Minäminäminäminäminä

[Kerpele]

Miten ihmeessä mä voisin oppia taas olemaan positiivisempi ihminen?

Mulla on ongelmana se että yritän ihan hirveän kovasti olla kiltti, ystävällinen ja nähdä vain positiiviset puolet kaikesta.. Silti tuntuu että se on valheellinen olotila, ajattelen tosi paljon vain negatiivisia puolia.

Suurimman osan aikaa ymmärrän kyllä että se vika on minussa ja yritän ymmärtää ympäristöäni. Mä en vaan ymmärrä Toisaalta kaipaisin paljon ihmisiä ympärilleni, mutta kuitenkaan en jaksa koko ajan miettiä että miten mun täytyy käyttäytyä että mua ei pidetä friikkinä, en kykene keskustelemaan ihmisten kanssa syvällisemmin koska ihmiset ilmeisesti adistuvat mun seurassani siinä vaiheessa. Mutta miten voi ohittaa keskustelut esimerkiksi "millainen lapsuus sulla oli?" jos se oli ahdistava ja masentava suurimmaksi osaksi... Ja kun ihmiset pitävät minua pystynokkaprinsessana, miten voin olla vaan hiljaa vaikka kiukuttaa, tekisi mieli kertoa miksi minusta on tullut tällainen ilmeisesti siis omahyväiseltä vaikuttava kökkö?

Mä en sitäpaitsi tiedä edes että tunnenko itseäni... Mä tiedän millainen haluaisin olla ja tiedän millaiseksi minut lapsena tuomittiin. Sen uskon tietäväni etten ole sellainen millainen kuva minulle luotiin itsestäni lapsena, uskon tietäväni että niillä ihmisillä ei ole psyykkisesti kaikki ihan ok, mutta kuitenkin, mä olen kasvanut sen parissa että "älä teeskentele" jos minua sattui johonkin tai "sä vaan kuvittelet", lasikaksi ja saamattomaksi mua kuvailtiin, ällöttäväksi... Totuin siihen että on ok jos mun kustannuksella tehdään huumoria, oli se miten ilkeää tahansa, jos sitä ei pitänyt hauskana niin "vittu sä oot tyhmä" (nämä kaikki siis aikuisilta, läheisiltä ihmisiltä) ja sen jälkeen oltiin mulle suuttuneita. Kun joskus toivoin (siis pienempänä lapsena) että kuuluisin äidin puolen sukuun niin mulle naurettiin ja sanottiin että "eikun sä kuulut siihen isäs paskasukuun" (isä ei ole ollut elämässäni juurikaan), ja sen jälkeen lälläteltiin sitä isän puolen sukunimeä... Tämäkin oli sitten sitä sarjaa että siitä ei saanut suuttua tai sinulle käännettiin selkä.... Näitä juttuja riittäis ties kuinka paljon.

Tavallaan mä oon ihan sinut menneisyyden kanssa, vaikka aika ajoin ahdistaakin. Ja siitä ei silleen ollutkaan kyse vaan siitä että miten ihmeessä mä saan rakennettua itsestäni vähän luottavaisemman ja aidosti positiivisemman ihmisen kun tuntuu että näen koko maailman jotenkin kierona ja pahana? No tietysti lapsia lukuunottamatta... Miehenkin kanssa on välillä ongelmia kun en ihan pysty täysillä luottamaan (siis lähinnä siihen rakkauteen), mutta nämä hetket menevät keskustelemalla ohi. Mä en kuitenkaan voi keskustella jokaisen tapaamani ihmisen kanssa niin paljon että tuo epäluottamus katoaisi..

No, kai mä voin tän nyt lähettää. Monesti kirjoittelen ties mitä ja sitten poistankin koko tekstin... Mut ehkä mä tällä kertaa uskallan

 

["kainovieno"]

Tämä vetää sanattomaksi. Miksi kenenkään lapsen pitää kokea tuollaista itsetunnon romuttamista lapsena? Miksi aikuiset on niin raadollisia?
Ap:lle :hug:...löytäisitkö apua jostain esim. terapiasta tai jostain?

