkaluontoisiakin asioita ja niitä voi sitten repostella toisten kanssa. Heidän tyhmyytensä ja ilkeytensä ei tietenkään ole kiltin ihmisen syy, mutta hänen kannattaisi opetella tunnistamaan, mitä voi kertoa itsestään ja kenelle, missä tilanteessa ja miten tutulle. Että oppisi havaitsemaan, milloin vastapuoli ei olekaan vilpittömän kiva vaan pumppaa tietoja. Itseään saa suojata ja puolustaa, vaikka joku siitä nokkiinsa ottaisikin.

Tässä on asiaa Mäkin opettelen aikuisiällä sanoo ei ja lopettelen samalla ovimaton uraani...

 

["vieras"]

Kuvaile ap tähän ihminen (elävä, todellinen) johon et ole ollut pettynyt. Koska tähän mennessä olet ollut pettynyt lähes kaikkiin tuntemiisi ihmisiin, niihin jotka ovat yrittäneet auttaa, niihin jotka eivät ole välittäneet riittävästi ongelmistasi...mitä sellaista toinen vajavainen, keskeneräinen ihminen sulle voisi antaa, että se sulle kelpaisi?

 

[pettymyksesta seuraavaan]

Olisiko niin, että kun tarpeeksi kauan on yksinäinen olo, siitä perheestä ja muusta huolimatta, niin kun lopulta pääsee juttelemaan jonkun kanssa, on yks kaks niin paljon sanomatta jääneitä asioita, että homma menee sitten ihan lörpöttelyksi? ei mullakaan aina niin ihmeellistä asiaa olisi, mutta olisi kiva, kun olisi joku, jolle puhua niitä näitä. Mies tietää jo kaiken, joten ei hänellekään viitsi aina toistaa samoja juttuja.

Mulla on työkin sellaista, ettei ole työkavereitakaan. Entisessä paikassa väkeä oli kyllä runsain mitoin, mutta ne olivat miehiä. Sielläkään ei paljoa auttanut ryhtyä tuttavalliseksi, kun niitä sai sitten hätistellä pois kuin mehiläisiä hunajapurkilta.

Tää kolahti kans. Ja juttuseuraa kyllä saa mutta...mites ystävän? Sellasen juoruamattoman.

 

["hmm"]

Tuo kuulostaa tutulta...kuin mun ajatuksia. Itse koitin myös vauvaryhmään mukaan mutta se oli virhe koska siellä keskityttiin imetysongelmiin eikä mulla ollut sellasia... Eli en kuulunu sit porukkaan. Mitäs yritin :x

Jotenki ihmisen rankka menneisyys ja vaaleanpunainen vauvahömppä ei mahdu samaan tilaan...? Mä palvon mun lapsia mutta en kuitenkaan ole se älllynlällyn lässyttävä imelä kotimamma Elämässä on ja on oltava monia ulottuvuuksia. Perheelliset ystävät olis ihana juttu kunhan se ei meinaa sitä, että puhutaan _aina_ lapsista.

Mietin tässä ja tuli mieleen: mä uskoin nuorena jossain vaiheessa niin paljon hyvää kaikista ihmisistä (lue:naiivi) että heti kun joku vaikutti mukavalta niin uskouduin sille ummet ja lammet. Eli olen aina tainnu olla liian innokas avautumaan. Tai se menee niin nykyään, että useimmiten olen hiljaksiin/osaan hillitä itseni, mutta saatan silti toisinaan saada (omasta mielestäni) mukavassa seurassa innon avautua liikaa.

Laita mulle sähköpostia jos haluat jutella lisää Osoite on maggie123@luukku.com

 

[hmhmm]

Tämä särähti jotenkin särähti korvaan. Ap menee ryhmään, jossa keskustellaan ongelmista, mutta koska ne eivät ole ap:n ongelmia, häntä eivät ne kiinnostaneet. Imetysongelmainen äiti on hänestä imelä lässyttävä mamma, mikä on oikeasti tylysti sanottu.

Ihan aidosti haluan tietää, miten sinä näit nuo ihmiset? Koska erittäin todennäköisesti heillä oli omat taakkansa, omat ongelmansa ja oma elämänkokemuksensa. On hyvin ylimielistä olettaa, että vaikka ihmiset suojaavat itseään sosiaalisissa tilanteissa (kuten yleensä kaikki pyrkivät tekemään, kunnes luottamus on rakennettu, ja se vie helposti vuoden, montakin), he eivät tietäisi elämästä yhtään mitään.

