Miksi te ihmiset teette lapsia liian pienin ikäeroin??Tänäänkin täällä 2 ketjua, jossa äiti ei jaksa taaperoa, koska

[kaalimaan vartija]

[QUOTE="aloittaja";28421004]Onkos kiva jos pimahdat? Sitten jää 4 lasta äidittömäksi..

Just tätä mä tarkoitan, että onko pakko testata että kuinka paljoon kykenee.
Miksi pitää laittaa oma jaksamisensa äärirajoille?
Sulla siis kohta vauva ja 2 uhmaikäistä, no huh huh!Mitä järkeä????????[/QUOTE]

Tällä logiigalla olisi paras jättää se ensimmäinenkin lapsi tekemättä.

 

["elämä on"]

Etukäteen ei voi tietää, mitä jaksaa ja mitä ei. Ja kaikki valittavat aivan varmasti jostakin asiasta ja jaksamisesta, olivatpa missä elämäntilanteesta tahansa.

Näin jälkiviisaana sanon, että omalla kohdallani oli paras mahdollinen ratkaisu tehdä lapset 2 vuoden ikäerolla. Vaikka väsyttikin välillä rankasti, niin nyt on sitäkin helpompaa, kun lasten kehitys on suunnilleen samassa vaiheessa. Molemmat oppivat ajamaan samana kesänä pyörää. Uimataitokin opittiin suunnilleen samoihin aikoihin.

Vanhempien elämä on vapautunut ja helpottunut, kun perheessä ei ole enää vauva- tai taaperoikäisiä. Kamalaa ajatellakin, että olisi taas sidottu vauva-aikaan, kuin pitäisi samaan aikaa roudata isompia lapsia harrastuksiin. Se olisi minulle todella rankkaa, eikä vauvallekaan mukavaa. Nyt pääsen helposti lasten kanssa pyöräretkille tai minne vain hippaloihin, kun ei ole vauvaa rajoittamassa elämää. Kyllä se on isompien lastenkin kannalta mukavaa, ettei perheessä ole pientä natiaista vaatimassa jatkuvasti äidin huomiota.

 

["elämä on"]

Okei. Vastauksista (keskiarvosta) päätellen siis lapsilauman synnyttäneet ruikuttajat lähes yhdestä suusta toitottavat, että hätä ei olekaan tämän näköinen, kunhan tuuletellaan, mutta lapset kyllä hoidetaan. Jippii. En enää kallista korvaanikaan tuttavapiirini valituksille, en ota (sinkkuna) kakaroitaan hoitoon/yökylään mistään säälistä enkä myötätunnosta. Opinpahan taas tästäkin jotakin...

Voi, sinulla on vielä paljon oppimista. Varmasti liityt itsekin siihen 'ruikuttajien' kerhoon, kun itsekin saat lapsia. Kuulut nyt jo valittajien, suppeakatseisten ja ymmärtämättömien ihmisten kerhoon.

 

["vieras"]

[QUOTE="Heh";28422173]No ei tarvitse kummoinen ennustaja olla, että osaa arvata, että kahden alle kolmevuotiaan kanssa on helvetin rankkaa.[/QUOTE]

No ei mulla ainakaan ollut

 

[KääKKä de la KääKKä]

[QUOTE="aloittaja";28420912]Mutta kannattaako uhmata omaa jaksamistaan, ja tehdä lapset liian putkeen?
Eikö olisi parempi äiti, jos huolehtisi itsestään, ja panostaisi siihen yhteen lapseen ensin?
Kun nykyään tuntuu, että äideillä on kurinpito ihan hakusessa, ei pärjätä vahvatahtoisten taaperoiden kanssa, ei osata laittaa lapsille rajoja, ja sitten kun lapsia on 2 tai 3, muut paitsi pienin jäävät huomioimatta, eikä ymmärretä että hekin ovat edelleen pieniä ja kaipaavat äitiään.