 

[Rva Luna]

Iiiiiiiiiso :hug:

Voisiko olla apua, jos pääsisit jollekin puhumaan (esim psykologille)?

 

["annina"]

Itse kysymykseesi minulla ei ole vastausta koska en itse todellakaan ole mikään positiivisuuden perikuva. Ja samoista syistä johtuen.
Mutta itse ajattelen menneisyyttäni ja lapsuuttani niin että vaikka kuinka kohtuutonta se olikin niin sen "ansiosta" minä olen nyt tällainen. Sen vuoksi olen vahva, opin huolehtimaan itse itsestäni ja vaikka olenkin rakentanut kovan suojamuurin ympärilleni niin tiedän ettei ihan pienet vastoinkäymiset saa minua horjumaan.
Eli kai yritän sanoa että kerta menneisyyttään ei voi muuttaa niin siinä ei kannata jäädä ns.rypemään ja pilaamaan hetkeäkään nykyhetkestä tai tulevaisuudesta. Se kannattaa kääntää vahvuudeksi ja siitä oppineena huolehtia että oma ja läheisten ihmisten elämä olisi mahdollisimman hyvä.
Ja kovan koulun käyneenä sitä osaa oikeasti arvostaa niitä pieniäkin asioita mitkä ovat hyvin.

 

[hmmmjaaa]

Eihän kukaan muu pysty rakentamaan sulle minäkuvaa kuin sinä itse. Kun multa kysytään lapsuudesta,vastaan ihan suoraan,että "no,isä hakkasi ja äidin mielestä se oli oikea tapa kasvattaa, mutta se on mennyttä joten se siitä. Omia lapsiani en lyö koskaan".
Jos lapsuus ei ole ollut onnellinen, osin jopa kiiltokuvan kaunis, niin kanssaeläjät alkavat helposti surkuttelemaan. Mutta sun lapsuus on tehnyt susta tuollaisen kuin olet nyt, ja menneet on tosiaan menneitä.
Sen sijaan, että miettisit mitä sulle on lapsena sanottu ja tehty, sä voisit miettiä sitä, miten se on tehnyt susta oikeasti "paremman" ihmisen. Et varmaan koskaan kohtele omia lapsiasi samoin? Yrität olla mahdollisimman erilainen kuin mitä sun läheiset aikuiset olivat?

Ymmärrän hyvin tuon vaikutuksen minäkuvaan ja itsetuntoon, mutta entä jos katsot elämääsi nyt? Miten erilaista se on? Miten monessa asiassa oletkaan onnistunut, miten paljon osaatkaan. Keskity kaikkeen siihen, missä olet hyvä ja taitava, niin ehkä huomaat, että se, mitä sulle on lapsuudessa sanottu, ei olekaan totta ollenkaan. Sä olet ihan yhtä hyvä kuin muutkin, huolimatta siitä mitä sun lapsuudessa on tapahtunut.

 

[Kerpele]

[QUOTE="kainovieno";23122046]Tämä vetää sanattomaksi. Miksi kenenkään lapsen pitää kokea tuollaista itsetunnon romuttamista lapsena? Miksi aikuiset on niin raadollisia?
Ap:lle :hug:...löytäisitkö apua jostain esim. terapiasta tai jostain?[/QUOTE]

Mä oon yrittänyt joo, mutta kun tarvitsisin tosi intensiivistä terapiaa ja kuulemma lääkitystä vielä tueksi... Se on vähän pelottava ajatus. Pärjään kuitenkin elämässä suht normaalisti, ja mulla on kaksi pientä lasta. En haluaisi ajaa itseäni siihen että monta kertaa viikossa joutuisin ajattelemaan niitä huonoja juttuja... Tavallaan tahallaan repiä kaikkea auki, ties mitä siitäkin sitten seurais.

Ja mitä jos se terapia ei autakaan, olen haaskannut turhaan aikaa kieriskelyyn...

Aattelin jos jollakin olis joku oikari tähän Mut ei kai tähän sit oo...