Mikä siinä olisi niin kamalaa, että olisit ollut tuossa ryhmässä vain ihan tavallinen ihminen, etkä näkisi kaikkea, siis aivan kaikkea niiden menneisyyden ongelmien läpi? Koska muut eivät näe niitä sinusta, ei niitä ole tatuoitu sun otsaan. He voivat olla hyvin hämmentyneitä siitä torjunnasta, ivasta ja ylimielisyydestä, mitä ainakin näin kirjoitettuna osoitat heitä kohtaan.

Tätä mäkin tarkoitin kun kirjoitin ap:n arvostelevan toisia. En tarkoittanut että arvostelisi palstalaisia, tietenkään. Lässyttäviä mammoja ja aloituksessa arvosteltiin about kaikkia muitakin. Kuulostaa että muiden pitäisi muuttua kelvatakseen ap:lle mutta ap ei halua muuttua muiden takia. Ei tarvitsekaan mutta miksi muiden sitten pitäisi?

 

[evita]

Jotenkin aika sekava kuvio. Toisaalta valittelet, että kukaan ei vastaa sähköposteihisi ja sitten ihmettelet kun muut ihmettelevät sinä et vastaa heidän tekstareihinsa?

En tiedä mielenterveysongelmiesi laatua ja vaikeutta, mutta jotenkin tuntuu että vaadit muilta paljon, mutta mitä oikeasti annat heille?

Minä en alkuunkaan tunnista tuosta ystäviäni. Ystäväthän ovat niitä, joihin voi luottaa ja joille voi kertoa mitä vain pelkäämättä, että asiat päätyvät eteenpäin. Olet kyllä onnettoman huonolla pelisilmällä varustettu, jos retkahdat kerta toisensa jälkeen petollisiin naisiin.

Minua aina vähän epäilyttää tarina, jossa yksi ihminen on se väärin ymmärretty ihana ihminen ja kaikki muut ympärillä niitä ilkeitä ja petollisia ihmisiä. Joku siinä vain mättää, koska maailma ole niin mustavalkoinen.

Ajattelisin, että ap:n pitäisi ensin tehdä tilit itsensä kanssa selväksi, niin sitten voisi tasaveroisena kohdata muut.

 

[***]

Tää kolahti kans. Ja juttuseuraa kyllä saa mutta...mites ystävän? Sellasen juoruamattoman.

Ei kai se auta kuin kokeilla, aika pidättyvällä linjalla alkuun. Jos joku on tosissaan kaverin haussa, hän ei varmaan katoa paikalta heti, vaikka toinen ei heti kerrokaan kaikkea itsestään. Jos joku haluaa syventää tuttavuutta liian nopeaan tahtiin, mua alkaa epäilyttää.

Mun mielestä juttuseura on aika lailla sama asia kuin se ystävä, sillä olisi kiva, että hänen kanssaan voisi puhua sitten mitä mieleen tulee. Käyhän vaikka naapuri tai anoppi juttuseuraksi, mutta aika paljon tarvitsee silti jättää sanomatta. Ystävä on eri juttu.

Se on kyllä otettava huomioon, että ei yhdelle ja samalle ystävällekään ehkä voi kertoa aivan kaikkea. Jos voi, hän on melkoinen helmi. Mullakin on kuitenkin asioita, joista en halua puhua kuin jonkun tietyn ihmisen kanssa. Se nettikaveri tietää musta asioita, joita en haluaisi sanoa esimerkiksi sille tyttöni kummitädille. Hän ei ymmärtäisi, enkä halua pilata ystävyyttä asialla, jota mun ei välttämättä ole pakko hänelle kertoa. Mun ja nettikaverin yhteinen tausta on se foorumi, jolla tapasimme kyseisen, yksityisluontoisen aihepiirin parissa, joten sitä asiaa ei tarvitse erikseen paljastaa hänelle. Muuten hänkään ei tietäisi siitä mitään.

 

[pettymyksesta seuraavaan]

Tämä särähti jotenkin särähti korvaan. Ap menee ryhmään, jossa keskustellaan ongelmista, mutta koska ne eivät ole ap:n ongelmia, häntä eivät ne kiinnostaneet. Imetysongelmainen äiti on hänestä imelä lässyttävä mamma, mikä on oikeasti tylysti sanottu.