Niin, ja isommat tietenkin laitetaan mahd-pian tarhaan, että saadaan olla "rauhassa"vauvan kanssa. Ja lapset kokevat että heistä halutaan päästä eroon, kun vauva saa jäädä kotiin. Onko tämä reilua, ja vastuuntuntoisen aikuisen käytöstä?

Mikä pakko on tehdä monta lasta, kun siitä ei sitten omin avuin selvitäkkään??[/QUOTE]

No meillä lapsilla on ikäeroa 4 vuotta, aika paljon siis. Alkuun kaikki sujuikin hyvin, mutta viimeisenä kesänä kun kuopus oli 2,5 vuotta niin mä väsyin. Me en vaan jaksanut enää...

 

[rautarva]

ja ihan KYPSÄ välillä. Poika(10v)ja tyttö(1V) ja ihan yhtä rasittavia osaavat olla. Tosin ihaniakin..

 

[KääKKä de la KääKKä]

ja ihan KYPSÄ välillä. Poika(10v)ja tyttö(1V) ja ihan yhtä rasittavia osaavat olla. Tosin ihaniakin..

Näinpä. Ei se isohkaan ikäero takaa mitään auvoa.

Meillä vekaroilla on menossa nyt (11 ja 7 vee ) joku helkatan vauvakausi, mitään ei osata itte, kaikesta pitää sanoa kymmeneen kertaa, olen tänä aamuna saanut huutaa vitutuskäyrän täyteen. Nyt oottelen verenpaineen laskua ja menen sitten muitten seuraksi ulos... :kieh:|O

 

["Kielo"]

Tällä logiigalla olisi paras jättää se ensimmäinenkin lapsi tekemättä.

Monen mielestä se onkin parasta. Itse asiassa nykyistä paljon useamman kannattaisi valita tämä vaihtoehto. Nykysin naisen on mahdollista löytää elämäänsä mielekkyyttä, sisältöä, mielihyvää ja merkitystä monista muistakin asioista kuin vanhemmuudesta. Jätetään lasten tekeminen heille, joilla on äitiyteen todellinen kutsumus. Vanhemmuus kun voi olla oikeasti tosi rankkaa ja onnellisuutta rapauttavaa puuhaa. Nykyisin tiedämme sen paremmin kuin ennen.

 

[Kaiutin]

En mä tuomitsisi lyhyttä ikäeroa. Omasta puolestani voin kuitenkin sanoa, että sattuma ja elämänolosuhteet ratkaisivat meillä tilanteen siten, että olen jälkeenpäin erittäin tyytyväinen ja kiitollinen tilanteeseen.

Eli saimme ekan lapsemme yllätysraskauden myötä ollessani parikymppinen. Kaikki sujui hyvin, mutta päätimme, että emme halua lisää lapsia. Poika oli silmäterä ja oikein rakas, ja hyvin itsenäinen jo pienenä. Rohkea, puhelias ja omatoiminen. Kun lapsi oli parivuotias, ajattelimme, että sisaruksen saamisen "oikea" aika on jo pian ohi: Lapsilla kun kuuluu olla se 2,5 vuotta maksimissaan ikäeroa. JOnkun ajattelun mukaan.

Niinpä sitten elelimme, kunnes pojan ollessa vajaa viisivuotias iski päähän ajatus, joka oli jo toki pidempään kytenyt. Mutta tajusimme, että jos haluamme toisen lapsen, ja sisaruksille jotakin yhteistä elämää, toinen lapssi on tehtävä nyt tai ei koskaan. Jos ikäeroa tulee enemmän, lapsilla on niin eri kehitysvaiheet ja kaverit ym., että heillä ei ole oikein todellista jaettua lapsuutta, jos nyt ymmärrätte mitä tarkoitan.