 

[Inhimillinen tekijä]

:hug:

Mä itse painin samantapaisten asioiden kanssa. Pitkä tie on edessä, samoin takana. Enkä tiedä tulenko pääsemään "kuiville" koskaan.

 

[Kerpele]

Eihän kukaan muu pysty rakentamaan sulle minäkuvaa kuin sinä itse. Kun multa kysytään lapsuudesta,vastaan ihan suoraan,että "no,isä hakkasi ja äidin mielestä se oli oikea tapa kasvattaa, mutta se on mennyttä joten se siitä. Omia lapsiani en lyö koskaan".
Jos lapsuus ei ole ollut onnellinen, osin jopa kiiltokuvan kaunis, niin kanssaeläjät alkavat helposti surkuttelemaan. Mutta sun lapsuus on tehnyt susta tuollaisen kuin olet nyt, ja menneet on tosiaan menneitä.
Sen sijaan, että miettisit mitä sulle on lapsena sanottu ja tehty, sä voisit miettiä sitä, miten se on tehnyt susta oikeasti "paremman" ihmisen. Et varmaan koskaan kohtele omia lapsiasi samoin? Yrität olla mahdollisimman erilainen kuin mitä sun läheiset aikuiset olivat?

Ymmärrän hyvin tuon vaikutuksen minäkuvaan ja itsetuntoon, mutta entä jos katsot elämääsi nyt? Miten erilaista se on? Miten monessa asiassa oletkaan onnistunut, miten paljon osaatkaan. Keskity kaikkeen siihen, missä olet hyvä ja taitava, niin ehkä huomaat, että se, mitä sulle on lapsuudessa sanottu, ei olekaan totta ollenkaan. Sä olet ihan yhtä hyvä kuin muutkin, huolimatta siitä mitä sun lapsuudessa on tapahtunut.

Tää oli tosi hyvin sanottu kyllä. Ja olen samaa mieltä siitä että ainakin mun lapset saavat nyt äidin jota mulle ei koskaan suotu.. Niin naiivilta kuin se kuulostaakin, niin musta on ihanaa olla äiti joka ei lyö, äiti joka yrittää ymmärtää, äiti joka ei anna väärinkohdella, äiti joka ei syytä, äiti joka pitää terveydestänne huolta... Mun lapsilla on koti, jossa on rytmi, on kuria mutta myös paljon syliä.

Mä oon ehkä vähän hippusen ylpeä itsestäni. Mutta joka kerta jos vaikka korotan ääntäni, niin muistan miten kotona huudosta seurasi aina lyönnit. Lyöntejä seurasi se että minä jouduin pyytämään anteeksi sitä että olin niin kauhea. Se on jotenkin tosi ärsyttävää, ehkä jopa lamauttavaa, ja sitten yritän vaan päästä äkkiä tilanteen ohi enkä saa keskityttyä kunnolla siihen että selittäisin lapsille että miksi korotin ääntäni.

 

[hmmmjaaa]

Mä olen samaa mieltä tuosta, että mitä hyötyä on siitä,että repii vanhat asiat auki? Märehtii oman elämänsä kurjuutta viikosta toiseen? Ainakaan mun eksällä se ei parantanut elämänlaatua, ja lääkityskin tais mennä ihan pieleen, koska meidän suhde kaatui tuohon. Aina sillä oli kurja olo, eikä se tuntenut itseään minkään arvoiseksi, joten ei siis ollut omasta mielestään riittävän hyvä mulle. Eli ei se terapia ainakaan hyvää tehnyt.
Mun mielestä menneisyyden kaivelua parempi tie olis jättää se kaikki taakse ja katsoa eteenpäin ja sitä lähimenneisyyttä, omia onnistumisiaan. Kun ei siihen menneisyyteen voi vaikuttaa enää, niin mitä sen kaivelu hyödyttää? Tuolla on baarit pullollaan tyyppejä, jotka itkee tuoppiinsa paskaa elämää, huonoa lapsuutta, äitiä ja isää,joista ei ollut vanhemmiksi.
Jokainen on kuitenkin se, mitä itsestään tekee. Lapsuus on mennyttä - sä voit tehdä omille lapsillesi hyvän lapsuuden, olla toistamatta samoja virheitä kuin mitä sun kanssa on tehty. Sun läheisillä aikuisilla on ollut omat ongelmansa, joiden takia sun lapsuus ei ole ollut kaksinen - sussa ei ole mitään vikaa, niissä muissa on.