Ihan aidosti haluan tietää, miten sinä näit nuo ihmiset? Koska erittäin todennäköisesti heillä oli omat taakkansa, omat ongelmansa ja oma elämänkokemuksensa. On hyvin ylimielistä olettaa, että vaikka ihmiset suojaavat itseään sosiaalisissa tilanteissa (kuten yleensä kaikki pyrkivät tekemään, kunnes luottamus on rakennettu, ja se vie helposti vuoden, montakin), he eivät tietäisi elämästä yhtään mitään.

Mikä siinä olisi niin kamalaa, että olisit ollut tuossa ryhmässä vain ihan tavallinen ihminen, etkä näkisi kaikkea, siis aivan kaikkea niiden menneisyyden ongelmien läpi? Koska muut eivät näe niitä sinusta, ei niitä ole tatuoitu sun otsaan. He voivat olla hyvin hämmentyneitä siitä torjunnasta, ivasta ja ylimielisyydestä, mitä ainakin näin kirjoitettuna osoitat heitä kohtaan.

Nooh, kun se oli ainut mahdollisuus ekan kerran äidiksi tulleelle nähdä muita äitejä. Oisin niin kovasti toivonut saavani siitä jotain irti. Mutta en voi myöskään mitenkään toisia alkaa neuvomaan esim rintakumin käytön kanssa koska ekaa kertaa ees sellasesta kuulin. Kun mun imetys meni niin että laps huutaa, tissi suuhun, imetys, röyhtäytys ja sitten taas hetki muuta touhua vauvan kanssa ennen vaipain vaihtoa/seuraavaa ruokintaa/päikkäreitä jne. EI musta ollu siis antaa mitään neuvoa enskertalaisena. Muilla niillä oli vino pino muksuja ja silti imetysongelmia? En ihan ymmärrä "maidontuotantoon" jne liittyvistä mitään niin vaikea siinä on toiselle mitään mutuiluakaan vääntää. Ja muita keskustelun aiheita ei otettu. Ja siis onhan se todella tärkeää että vauvansa saa ruokittua.

En todellakaan sanonut että imetysongelmainen äiti on imelä lässyttävä mamma. Älä laita mulle sanoja suuhun. Kirjoitin: "...en kuitenkaan ole se älllynlällyn lässyttävä imelä kotimamma. Elämässä on ja on oltava monia ulottuvuuksia. Perheelliset ystävät olis ihana juttu kunhan se ei meinaa sitä, että puhutaan _aina_ lapsista." Voisin tarkentaa, että tarkoitin että en itse harrasta vauvoille lässyttämistä (=esim. "Guu guu mittä äitin ikkupikku höböliinibiini") , musta se on jotenkin imelää...tekee mieli mennä toiseen huoneeseen. Ja jos pyörii 24/7 kotona lasten kanssa niin eikö se ole kotimamma? Mamma on ihan kiva sana. Mutta ei ole kivaa jos mamman elämään ei muita puheen aiheita mahdu kuin lapset. Se ei siis ole muotti johon mahtuisin. Ok?

 

["vieras"]

No niin. Yritetään uudestaan. Miksi sun ois pitänyt olla se, joka neuvoo toisia? Eihän se ole se pointti, että pystyy jotenkin asettumaan opettajaksi suhteessa toiseen ihmiseen, vaan se, että antaa toisen kertoa niistä tunteistaan aivan kaikessa rauhassa, vaikka joka ikinen kerta vaikka vuoden tai kuinka kauan niitä ongelmia on (sitähän itsekin kaipaat, että saisit kunnolla puhua ongelmistasi ihan niin kauan kuin puhututtaa). Olla tasavertainen kuuntelija. Eikä sun tarvitse ymmärtää, vaan yrittää ymmärtää, vaikka se vaatiikin sitä että sietää sitä omaa tylsistymistä ja tuskastumista ja sitä ettei huomio ole niissä omissa tarpeissa. Siis ihan sitä samaa, mitä sinä haluat muilta, yritystä asettua sinun asemaasi ilman että sinua neuvotaan, tai todetaan, että ei mulla vaan ole koskaan ollut tuollaista. Kohteletko oikeasti muita, kuten haluaisit itseäsi kohdeltavan?

Nooh, kun se oli ainut mahdollisuus ekan kerran äidiksi tulleelle nähdä muita äitejä. Oisin niin kovasti toivonut saavani siitä jotain irti. Mutta en voi myöskään mitenkään toisia alkaa neuvomaan esim rintakumin käytön kanssa koska ekaa kertaa ees sellasesta kuulin. Kun mun imetys meni niin että laps huutaa, tissi suuhun, imetys, röyhtäytys ja sitten taas hetki muuta touhua vauvan kanssa ennen vaipain vaihtoa/seuraavaa ruokintaa/päikkäreitä jne. EI musta ollu siis antaa mitään neuvoa enskertalaisena. Muilla niillä oli vino pino muksuja ja silti imetysongelmia? En ihan ymmärrä "maidontuotantoon" jne liittyvistä mitään niin vaikea siinä on toiselle mitään mutuiluakaan vääntää. Ja muita keskustelun aiheita ei otettu. Ja siis onhan se todella tärkeää että vauvansa saa ruokittua.