No, laitoimme toisen alulle ja ikäeroksi tuli se 5,5 vuotta. Emme ole päivääkään katuneet pitkää ikäeroa. Toki lasten sama sukupuoli ja luonteiden yhteensopivuus ovat auttanet asiaa. Mutta ovat tulleet aina toimeen, ja tehneet yhdessä aioita. Isopi ei ole kärsinyt mustasukkaisuudesta, koska oli saanut olla niin pitkään ainoana ja vauvan synytessä jotenkin jo ymmärsi, että se on aivan pieni. Osallistui vauvan ja taaperon hoitoon, oli ylpeä isoveli -mutta kuitenkin leikki ikätovereiden kanssa koulussa ja vapaa-aikana myös.

Nyt poikien ollessa 8- ja 14-vuotiaita voisi luulla, että teini ei kestä "pikkukakaraa". selaistahan se välillä tietysti on, mutta kuitenkin keksivät viime viikolla, että haluavat nukkua samassa huoneessa. Isommalla oli viime yönä yökyläkaveri, ja pienemmän ikätoveri tuli aamulla hakemaan 8-vuotiata ulos: Kuinka ollakaan, nyt kaikki neljä poikaa (isot ja pienet) pelaavat jalkapalloa jo toista tuntia tuolla puistossa yhdessä.

tietysti tulee hetkiä, kun kaikki ei suju. teini tarvitsee yksityisyyttä eri tavoin kuin pienempi, ja kyllä sitä rankkaakin käskytystä kuulee. Mutta ei mitään isompia riitoja.

Olemme päässeet helpolla. Jos joku kysyy, kannattaako tehdä lapset pienellä ikäerolla vai isommalla, suosittelen ehdottomasti valitsemaamme linjaa. Monissa tuttavaperheissä on pienellä ikäerola tehdyt lapset, ja poikkeuksetta äidit raportoivat muutaman vuoden menneen "kuin sumussa" sen valtavan väsymyksen ja stressin vuoksi. Yhdellä tutullani on sisarukset, jotka ovat samalla luokalla: toinen syntynyt helmikuun alussa ja toinen syntyi keskosena marraskuussa -samana vuonna. Ovat toki nyt jo vitosluokkalaisia, mutta eipä se vauva- ja taaperoikä kyllä kateeksi käynyt. Ja eivät ole koskaan oikein leikkineet yhdessä, ovat edelleen kuin kissa ja koira. Mutta tällaisten tarinoiden perusteella ei toki mitään yleistyksiä voi tehdä, kunhan kerroin omat kokemukseni.

 

["ookoo"]

Nykyaikana negatiivista "kannustusta" riittää pilvin pimein, että teki lapset pienellä tai isolla ikäerolla tai miten vain, aina väärinpäin. Tuon siis esiin virkistävänä uutena pointtina sen, että useimmat tuossa pikkulapsiaikana kaipaisivat vain kuuntelevaa korvaa kun valituttaa ja väsyttää. Lisäksi vähän kannustuksen sanoja ja toivoa, niin se auttaisi taas jaksamaan eteenpäin. Niitä ainakin itse aikoinaan toivoin kuulevani ja nyt yritän muistaa aina sanoa nuoremmille äideille, että se aika on kuitenkin aika lyhyt kun lapset valvottavat jne. ja sen kestää ja että elämä helpottaa ihan varmasti vuosien kuluessa kun nuorimmainenkin lapsi alkaa olla yli 4v tms. Helpottaa ihan hirveästi! Siinä kun on itse väsyneenä ja ajatukset sumussa, ei pysty suhteuttamaan asioita ja tuntuu, että elämä on miltei umpikujassa, että tätäkö se on. Sitten erotaan jne. Useimmat juuri vanhemmiksi tulevat tarvitsisivat TOIVON ja kannustuksen sanoja, uskoa tulevaisuuteen. Lapsista keskustelu on Suomessa lähinnä ongelmakeskeistä eikä mukavista puolista puhuta eikä ainakaan kannusteta uskomaan hyvään tulevaisuuteen lasten kanssa ja perheenä.