 

[Kerpele]

:hug:

Mä itse painin samantapaisten asioiden kanssa. Pitkä tie on edessä, samoin takana. Enkä tiedä tulenko pääsemään "kuiville" koskaan.

Eihän niistä pääse koskaan eroon, kun sitä menneisyyttä ei vaan kykene muuttamaan. Mutta just se häiritsee että miksi sinisilmäisyys ei kasva takaisin... Niinkuin tukka. Se olis hirveen kivaa... Ja moni sinisilmäinen ei edes tajua että se on oikeastaan hyvä olotila ja siitä kannattaa nauttia niin kauan kuin voi..

 

["vieras"]

:hug:

Minäkin ehdottaisin , että jos sinulta kysytään lapsuudestasi, sano vain rehellisesti parilla lauseella (tosielämässä monikin vaikenee ja vaihtaa aihetta kohdatessaan sellaista )
mitä se oli, ja ettet halua puhua siitä.
Sinä tiedostat tilanteen , mutta en minäkään usko että ne jauhamalla siitä enää pahenee.

Rakenna uusi hyvä itsetuntosi hyvään äitiyteesi ja itsestäsi huolehtimiseen, ja anna menneitten olla

 

[Kerpele]

Mä olen samaa mieltä tuosta, että mitä hyötyä on siitä,että repii vanhat asiat auki? Märehtii oman elämänsä kurjuutta viikosta toiseen? Ainakaan mun eksällä se ei parantanut elämänlaatua, ja lääkityskin tais mennä ihan pieleen, koska meidän suhde kaatui tuohon. Aina sillä oli kurja olo, eikä se tuntenut itseään minkään arvoiseksi, joten ei siis ollut omasta mielestään riittävän hyvä mulle. Eli ei se terapia ainakaan hyvää tehnyt.
Mun mielestä menneisyyden kaivelua parempi tie olis jättää se kaikki taakse ja katsoa eteenpäin ja sitä lähimenneisyyttä, omia onnistumisiaan. Kun ei siihen menneisyyteen voi vaikuttaa enää, niin mitä sen kaivelu hyödyttää? Tuolla on baarit pullollaan tyyppejä, jotka itkee tuoppiinsa paskaa elämää, huonoa lapsuutta, äitiä ja isää,joista ei ollut vanhemmiksi.
Jokainen on kuitenkin se, mitä itsestään tekee. Lapsuus on mennyttä - sä voit tehdä omille lapsillesi hyvän lapsuuden, olla toistamatta samoja virheitä kuin mitä sun kanssa on tehty. Sun läheisillä aikuisilla on ollut omat ongelmansa, joiden takia sun lapsuus ei ole ollut kaksinen - sussa ei ole mitään vikaa, niissä muissa on.

Joo, siis sitä mä ehkä eniten pelkään että terapia vaikuttais koko perheen hyvinvointiin negatiivisesti.

 

[hmmmjaaa]

Koska menneisyyttä ei voi muuttaa, se pitää hyväksyä ja sen kanssa pitää oppia elämään. Mun isä hakkasi mua, koska piti sitä oikeana tapana kasvattaa. Jos en ollut tehnyt mitään pahaa, niin hyvin luultavasti suunnittelin jotain pahaa. Vika ei siis ollut mussa, vaan siinä, miten isä näki maailman ja mut. Miksi mä menisin terapiaan, mitä se auttaa,että puhuisin siellä itsestäni ja kokemuksistani, koska ne vastaukset kysymyksiin on mun isällä, ei mulla.
Lapsi kokee ja näkee asiat omalla tavallaan, ja on ihan aikuisten armoilla. Kaikki aikuiset ei ole hyviä tai valmiita vanhemmiksi. Tilanne on kyllä sama koulussa ja työelämässäkin, kun jollain opettajalla tai pomolla on valtaa, niin ei ne kaikki osaa käyttää sitä oikein. Ei osaa kaikki vanhemmatkaan, ja silloin kun mä olin lapsi, maailma oli erilainen - myös kasvatusmaailma.

