L
liikaaliianvarhain
Vieras
Sairastan vakavaa masennusta, ahdistuneisuushäiriötä ja rajatilahäiriötä (persoonallisuushäiriö). Elämä on usein vähän turhankin vaikeaa, isoksi osaksi varmasti edellä mainittujen sairauksien takia. Oman osansa pahaan oloon tuovat mm. lapsuuden traumat (väkivaltainen, sairas äiti, sekä alkoholisti-isä), koko koulu-uran jatkunut kiusaaminen, ystävien puute ja ulkonäköongelmat (ihollani on taipumus arpeutua). Minut on itsestäni riippumattomista syistä mm. huostaanotettu, käyty käsiksi, yritetty raiskata. Elämä ollut helvetin synkkää...
Mukana elämän polulla on kulkenut mieheni, kohta 7 vuotta. Hän on ns. normaali, tavallisesta perheestä. Luulimme kai molemmat että rakkaus parantaa haavat tms. paskaa, mutta oloni vaan paheni vuosien aikana. En rakasta häntä enää kumppanina, en luota häneen. Hän sai niskaansa paljon paskaa nuorelta minulta, joka kipuili ja velloi milloin itsesäälissä, milloin masennuksessa...joten en syytä häntä. Se sensijaan harmittaa, että en kyennyt päästämään hänestä irti aiemmin. Tulin raskaaksi.
Poikamme on nyt 2 vuotta. Ihana ja terve lapsi, joka kärsii epävakaan äitinsä viikottaisesta huudosta, itkusta, itsetuhoisuudesta. Hänen isänsä, mieheni, on todella hyvä ja omistautunut isä. Hän jäi kotiin lapsen synnyttyä, sillä oma pääni ns. levisi pian sen jälkeen ja olin todella huonovointinen reilun vuoden. No, se aika on nyt takana ja mieheni onnistui, lastensuojelun avulla myös, olemaan 2 vuotta kotona ongelmitta. Minä taas...niin. Minä en ole kehittynyt suuntaan enkä toiseen.
Olen niin väsynyt! Menneisyyden haamut kummittelevat päivittäin, olen alkanut näkemään asioita, joita muut eivät näe. Oloni on samaan aikaan raivostunut että turhautunut; itken ja esim. hakkaan kättäni seinään. Tuntuu että pää hajoaa kahtia just nyt. Mikään ei auta; rajatilaan ei ole lääkitystä enkä minä muista ottaa edes antipsykoottisia lääkkeitäni, sillä muistini on 90-vuotiaan tasolla. Tähän etsitään koko ajan syytä (olen menossa mm. aivokuvaukseen), mutta itse olen luovuttanut jo. Elämä on yhtä kärsimystä, pahaa oloa, syyllisyyttä ja väsyneisyyttä päivästä toiseen.
Kirjoitan tätä ylipitkää sepustusta siksi että en saa enää tukea mieheltäni ja koska minulla ei ole ystäviä, jollekin täytyy "puhua". Kotona asiat ovat nyt menneet siihen että mieheni kirjaimellisesti dissaa minua kympillä ja jään yksin huutamaan/itkemään, usein aiheettomastikin. Anelen että hän ei jättäisi minua yksin vaikeiden tunteiden kanssa vaan olisi edes vieressäni kun itkettää. Turhaa. Mies sulkee lastenhuoneen oven ja menee leikkimään poikamme kanssa, ihan kuten joka päivä. Minä menen joko itkemään huoneeseeni tai käperryn keittiön lattialle (viihdyn keittiössä jostain syystä).
Syy on aina minussa, minähän sen riidan joka kerta aloitan.
Mutta nyt. Tänään en jaksa, en enää. En jaksa itkeä, en tahdo. Olen ollut sairaana pian 1,5kk (ilmeisesti infektiokierre), nukkunut viimeisinä kolmena yönä yhteensä alle 5 tuntia. Fyysisesti sattuu kaikkialle, lääkkeet eivät tehoa. En pysty enää nukkumaan enkä koe olevani edes väsynyt. Käsiin tulee kramppeja, nytkin sormet nytkyvät omia aikojaan. Pyysin mieheltä että lähtisi pojan kanssa ulos, sillä "tuntuu että kohta räjähdän". Mies tokaisi "etkö jaksa odottaa edes kolmeen, silloin voitais ehkä mennä". Joo-o...selitin tarkemmin että miksi hänen olisi nyt vaan parempi viedä poika vaikkapa kirjastoon, annan vaikka vähän rahaa niin pääsevät esim. jätskille samalla. Mies huokaisi ja sanoi "me lähdetään sit kolmen maissa. Jos sä et jaksa meitä, mene huoneeseesi".
"Mene huoneeseesi" on aika vakivastaus nykyään kaikkeen. Jos hermostun ihan aiheesta (esim. levy jäänyt päälle), mies alkaa puhumaan jotain rajatilastani, joka ei liity siihen tilanteeseen mitenkään, ja sitten ehdottaa painokkaasti että menisin muualle. Ensin suutuin kohtelusta; millä oikeudella hän mitätöi tunteitani?? Nyt vaan lähinnä surettaa. Tuntuu että minulla ei ole muuta roolia kotona kuin siivoaminen ja huoneessa kököttäminen. Nyt kun olen ollut vuoteenomana yli viikon, mies on tasan kerran täyttänyt astianpesukoneen. Kaikki muu on tekemättä!