 

["Isosisko"]

Kun lapsilla on pieni ikäero, ei ole sitä pelkoa että isompi joutuisi lapsenvahdiksi. Kokemuksesta tiedän, että se jos mikä herättää sisarkateutta, kun tietää miten vapaa saa pienempi sisar olla verrattuna siihen, kun itse samanikäisenä joutui ottamaan vastuuta pienemmästä.

 

["tintti"]

Se että on väsynyt, välillä kovastikin, ei tarkoita etteikö jaksaisi silti hoitaa. Väsymys kuuluu elämään, ei kannata tehdä yhtään lasta, jos ei saa tuntea väsymystä.

 

["kikka"]

no tuon takia juuri omilla lapsilla on kuuden vuoden ikäero, isompi ei paljoa kiukutellut & auttoi jopa vauvan hoidossa ihan mielellään. mutta lähipiiri, voi jessus hirveä painostaminen & syyllistäminen siitä että kyllä SE KAHDEN TAI KOLMEN `VUODEN IKÄERO VAAN ON LAPSILLE PARAS :O siitä lähtien , kun esikko täytti 2 kuului vähän joka puolelta että "jos te meinaatte Adalle pikkusisarta niin kannattaa pistää tohinaksi.." :headwall:
ja sitten katsottiiin kauhuissaan ,kun ilmoitin suoraan ettei meikälikan pääkoppa kestäisi uhmaikäistä & vauvaa

 

["muu"]

Ei tehty putkeen. Haaveilemme yhdestä lapsesta / jostain 7-8 vuoden ikäerosta. Nyt esikoinen kohat 3v. Oikein ihanaa aikaa ollut vauvavuoden jälkeen uhmasta piittaamatta Tosin pms-aikaan kiristää pinnaa urakalla = raskaana olisi sitä koko ajan + univelkaisena huutavan vauvan kanssa. Ei kiitti! Onneksi esikoinen syntyi, kun oli 21.

 

[TilaaOmilleValinnoille]

Minä 35v, lapset 5, 3 ja 1v.

Monet hankkivat varallisuutta ja koulutuksen ennen perheen perustamista (kuten myös 1700 luvulla muuten myös tehtiin!). Kun 30:n ikä alkaa lähestyä, ei ole aikaa tehdä lapsia kovin suurin ikäeroin jos haluaa useamman kuin yhden lapsen, hedelmällisyys alkaa laskea, ja loppuu. Ja vaikka tekisi nuorempanakin: se on jokaisen perheen yksityisasia.

Tiesittekö muuten että kokonaishedelmällisyysluvun (=lapsiluvun pariskuntaa kohti) pitää olla vähintään yli 2,1, jotta väestö uusiutuisi ja väestösuhteet pysyisivät tasapainossa? (Wikipedia)

Eli jotta tulevaisuus olisi turvattu, tarvittaisiin JOKAISELLE pariskunnalle 2 lasta, joillekin 3 lasta. Kaikkien olisi tarvis tällöin perustaa perhe.

Huolimatta siitä että osa vanhemmista hankkii isomman perheen (jota kovasti parjaatte), Suomen keskiarvoinen lapsiluku v. 2010 oli 1,87. Tänä vuonna enää 1,73.

Jos puhutaan maapallon laajuisesta väestönkasvusta, piskuisella Suomella ei ole tuon taivaallista merkitystä siinä. Väestöllisesti ja lisääntyvyydellisesti suurten kehitysmaiden väestöpolitiikkaa on kehitettävä.

Suomalaisten naisten parjaus lasten hankinnasta on nurinkurista, pikemminkin: taputtakaa olalle ja kehukaa!!!

TULEEKO LAPSETTOMAT LYNKATA, koska tulevaisuus on tulevien sukupolvien käsissä, ja lapsettomat tästä näkökulmasta katsoen vain rasittavat yhteiskuntaa?