Mikään ei oikeuta sitä, miten ap:n vanhemmat on häntä kohdelleet, mutta on niillä siihen joku syy ollut - se syy ei vaan ole siinä lapsessa, vaan vanhempien korvien välissä. Näin ollen lapsi ei aikuisenakaan pysty vastaamaan kysymykseen "miksi", eikä vanhemmillakaan taida olla halua vastata siihen kysymykseen, sikäli kun mitään vastausta on edes olemassa. Ihmiset tekevät paljon typeryyksiä, eikä niille aina löydy syytä, ja jos löytyykin, niin sitä on hankala, jos mahdoton, tunnustaa.

Mä päätin aikaa sitten, etten ole vastuussa niistä pahoinpitelyistä mitä mun lapsuudessa tapahtui - mä olin lapsi, aikuisen armoilla. Mä aloin ajatella, että en ole oikeastaan erilainen, vaikka ajattelen asioita enemmän, mä olen vaan omanlaiseni, eikä se tee musta muita huonompaa.
Samalla tavalla ap voisi miettiä sitä, että ei ole yhtään muita huonompi - ja kannattaa miettiä omia vahvuuksia ja antaa itselleen rauha lapsuutta ajatellen. Ei lapsi ole syypää siihen, miten aikuiset kohtelevat, lapsi on aina aikuisen armoilla.

 

[Kerpele]

Koska menneisyyttä ei voi muuttaa, se pitää hyväksyä ja sen kanssa pitää oppia elämään. Mun isä hakkasi mua, koska piti sitä oikeana tapana kasvattaa. Jos en ollut tehnyt mitään pahaa, niin hyvin luultavasti suunnittelin jotain pahaa. Vika ei siis ollut mussa, vaan siinä, miten isä näki maailman ja mut. Miksi mä menisin terapiaan, mitä se auttaa,että puhuisin siellä itsestäni ja kokemuksistani, koska ne vastaukset kysymyksiin on mun isällä, ei mulla.
Lapsi kokee ja näkee asiat omalla tavallaan, ja on ihan aikuisten armoilla. Kaikki aikuiset ei ole hyviä tai valmiita vanhemmiksi. Tilanne on kyllä sama koulussa ja työelämässäkin, kun jollain opettajalla tai pomolla on valtaa, niin ei ne kaikki osaa käyttää sitä oikein. Ei osaa kaikki vanhemmatkaan, ja silloin kun mä olin lapsi, maailma oli erilainen - myös kasvatusmaailma.

Mikään ei oikeuta sitä, miten ap:n vanhemmat on häntä kohdelleet, mutta on niillä siihen joku syy ollut - se syy ei vaan ole siinä lapsessa, vaan vanhempien korvien välissä. Näin ollen lapsi ei aikuisenakaan pysty vastaamaan kysymykseen "miksi", eikä vanhemmillakaan taida olla halua vastata siihen kysymykseen, sikäli kun mitään vastausta on edes olemassa. Ihmiset tekevät paljon typeryyksiä, eikä niille aina löydy syytä, ja jos löytyykin, niin sitä on hankala, jos mahdoton, tunnustaa.

Mä päätin aikaa sitten, etten ole vastuussa niistä pahoinpitelyistä mitä mun lapsuudessa tapahtui - mä olin lapsi, aikuisen armoilla. Mä aloin ajatella, että en ole oikeastaan erilainen, vaikka ajattelen asioita enemmän, mä olen vaan omanlaiseni, eikä se tee musta muita huonompaa.
Samalla tavalla ap voisi miettiä sitä, että ei ole yhtään muita huonompi - ja kannattaa miettiä omia vahvuuksia ja antaa itselleen rauha lapsuutta ajatellen. Ei lapsi ole syypää siihen, miten aikuiset kohtelevat, lapsi on aina aikuisen armoilla.