Itkin hänelle tätä aamulla ja kysyin, miksi hän ei voi oma-aloitteisesti osallistua. Eipä siihen tullut vastausta, tälläkään kertaa...
Kirjoitin ja sanoin kai jo liikaa. Anteeksi. Sori että on paskaa tekstiä.
Mukana elämän polulla on kulkenut mieheni, kohta 7 vuotta. Hän on ns. normaali, tavallisesta perheestä. Luulimme kai molemmat että rakkaus parantaa haavat tms. paskaa, mutta oloni vaan paheni vuosien aikana. En rakasta häntä enää kumppanina, en luota häneen. Hän sai niskaansa paljon paskaa nuorelta minulta, joka kipuili ja velloi milloin itsesäälissä, milloin masennuksessa...joten en syytä häntä. Se sensijaan harmittaa, että en kyennyt päästämään hänestä irti aiemmin. Tulin raskaaksi.
Poikamme on nyt 2 vuotta. Ihana ja terve lapsi, joka kärsii epävakaan äitinsä viikottaisesta huudosta, itkusta, itsetuhoisuudesta. Hänen isänsä, mieheni, on todella hyvä ja omistautunut isä. Hän jäi kotiin lapsen synnyttyä, sillä oma pääni ns. levisi pian sen jälkeen ja olin todella huonovointinen reilun vuoden. No, se aika on nyt takana ja mieheni onnistui, lastensuojelun avulla myös, olemaan 2 vuotta kotona ongelmitta. Minä taas...niin. Minä en ole kehittynyt suuntaan enkä toiseen.
Olen niin väsynyt! Menneisyyden haamut kummittelevat päivittäin, olen alkanut näkemään asioita, joita muut eivät näe. Oloni on samaan aikaan raivostunut että turhautunut; itken ja esim. hakkaan kättäni seinään. Tuntuu että pää hajoaa kahtia just nyt. Mikään ei auta; rajatilaan ei ole lääkitystä enkä minä muista ottaa edes antipsykoottisia lääkkeitäni, sillä muistini on 90-vuotiaan tasolla. Tähän etsitään koko ajan syytä (olen menossa mm. aivokuvaukseen), mutta itse olen luovuttanut jo. Elämä on yhtä kärsimystä, pahaa oloa, syyllisyyttä ja väsyneisyyttä päivästä toiseen.
Kirjoitan tätä ylipitkää sepustusta siksi että en saa enää tukea mieheltäni ja koska minulla ei ole ystäviä, jollekin täytyy "puhua". Kotona asiat ovat nyt menneet siihen että mieheni kirjaimellisesti dissaa minua kympillä ja jään yksin huutamaan/itkemään, usein aiheettomastikin. Anelen että hän ei jättäisi minua yksin vaikeiden tunteiden kanssa vaan olisi edes vieressäni kun itkettää. Turhaa. Mies sulkee lastenhuoneen oven ja menee leikkimään poikamme kanssa, ihan kuten joka päivä. Minä menen joko itkemään huoneeseeni tai käperryn keittiön lattialle (viihdyn keittiössä jostain syystä).
Syy on aina minussa, minähän sen riidan joka kerta aloitan.
Mutta nyt. Tänään en jaksa, en enää. En jaksa itkeä, en tahdo. Olen ollut sairaana pian 1,5kk (ilmeisesti infektiokierre), nukkunut viimeisinä kolmena yönä yhteensä alle 5 tuntia. Fyysisesti sattuu kaikkialle, lääkkeet eivät tehoa. En pysty enää nukkumaan enkä koe olevani edes väsynyt. Käsiin tulee kramppeja, nytkin sormet nytkyvät omia aikojaan. Pyysin mieheltä että lähtisi pojan kanssa ulos, sillä "tuntuu että kohta räjähdän". Mies tokaisi "etkö jaksa odottaa edes kolmeen, silloin voitais ehkä mennä". Joo-o...selitin tarkemmin että miksi hänen olisi nyt vaan parempi viedä poika vaikkapa kirjastoon, annan vaikka vähän rahaa niin pääsevät esim. jätskille samalla. Mies huokaisi ja sanoi "me lähdetään sit kolmen maissa. Jos sä et jaksa meitä, mene huoneeseesi".
"Mene huoneeseesi" on aika vakivastaus nykyään kaikkeen. Jos hermostun ihan aiheesta (esim. levy jäänyt päälle), mies alkaa puhumaan jotain rajatilastani, joka ei liity siihen tilanteeseen mitenkään, ja sitten ehdottaa painokkaasti että menisin muualle. Ensin suutuin kohtelusta; millä oikeudella hän mitätöi tunteitani?? Nyt vaan lähinnä surettaa. Tuntuu että minulla ei ole muuta roolia kotona kuin siivoaminen ja huoneessa kököttäminen. Nyt kun olen ollut vuoteenomana yli viikon, mies on tasan kerran täyttänyt astianpesukoneen. Kaikki muu on tekemättä!
Itkin hänelle tätä aamulla ja kysyin, miksi hän ei voi oma-aloitteisesti osallistua. Eipä siihen tullut vastausta, tälläkään kertaa...Kirjoitin ja sanoin kai jo liikaa. Anteeksi. Sori että on paskaa tekstiä.
