N
niin
Vieras
Ensimmäiseksi kiitollinen olen yhdestäkin, kun kaikilla ei ole mahdollisuutta lainkaan äitiyteen/isyyteen biologisen lapsen kautta...
Elämä on suoraan sanottuna palasina, yhtä helvettiä. En pääse eroon miehestäni sillä hän on uhannut tehdä elämästäni helvetin jos eroan hänestä tai "pitävänsä huolen", että en näe lastani jne.
Nykyinen mieheni käyttää sekä fyysistä että henkistä väkivaltaa. Olen hakenut apua kunnan tahoilta, mielenterveyskeskus, perhetyöntekijät jne. Lastensuojeluunkin on tehty ilmoitus omasta pyynnöstäni kun kerran aivan väsyneenä menetin hermoni ja tein jotain mitä ei pitäisi (en lapselleni!). Perhentyöntekijät (sos.työntekijöitä), joiden pitäisi meitä auttaa vaan puolustelevat miestäni ja hänen kaikki tekonsa ovat oikeutettuja (jopa lyöminen). Mielenterveyskeskukselle vaan pitäisi mennä yhdessä juttelemaan (siis sos.tnt:t, mieheni ja minä).Olen myöntänyt omat virheeni ja epätäydellisyyden ihmisenä ja halunnut itse hakea apua myös itselleni. Silti mieheni ei myönnä mitään eikä koe tarvitsevansa apua, vain minä kuulemma tarvitsen lääkitystä.
En tiedä enää mitä tehdä. En uskalla lähteä kenenkään luo, sillä pelkään, että satuttaa auttajianikin. Turvakoti on poissuljettu vaihtoehto, koska siellä sanoivat kerran erään pahointelyn jälkeen kun yritin sinne mennä, että jää odottamaan lyökö toisen kerran.
En ymmärrä miten voin olla vailla minkäänlaista apua. Mielenterveyskeskuksella olen käynyt ja todenneet, että olen ihan järkevä ihminen, vain väsynyt ja erittäin vaikeassa tilanteessa. Pelkään menettäväni tämän ensimmäisen lapsen. Ja koskaan, koskaan tule saamaan sitä toista tai useampaa, kun en tuon miehen kanssa halua lapsia enkä tästä suhteesta pääse eroon kuin kuolemalla.
Elämä on suoraan sanottuna palasina, yhtä helvettiä. En pääse eroon miehestäni sillä hän on uhannut tehdä elämästäni helvetin jos eroan hänestä tai "pitävänsä huolen", että en näe lastani jne.
Nykyinen mieheni käyttää sekä fyysistä että henkistä väkivaltaa. Olen hakenut apua kunnan tahoilta, mielenterveyskeskus, perhetyöntekijät jne. Lastensuojeluunkin on tehty ilmoitus omasta pyynnöstäni kun kerran aivan väsyneenä menetin hermoni ja tein jotain mitä ei pitäisi (en lapselleni!). Perhentyöntekijät (sos.työntekijöitä), joiden pitäisi meitä auttaa vaan puolustelevat miestäni ja hänen kaikki tekonsa ovat oikeutettuja (jopa lyöminen). Mielenterveyskeskukselle vaan pitäisi mennä yhdessä juttelemaan (siis sos.tnt:t, mieheni ja minä).Olen myöntänyt omat virheeni ja epätäydellisyyden ihmisenä ja halunnut itse hakea apua myös itselleni. Silti mieheni ei myönnä mitään eikä koe tarvitsevansa apua, vain minä kuulemma tarvitsen lääkitystä.
En tiedä enää mitä tehdä. En uskalla lähteä kenenkään luo, sillä pelkään, että satuttaa auttajianikin. Turvakoti on poissuljettu vaihtoehto, koska siellä sanoivat kerran erään pahointelyn jälkeen kun yritin sinne mennä, että jää odottamaan lyökö toisen kerran.
En ymmärrä miten voin olla vailla minkäänlaista apua. Mielenterveyskeskuksella olen käynyt ja todenneet, että olen ihan järkevä ihminen, vain väsynyt ja erittäin vaikeassa tilanteessa. Pelkään menettäväni tämän ensimmäisen lapsen. Ja koskaan, koskaan tule saamaan sitä toista tai useampaa, kun en tuon miehen kanssa halua lapsia enkä tästä suhteesta pääse eroon kuin kuolemalla.