En todellakaan sanonut että imetysongelmainen äiti on imelä lässyttävä mamma. Älä laita mulle sanoja suuhun. Kirjoitin: "...en kuitenkaan ole se älllynlällyn lässyttävä imelä kotimamma. Elämässä on ja on oltava monia ulottuvuuksia. Perheelliset ystävät olis ihana juttu kunhan se ei meinaa sitä, että puhutaan _aina_ lapsista." Voisin tarkentaa, että tarkoitin että en itse harrasta vauvoille lässyttämistä (=esim. "Guu guu mittä äitin ikkupikku höböliinibiini") , musta se on jotenkin imelää...tekee mieli mennä toiseen huoneeseen. Ja jos pyörii 24/7 kotona lasten kanssa niin eikö se ole kotimamma? Mamma on ihan kiva sana. Mutta ei ole kivaa jos mamman elämään ei muita puheen aiheita mahdu kuin lapset. Se ei siis ole muotti johon mahtuisin. Ok?

 

[pettymyksesta seuraavaan]

Tämä särähti jotenkin särähti korvaan. Ap menee ryhmään, jossa keskustellaan ongelmista, mutta koska ne eivät ole ap:n ongelmia, häntä eivät ne kiinnostaneet. Imetysongelmainen äiti on hänestä imelä lässyttävä mamma, mikä on oikeasti tylysti sanottu.

Ihan aidosti haluan tietää, miten sinä näit nuo ihmiset? Koska erittäin todennäköisesti heillä oli omat taakkansa, omat ongelmansa ja oma elämänkokemuksensa. On hyvin ylimielistä olettaa, että vaikka ihmiset suojaavat itseään sosiaalisissa tilanteissa (kuten yleensä kaikki pyrkivät tekemään, kunnes luottamus on rakennettu, ja se vie helposti vuoden, montakin), he eivät tietäisi elämästä yhtään mitään.

Mikä siinä olisi niin kamalaa, että olisit ollut tuossa ryhmässä vain ihan tavallinen ihminen, etkä näkisi kaikkea, siis aivan kaikkea niiden menneisyyden ongelmien läpi? Koska muut eivät näe niitä sinusta, ei niitä ole tatuoitu sun otsaan. He voivat olla hyvin hämmentyneitä siitä torjunnasta, ivasta ja ylimielisyydestä, mitä ainakin näin kirjoitettuna osoitat heitä kohtaan.

ja jatkoa: Miten näin nuo ihmiset? Ihan uusina ihmisinä, tietämättä heistä mitään. Mutta kun keskustelunaiheet pysy vaan imetyksessä. Aika vähän oli siihen sanottavaa. Ja koska et ollut paikalla, ei tuo mutuilusi auta. Ivaa, torjuntaa ja ylimielisyyttä siinä tilanteessa ei ollut ollenkaan. Vaan ympäri juoksevia muksuja, imetyskokemusten vaihtoa, vinkkien jakoa ja hitusen vauvojen leikittämistä. Muutaman kerran kävin mutta ihan tosissaan se ei ollut mua varten:voitko kuvitella sen tilanteen? mulle ois sopinu joku "tavisäitien" ryhmä mutta kun muuta ei ollut silloin tarjolla ja neuvolasta suosittelivat menee ees jonnekin (oli babyblues). Ja voin sanoo että jos oot babybluesin kärsiny niin aika vaikee siinä olla hangon keksi tai ees ylimielinen tai ees mitään kun tuntuu että jaksaminen loppuu ihan just!! Plus repesin varsin mukavasti synnytyksessä, menetin paljon verta enkä sitten oikeen pystynyt tuollaseen lattialla istumiseen niin pian synnytyksen jälkeen. Myöhemmin oisin ehkä jaksanu siis JAKSANU...mutta sitten tulikin taas muutto ja se onkin uus osansa tarinaani..


