Miten ihmeessä mä voisin oppia taas olemaan positiivisempi ihminen?
Mulla on ongelmana se että yritän ihan hirveän kovasti olla kiltti, ystävällinen ja nähdä vain positiiviset puolet kaikesta.. Silti tuntuu että se on valheellinen olotila, ajattelen tosi paljon vain negatiivisia puolia.
Suurimman osan aikaa ymmärrän kyllä että se vika on minussa ja yritän ymmärtää ympäristöäni. Mä en vaan ymmärrä
Toisaalta kaipaisin paljon ihmisiä ympärilleni, mutta kuitenkaan en jaksa koko ajan miettiä että miten mun täytyy käyttäytyä että mua ei pidetä friikkinä, en kykene keskustelemaan ihmisten kanssa syvällisemmin koska ihmiset ilmeisesti adistuvat mun seurassani siinä vaiheessa. Mutta miten voi ohittaa keskustelut esimerkiksi "millainen lapsuus sulla oli?" jos se oli ahdistava ja masentava suurimmaksi osaksi... Ja kun ihmiset pitävät minua pystynokkaprinsessana, miten voin olla vaan hiljaa vaikka kiukuttaa, tekisi mieli kertoa miksi minusta on tullut tällainen ilmeisesti siis omahyväiseltä vaikuttava kökkö?
Mä en sitäpaitsi tiedä edes että tunnenko itseäni... Mä tiedän millainen haluaisin olla ja tiedän millaiseksi minut lapsena tuomittiin. Sen uskon tietäväni etten ole sellainen millainen kuva minulle luotiin itsestäni lapsena, uskon tietäväni että niillä ihmisillä ei ole psyykkisesti kaikki ihan ok, mutta kuitenkin, mä olen kasvanut sen parissa että "älä teeskentele" jos minua sattui johonkin tai "sä vaan kuvittelet", lasikaksi ja saamattomaksi mua kuvailtiin, ällöttäväksi... Totuin siihen että on ok jos mun kustannuksella tehdään huumoria, oli se miten ilkeää tahansa, jos sitä ei pitänyt hauskana niin "vittu sä oot tyhmä" (nämä kaikki siis aikuisilta, läheisiltä ihmisiltä) ja sen jälkeen oltiin mulle suuttuneita. Kun joskus toivoin (siis pienempänä lapsena) että kuuluisin äidin puolen sukuun niin mulle naurettiin ja sanottiin että "eikun sä kuulut siihen isäs paskasukuun" (isä ei ole ollut elämässäni juurikaan), ja sen jälkeen lälläteltiin sitä isän puolen sukunimeä... Tämäkin oli sitten sitä sarjaa että siitä ei saanut suuttua tai sinulle käännettiin selkä.... Näitä juttuja riittäis ties kuinka paljon.
Tavallaan mä oon ihan sinut menneisyyden kanssa, vaikka aika ajoin ahdistaakin. Ja siitä ei silleen ollutkaan kyse vaan siitä että miten ihmeessä mä saan rakennettua itsestäni vähän luottavaisemman ja aidosti positiivisemman ihmisen kun tuntuu että näen koko maailman jotenkin kierona ja pahana? No tietysti lapsia lukuunottamatta... Miehenkin kanssa on välillä ongelmia kun en ihan pysty täysillä luottamaan (siis lähinnä siihen rakkauteen), mutta nämä hetket menevät keskustelemalla ohi. Mä en kuitenkaan voi keskustella jokaisen tapaamani ihmisen kanssa niin paljon että tuo epäluottamus katoaisi..
No, kai mä voin tän nyt lähettää. Monesti kirjoittelen ties mitä ja sitten poistankin koko tekstin... Mut ehkä mä tällä kertaa uskallan
Mulla on ongelmana se että yritän ihan hirveän kovasti olla kiltti, ystävällinen ja nähdä vain positiiviset puolet kaikesta.. Silti tuntuu että se on valheellinen olotila, ajattelen tosi paljon vain negatiivisia puolia.
Suurimman osan aikaa ymmärrän kyllä että se vika on minussa ja yritän ymmärtää ympäristöäni. Mä en vaan ymmärrä
Mä en sitäpaitsi tiedä edes että tunnenko itseäni... Mä tiedän millainen haluaisin olla ja tiedän millaiseksi minut lapsena tuomittiin. Sen uskon tietäväni etten ole sellainen millainen kuva minulle luotiin itsestäni lapsena, uskon tietäväni että niillä ihmisillä ei ole psyykkisesti kaikki ihan ok, mutta kuitenkin, mä olen kasvanut sen parissa että "älä teeskentele" jos minua sattui johonkin tai "sä vaan kuvittelet", lasikaksi ja saamattomaksi mua kuvailtiin, ällöttäväksi... Totuin siihen että on ok jos mun kustannuksella tehdään huumoria, oli se miten ilkeää tahansa, jos sitä ei pitänyt hauskana niin "vittu sä oot tyhmä" (nämä kaikki siis aikuisilta, läheisiltä ihmisiltä) ja sen jälkeen oltiin mulle suuttuneita. Kun joskus toivoin (siis pienempänä lapsena) että kuuluisin äidin puolen sukuun niin mulle naurettiin ja sanottiin että "eikun sä kuulut siihen isäs paskasukuun" (isä ei ole ollut elämässäni juurikaan), ja sen jälkeen lälläteltiin sitä isän puolen sukunimeä... Tämäkin oli sitten sitä sarjaa että siitä ei saanut suuttua tai sinulle käännettiin selkä.... Näitä juttuja riittäis ties kuinka paljon.
Tavallaan mä oon ihan sinut menneisyyden kanssa, vaikka aika ajoin ahdistaakin. Ja siitä ei silleen ollutkaan kyse vaan siitä että miten ihmeessä mä saan rakennettua itsestäni vähän luottavaisemman ja aidosti positiivisemman ihmisen kun tuntuu että näen koko maailman jotenkin kierona ja pahana? No tietysti lapsia lukuunottamatta... Miehenkin kanssa on välillä ongelmia kun en ihan pysty täysillä luottamaan (siis lähinnä siihen rakkauteen), mutta nämä hetket menevät keskustelemalla ohi. Mä en kuitenkaan voi keskustella jokaisen tapaamani ihmisen kanssa niin paljon että tuo epäluottamus katoaisi..
No, kai mä voin tän nyt lähettää. Monesti kirjoittelen ties mitä ja sitten poistankin koko tekstin... Mut ehkä mä tällä kertaa uskallan