Tämäkin oli hyvin sanottu...

Kai se tulee sitten iän ja ajan kanssa että jonain päivänä toteaa olevansa ihan yhtä hyvä kuin muut ja ehkä sellanen positiivisuus seuraisi sitten sitä?

 

[Hra Majuri]

Sinäsinäsinäsinä menet nyt ja otat sukset varastosta ja menet nyt luontoon hiihtämään ja saat samalla raitista ilmaa niin aivojesikin verenkierto paranee ja mielikin muuttuu paremmaksi

 

[Kerpele]

Sinäsinäsinäsinä menet nyt ja otat sukset varastosta ja menet nyt luontoon hiihtämään ja saat samalla raitista ilmaa niin aivojesikin verenkierto paranee ja mielikin muuttuu paremmaksi

Ei mulla oo enää paha mieli. Eilen oli.

Mut joo... Ulos kyllä pitäis lähteä... Suksimaan tuskin, kun nuo ipanat ei ihan reppuselässä enää mee mutta vaikka sit kauppaan ostamaan sitä makkaraa ja olutta?

 

[hmmmjooo]

Tämäkin oli hyvin sanottu...

Kai se tulee sitten iän ja ajan kanssa että jonain päivänä toteaa olevansa ihan yhtä hyvä kuin muut ja ehkä sellanen positiivisuus seuraisi sitten sitä?

Se tulee opettelemalla. Sillä, että antaa lapsuuden tapahtumille ja menneisyydelle rauhan. Ne asiat pitää hyväksyä, mitä ei voi muuttaa.
Omista vanhemmista tai läheisistä aikuisista on tosi vaikea ajatella niin,ettei ne tainneet olla niin hyviä ja toimia ihan oikein, mutta minkäs teet.. kaikki tekevät virheitä, eikä lapsen saaminen ikävä kyllä tee kenestäkään täydellistä.

Sun pitää nyt vaan keskittyä siihen, missä olet nyt, sun perheeseen ja lapsiin ja olemiseen ja elämiseen. Ja kun sulla tulee korotettua ääntä lapsille, niin usko pois, kaikki vanhemmat tekee sitä.
Tosin mä opettelin siihen, että huutamisen sijaan kuiskasin. Lapset huomas, että sanon jotain ja sitten ne hiljenivät kuuntelemaan mua

Kai sä pohjimmiltasi tiedät olevasi hyvä tyyppi =) Älä anna menneisyyden vaivata ja hallita sun elämää, vaan rakenna itsellesi kunnollinen tulevaisuus. Sä olet loistotyyppi tuollaisena kuin olet !

 

[hmmmjooo]

Ja pidä huolta siitä, että saat tarpeeksi B-vitamiinia. Se vaikuttaa eniten mielialaan

 

[Kerpele]

Se tulee opettelemalla. Sillä, että antaa lapsuuden tapahtumille ja menneisyydelle rauhan. Ne asiat pitää hyväksyä, mitä ei voi muuttaa.
Omista vanhemmista tai läheisistä aikuisista on tosi vaikea ajatella niin,ettei ne tainneet olla niin hyviä ja toimia ihan oikein, mutta minkäs teet.. kaikki tekevät virheitä, eikä lapsen saaminen ikävä kyllä tee kenestäkään täydellistä.

Sun pitää nyt vaan keskittyä siihen, missä olet nyt, sun perheeseen ja lapsiin ja olemiseen ja elämiseen. Ja kun sulla tulee korotettua ääntä lapsille, niin usko pois, kaikki vanhemmat tekee sitä.
Tosin mä opettelin siihen, että huutamisen sijaan kuiskasin. Lapset huomas, että sanon jotain ja sitten ne hiljenivät kuuntelemaan mua

Kai sä pohjimmiltasi tiedät olevasi hyvä tyyppi =) Älä anna menneisyyden vaivata ja hallita sun elämää, vaan rakenna itsellesi kunnollinen tulevaisuus. Sä olet loistotyyppi tuollaisena kuin olet !

Kiitos