Aika karseaa että et pidä mua tavallisena. Onko susta siis tavallinen ihminen sellainen jolla ei ole menneisyyden ongelmia painolastinaan? Mutta kun mä en ole pyytänyt esim hyväksikäyttöä, enkä halunnu mitään painolasteja. Kerro vai kuka sitten kertoo että miten rikottu ihminen eheytetään??

 

["vieras"]

Voi jösses. Minä luovutan. Sulla on aina kaikkein vaikeinta, sovitaan niin.

 

[evita]

[QUOTE="vieras";28762594]No niin. Yritetään uudestaan. Miksi sun ois pitänyt olla se, joka neuvoo toisia? Eihän se ole se pointti, että pystyy jotenkin asettumaan opettajaksi suhteessa toiseen ihmiseen, vaan se, että antaa toisen kertoa niistä tunteistaan aivan kaikessa rauhassa, vaikka joka ikinen kerta vaikka vuoden tai kuinka kauan niitä ongelmia on (sitähän itsekin kaipaat, että saisit kunnolla puhua ongelmistasi ihan niin kauan kuin puhututtaa). Olla tasavertainen kuuntelija. Eikä sun tarvitse ymmärtää, vaan yrittää ymmärtää, vaikka se vaatiikin sitä että sietää sitä omaa tylsistymistä ja tuskastumista ja sitä ettei huomio ole niissä omissa tarpeissa. Siis ihan sitä samaa, mitä sinä haluat muilta, yritystä asettua sinun asemaasi ilman että sinua neuvotaan, tai todetaan, että ei mulla vaan ole koskaan ollut tuollaista. Kohteletko oikeasti muita, kuten haluaisit itseäsi kohdeltavan?[/QUOTE]

Tällaisia ajatuksia minullekin tuli. Ap:llä on joku ennakkoajatus siitä, mistä muiden pitäisi keskustella ja miten heidän pitäisi toimia, jotta he sopisivat hänen muottiinsa. Kun näin ei ole, hän kokee heti, että muut eivät kelpaa hänelle, hän on yksinäinen eikä kukaan ymmärrä ja sitä rataa.

Sitten tullaan siihen, mitä tuolla ylempänä jo sanoin eli että ap ihmettelee muiden käytöstä, mutta ei hyväksy sitä, että muut ihmettelevät hänessä ihan samoja piirteitä...

 

["vieras"]

Ehkä parasta olisi hyväksyä, että on sosiaalisissa suhteissa pökkelö ja sitten sen kautta elää eli ymmärtää oman osuutensa siinä, ettei tule edes small talkissa toimeen muiden kanssa ja että ystäviä on vähän tai edes se yksi.

 

["hmm"]

Minua aina vähän epäilyttää tarina, jossa yksi ihminen on se väärin ymmärretty ihana ihminen ja kaikki muut ympärillä niitä ilkeitä ja petollisia ihmisiä. Joku siinä vain mättää, koska maailma ole niin mustavalkoinen.

Ajattelisin, että ap:n pitäisi ensin tehdä tilit itsensä kanssa selväksi, niin sitten voisi tasaveroisena kohdata muut.

Mutta pitäisikö sitä sitten olla ihan erilainen kuin normaalisti uusein tuttavuuksien kanssa ja esittää? En tiedä mikä mussa on vikana kun uusista tuttavuuksista ei koskaan tule läheisiä ystäväiä, mutta en pidä ajatuksesta että en saisi olla oma itseni. Mielummin olen sitten ilman ystäviä.

 

[Mrs Bean]

[QUOTE="hmm";28762684]Mutta pitäisikö sitä sitten olla ihan erilainen kuin normaalisti uusein tuttavuuksien kanssa ja esittää? En tiedä mikä mussa on vikana kun uusista tuttavuuksista ei koskaan tule läheisiä ystäväiä, mutta en pidä ajatuksesta että en saisi olla oma itseni. Mielummin olen sitten ilman ystäviä.[/QUOTE]

Toki pitää olla oma itsensä. Pitää myöls hyväksyä uudet tuttavuudet omina itseinään ja jaksaa olla kiinnostunut heistäkin. Ja toki olisi tunnettava se oma itsensä, jotta osaa hakeutua sellaiseen seuraan jossa viihtyy.

 

["piip"]

Tartun nyt vain yhteen asiaan, joka itselleni kolahti; sosiaalinen väsyminen. Löytyihän se termi mullekin sitten. Työssäni olen hyvinkin paljon tekemisissä ihmisten kanssa (lasten ja aikuisten), kotona mies ja puolet kuukaudesta hänen lapsensa, ja koirakin meillä on (tosin karvakaveria käytän lähinnä henkireikänä ja otan omaa rauhaa painumalla lenkille). Usein siinä on mulle aivan tarpeeksi äksöniä yhteen päivään.