ONKO YHDEN LAPSEN VANHEMPI ITSEKÄS kun ei hanki lapselleen kasvattavaa sisarusta, siis pikkuveljeä tai pikkusisarta, koska hänen ajattelunsa lähtee (ehkä narsistisesti) vain hänestä itsestään, ja hän ajattelee ensin omaa hyvinvointiaan ja elämäänsä, vasta sitten miten voisi rikastuttaa lapsensa elämää? Neuvolajärjestelmän perustaja Arvo Ylppö sanoi: suurin lahja lapselle on sisarus.

Köyhemmissä ja vähemmän kehittyneissä maissa lapsiluku on yleensä suurempi kuin kehittyneemmissä valtioissa. Jos näin jatkuu, tulevaisuudessa pääosa väestöstä kuuluu kehitysmaiden kansoihin, lukutaidottomia on valtaosa väestä.

1700-luvulla Suomessa mentiin naimisiin suunnilleen 30-vuotiaana ja lapsiluku oli 5 lasta.

Tiesitkö tätä? Näin paljon nykynaisella ja 1700-luvun esiäidillä on yhteistä - Studio55.fi

Onkohan silloin syrjitty ja puhuttu pahaa 1-3 lapsen "itsekkäistä, laiskoista" äideistä, tai 6 tai sitä enemmän lapsia hankkineista "vastuuttomista" äideistä?

2013 lapsiluku Norjassa on 1,77 lasta, Hollannissa 1,78, Englannissa 1,90, Irlannissa 2,01, Jenkeissä 2,06, Ranskassa 2,08, kaikki enemmän kuin Suomessa. Koko maailman (kaikki maat) keskimääräinen lapsiluku on 2,5.

List of sovereign states and dependent territories by fertility rate - Wikipedia, the free encyclopedia

Muutenkin, onko/pitäisikö nykysukupolvilla olla mielestänne paremmat edellytykset miettiä tulevaisuutta näin monisyisesti ja laaja-alaisesti kuin mitä esitätte lapsenhankintaan liittyen? Miksi?

Ne ketkä tuomitsevat toisten valintoja omien näkemystensä kautta, voisivat oppia hyväksymään sen että maailmassa on erilaisuutta, ja niin sen kuuluukin mennä. Lapsiluku ja lastentekotiheys (ei lapsia ihan toivomalla tule, on onni että saa lapsen) kuuluvat perheen henkilökohtaisiin asioihin. Jokainen kukka kukkikoon omalla tavallaan ja niin harvalukuisena tai moninaisena kuin sille on luontaista.

 

[kukin tavallaan]

Mulla on kaks lasta 1,5vuoden ikäerolla ja nyt kolmas tulossa. Jos kahden vanhimman isä olisi ollut mies olisin luultavasti halunnut kolmannen jo pari vuotta sitten.
Esikoinen oli todella helppo tapaus, vauvana nukkui ja söi, vähän kasvettuaan viihtyi itsekseen ja ainakin pari vuotiaaksi asti touhuili vallan mielellään itsekseen. Toinen olikin sitten ihan erilainen, ekat puoli vuotta ei rauhoittunut kuin sylissä ja huusi joka ilta klo 22-03. Siis huusi, ihan sama mitä tein.
Olin toki väsynyt silloin mutta jaksoin silti huolehtia lapsistani, elin käytännössä kuin yksinhuoltaja, tai pikemminkin mies oli siinä illat kolmantena lapsena.
Nyt oikeastaan harmittaa että tulee niin iso ikäero, vanhimman ja syntyvän välille 6vuotta. Ärsyttää jo valmiiksi kun tietää että syksyllä pitää herätä joka aamu laittamaan vanhin eskariin, en yhtään tykkää herätä kellon soittoon ja vauvavuotena etenkin pitäisi saada nukkua pitempään. Mutta enpä usko että siltikään joudun jaksamisen äärirajoille, olen ollut paljon pahemmassakin tilanteessa. Vaikka tämä vauva olisi samanlainen kuin toinen, ei tämä tule koskaan johtamaan samanlaiseen väsymykseen mitä koin toisen lapsen vauvavuotena. Nyt minulla nimittäin on rinnallani Mies.