Tykkään nysvätä itsekseni, möllötellä puuhastelemassa jotain turhanpäiväisiä juttuja kotona. Ja samalla kuitenkin koen jonkinlaista 'syyllisyyttä' siitä, että pitäisi varmaan vaikka soittaa jollekin ja sopia jotain tekemistä yhdessä. Ja jos joku soittaa, niin kyllä mä menen ja teen ja olen ihan onnellinenkin kun tulee tehtyä. Melko ristiriitaista.

Kavereiden kanssa on mukavaa viettää aikaa, mutta en ole sellainen, jolla on tarvetta joka päivä kahvitella. En ole innostunut jos yhtäkkiä kaverin kanssa sovittuun tapaamiseen tupsahtaa kuusi muutakin tyyppiä - tätä joskus yksi kaverini ihmetteli, hänen mielestään kun on ihanaa tutustua uusiin ihmisiin. No mun mielestä ei ole. Ainakaan useimmiten.

Ja mitä ap:n alkuperäiseen aiheeseen tulee, niin kyllähän tämä elämä melkoista selän takana puhumistakin on. Monet 'ystävät' on jääneet lähinnä feissarikavereiksi, kun olen jostain neljännen tahon kautta kuullut heidän puhuneen ja puineen mun asioita.

Meillä on miehen kanssa sanaton sopimus, että emme juorua ystävien/kavereiden asioita. Ärsyttävää kun toiset niin tekee.

 

[pettymyksesta seuraavaan]

Jotenkin aika sekava kuvio. Toisaalta valittelet, että kukaan ei vastaa sähköposteihisi ja sitten ihmettelet kun muut ihmettelevät sinä et vastaa heidän tekstareihinsa?

En tiedä mielenterveysongelmiesi laatua ja vaikeutta, mutta jotenkin tuntuu että vaadit muilta paljon, mutta mitä oikeasti annat heille?

Minä en alkuunkaan tunnista tuosta ystäviäni. Ystäväthän ovat niitä, joihin voi luottaa ja joille voi kertoa mitä vain pelkäämättä, että asiat päätyvät eteenpäin. Olet kyllä onnettoman huonolla pelisilmällä varustettu, jos retkahdat kerta toisensa jälkeen petollisiin naisiin.

Minua aina vähän epäilyttää tarina, jossa yksi ihminen on se väärin ymmärretty ihana ihminen ja kaikki muut ympärillä niitä ilkeitä ja petollisia ihmisiä. Joku siinä vain mättää, koska maailma ole niin mustavalkoinen.

Ajattelisin, että ap:n pitäisi ensin tehdä tilit itsensä kanssa selväksi, niin sitten voisi tasaveroisena kohdata muut.

Voit ymmärtää tuon viestittelyosion niin että on välillä ahdistavaa kun pommitetaan tekstareilla/soitellaan eli tarkoittaa että minusta halutaan jotain. Menen toisinaan ihan jumiin/lukkoon. Vastaan hitaalla mutta varmasti. Sen sijaan en tajua ihmisiä jotka pokkana jättävät vastaamatta mun viesteihin??

Itse asiassa en vaadi muilta nyt mitään. Olkoot. En tarvii pinnallista seuraa. En ala lukumääriä laittaa mutta ne ihmiset jotka miellän ystäviksi on saanu mut pettymään. Kaikenlaisia muita ihmisiä/tuttavuuksiA kyllä löytyy, joista saa juttuseuraa mutta eipä ole uskottuja ystäviä kuin yks. Tiiätkö, luotettava ystävä? Annan varmaan rehellisyyttä, tukea ja mitä nyt ystäväni tarvii (lue aik. viestini). Eikä nämä mun "ystävät" ilkeyttään aina möläytele eteenpäin. Kun mietin niin yleensä on otettu jotain, saattaa olla ajattelmattomuutta, huonomuistisuutta jne - mutta silti:missä on tilannetaju? kahden kesken voiskin möläytellä... "petollinen nainen" kuulostaa hoopolta. Silti loukkaa tuollainen "möläyttelykulttuuri".

Tuohon laittamaas tarinaan en usko mäkään. Maailmassa on aika paljon värejä. En suostu tuohonkaan muottiin.

Tilit itsensä kanssa selväksi= mitä/miten? Kuuletko miten tää on yksinäisen ihmisen hätähuuto.

Ja tuo "pelisilmä" saa jo sanana mut ahdistuu:C

 

[yyygg]

Ihmistä ei vain valitettavasti muuteta minun itseni kaltaiseksi tai sen kaltaiseksi jollainen toivoisin hänen olevan. On parempi etsiä ystäviksi ne ihmiset jotka sellaisia ovat jo valmiiksi. Toisinaan se on helpompaa toisinaan aika haastavaa.

Omat kirteerit ystävien tai minkä tahansa asian suhteen täytyy hyväksyä tai niitä täytyy muutaa. Toisen kriteereille harvemmin voit mitään vaikka ehkä haluaisit.

 

["Iina"]

Täällä ihmiset yrittävät selittää sinulle, että voi olla, että maailma ei ole niin paha paikka kuin luulet, vaan käsityksesi siitä ei vaan vastaa todellisuutta. Voit vaikuttaa elämääsi ehkäpä enemmän kuin luulet yrittämällä korjaamalla omia käsityksiäsi. Ei se ole sinun haukkumistasi, vaan asia jota kannattaa miettiä.

 

[pettymyksesta seuraavaan]

[QUOTE="vieras";28762594]No niin. Yritetään uudestaan. Miksi sun ois pitänyt olla se, joka neuvoo toisia? Eihän se ole se pointti, että pystyy jotenkin asettumaan opettajaksi suhteessa toiseen ihmiseen, vaan se, että antaa toisen kertoa niistä tunteistaan aivan kaikessa rauhassa, vaikka joka ikinen kerta vaikka vuoden tai kuinka kauan niitä ongelmia on (sitähän itsekin kaipaat, että saisit kunnolla puhua ongelmistasi ihan niin kauan kuin puhututtaa). Olla tasavertainen kuuntelija. Eikä sun tarvitse ymmärtää, vaan yrittää ymmärtää, vaikka se vaatiikin sitä että sietää sitä omaa tylsistymistä ja tuskastumista ja sitä ettei huomio ole niissä omissa tarpeissa. Siis ihan sitä samaa, mitä sinä haluat muilta, yritystä asettua sinun asemaasi ilman että sinua neuvotaan, tai todetaan, että ei mulla vaan ole koskaan ollut tuollaista. Kohteletko oikeasti muita, kuten haluaisit itseäsi kohdeltavan?[/QUOTE]

Okei, lillukanvarsia taas. Miksi tarttua jotenkin epäoleelliseen? Ymmärrätkö että mulla ei ollu tilanteeseen mitään annettavaa? Jos ringissä annetaan vuorotellen puheenvuoro ja pari naista ohjaa imettämiseen, niin missä kohtaa sä näytät verrattoman kuuntelijan ominaisuutes?

Sitä paitsi toi on vaan yksi pieni pisara tapahtumien meressä. Ne pari kertaa ei vaan riittäny siihen että alkaa jonkun kaa synkkaa. Vai synkkaako sulla esim kaupan tädin kanssa kun sen pari kertaa näet tms kuka tahansa usein nähty henkilö? Vapaalle keskustelulle tuolla ei ollut sijaa. JA sitten mä muutin. Siitä alko uudet kuviot kuten sanoin.

Ois kyllä ollu kivaa jos olis saanu pikku hiljaa rakennettua kontaktia silloin mutta olin kyllä niin poikki että taisin olla suht haamuna paikalla. Enkä mä mitään noin ääliömäistä sanonu tai sanois (ei mulla vaan ole koskaan ollu tuollasta). Oikeasti tunsin sympatiaa.


Kohtelenko muita kuten haluaisin itseäni kohdeltavan? Jaa-a, kyllä mä pokalla väitän että joo. En esim juoruile toisten asioita, enkä puukota selkään NÄIN esimerkkeinä. Mun mielestä tohon vois jokainen vastata omassa mielessään ainakin.

 

[pettymyksesta seuraavaan]

Ei kai se auta kuin kokeilla, aika pidättyvällä linjalla alkuun. Jos joku on tosissaan kaverin haussa, hän ei varmaan katoa paikalta heti, vaikka toinen ei heti kerrokaan kaikkea itsestään. Jos joku haluaa syventää tuttavuutta liian nopeaan tahtiin, mua alkaa epäilyttää.

Mun mielestä juttuseura on aika lailla sama asia kuin se ystävä, sillä olisi kiva, että hänen kanssaan voisi puhua sitten mitä mieleen tulee. Käyhän vaikka naapuri tai anoppi juttuseuraksi, mutta aika paljon tarvitsee silti jättää sanomatta. Ystävä on eri juttu.

Se on kyllä otettava huomioon, että ei yhdelle ja samalle ystävällekään ehkä voi kertoa aivan kaikkea. Jos voi, hän on melkoinen helmi. Mullakin on kuitenkin asioita, joista en halua puhua kuin jonkun tietyn ihmisen kanssa. Se nettikaveri tietää musta asioita, joita en haluaisi sanoa esimerkiksi sille tyttöni kummitädille. Hän ei ymmärtäisi, enkä halua pilata ystävyyttä asialla, jota mun ei välttämättä ole pakko hänelle kertoa. Mun ja nettikaverin yhteinen tausta on se foorumi, jolla tapasimme kyseisen, yksityisluontoisen aihepiirin parissa, joten sitä asiaa ei tarvitse erikseen paljastaa hänelle. Muuten hänkään ei tietäisi siitä mitään.

Joo kepillä jäätä...anoppi tai naapuri ei oikein ole mun ystäviä vaikka juttu luistaakin

 

[pettymyksesta seuraavaan]

[QUOTE="Iina";28762781]Täällä ihmiset yrittävät selittää sinulle, että voi olla, että maailma ei ole niin paha paikka kuin luulet, vaan käsityksesi siitä ei vaan vastaa todellisuutta. Voit vaikuttaa elämääsi ehkäpä enemmän kuin luulet yrittämällä korjaamalla omia käsityksiäsi. Ei se ole sinun haukkumistasi, vaan asia jota kannattaa miettiä.[/QUOTE]

Korjataan korjataan, ihan tosissaan. Ettekö te ihmiset tajua, että olen kovasti kiitollinen antamastanne ajasta/avusta/tuesta/neuvoista?

Jos nyt hanakasti vastaan takaisin niin sori.

Ja huom. koitan vastata takaisin, kun jotkut vaan häipyy kesken hyvän keskustelun.

Tästä puuttuu se sosiaalinen jännittäminen. Jos oltais saman pöydän ääres tällä porukalla niin mä oisin jo voimattomana uuvahtanu lattialle.

 

[pettymyksesta seuraavaan]

[QUOTE="vieras";28762647]Voi jösses. Minä luovutan. Sulla on aina kaikkein vaikeinta, sovitaan niin.[/QUOTE]

Nyt meni yli hilseen?

 

[pettymyksesta seuraavaan]

[QUOTE="piip";28762710]Tartun nyt vain yhteen asiaan, joka itselleni kolahti; sosiaalinen väsyminen. Löytyihän se termi mullekin sitten. Työssäni olen hyvinkin paljon tekemisissä ihmisten kanssa (lasten ja aikuisten), kotona mies ja puolet kuukaudesta hänen lapsensa, ja koirakin meillä on (tosin karvakaveria käytän lähinnä henkireikänä ja otan omaa rauhaa painumalla lenkille). Usein siinä on mulle aivan tarpeeksi äksöniä yhteen päivään.

Tykkään nysvätä itsekseni, möllötellä puuhastelemassa jotain turhanpäiväisiä juttuja kotona. Ja samalla kuitenkin koen jonkinlaista 'syyllisyyttä' siitä, että pitäisi varmaan vaikka soittaa jollekin ja sopia jotain tekemistä yhdessä. Ja jos joku soittaa, niin kyllä mä menen ja teen ja olen ihan onnellinenkin kun tulee tehtyä. Melko ristiriitaista.

Kavereiden kanssa on mukavaa viettää aikaa, mutta en ole sellainen, jolla on tarvetta joka päivä kahvitella. En ole innostunut jos yhtäkkiä kaverin kanssa sovittuun tapaamiseen tupsahtaa kuusi muutakin tyyppiä - tätä joskus yksi kaverini ihmetteli, hänen mielestään kun on ihanaa tutustua uusiin ihmisiin. No mun mielestä ei ole. Ainakaan useimmiten.

Ja mitä ap:n alkuperäiseen aiheeseen tulee, niin kyllähän tämä elämä melkoista selän takana puhumistakin on. Monet 'ystävät' on jääneet lähinnä feissarikavereiksi, kun olen jostain neljännen tahon kautta kuullut heidän puhuneen ja puineen mun asioita.

Meillä on miehen kanssa sanaton sopimus, että emme juorua ystävien/kavereiden asioita. Ärsyttävää kun toiset niin tekee.[/QUOTE]

Kuin mun suusta... Ei voi muuta sanoo.