Y
"yksäiti"
Vieras
Olin kaveripiirini eka raskaaksitullut, kuitenkin jo yli 25- vuotias. Lasten kanssa olen puuhaillut koko elämäni, kuvittelin kaiken olevan siis hallussa. Sisarusten lapsia hoidin kerran viikossa, välillä lapset olivat minulla monta päivää.
Oli päättänyt, että minusta tulisi rento, mutta tiukka äiti. En jäisi lapsen kanssa kotiin kököttämään, enkä kadottaisi itseäni. Menisin ja tulisin, myös muutkin voisivat hoitaa vauvaa. Vauva ei oppisi nukahtamaan tissille, vaikka imettäisinkin pitkään. Ja perhepedissä meillä ei missään nimessä nukuttaisi Isompana tekisin ja puuhailisin lapsen kanssa kaikkea, me askareltaisiin yhdessä ja luettaisiin kirjoja, ei tuijotettaisi telkaaria.
Ja kuinkas sitten kävikään.... Esikoinen melkein kuoli synnytyksessä ja oli teholla viikon. Liimauduin vauvaan hysteerisesti enkä suostunut irroittamaan otettani. Päässä ei liikkunut mitään muuta kuin vauva, vauva ja vauva. Hyvä kuin annoin vauva isänsä syliin, halusin nähdä koko ajan mitä vauvalle kuuluu. Kun lapsi pääsi kotiin, en ensin uskaltanut edes nukkua öisin, piti tarkastaa, että vauvalla on kaikki varmasti hyvin.
Nyt olen uhmiksen ja kohta vuoden ikäisen lapsen äiti. Käytän välillä niitä legginsejä ja isoja paitoja, koska ne vaan on niin helppoja pitää. Saattaa mennä monta päivää, etten harjaa hiuksiani, sutasen ne vaan sotkuiselle ponnarille. Meikkipussia avaan noi kerran vuodessa. Esikoisen syntymän jälkeen en ole juonut alkoholia kertaakaan, ei ole tehnyt mieli ja ensin imetin pitkään ja sitten tulinkin uudestaan raskaaksi. Esikoisen kanssa tuli käytyä siellä ja täällä, nyt en jaksa kahden lapsen kanssa kahviloihin ym. yksin lähteä. Jos mieheni lähtee mukaan, kiertelemme mieleellään kaupungilla ja museoissa ja shoppailemme yhdessä, mutta yksin menen lapsien kanssa vaan leikkipuistoon tai olemme vaan kotona. Baarissa olen ollut ihan vaan pari kertaa ja silloinkin on ollut kiire kotiin.
Huudan välillä lapsilleni ja menetän hermoni, vaikka päätin olla rento. Yökylässä esikoinen on ollut kerran kaksi päivää, silloinkin isä oli mukana. Hyvin harvoin käyn yksin jossain, silloinkin lähinnä viereisessä ruokakaupassa. Kummatkin lapset nukahtivat vauvana tissille, kumpaakin pitää "nukuttaa", lapset katsovat välillä ihan liikaa lastenohjelmia ja en jaksa leikkiä heidän kanssaan. Aika harvoin askartelemme mitään, esikoista se ei vaan kiinnosta.
Kavereiden kanssa en ole enää tekemissä kovinkaan paljoa. Heillä ei ole vielä lapsia ja elämä keskittyy juhlimiseen ja poikaystäväongelmiin. Esikoisen ollessa pieni kutsuin kavereita meille välillä illanistujaisiin, mutta ei siitä mitään tullut. Kaverit kännäsivät ja minä viihdytin lasta, joka vaati huomiota. Yhteisiä keskustelunaiheita ei oikein ollut, minun elämäni täytti vauva, heidän jokin ihan muu.
Omia juttuja minulla ei ole enää niin paljoa, nautin lukemisesta ja valokuvauksesta, mutta usein lasten mentyä nukkumaan jään vaan sohvalle makaamaan ja tuijotan telkkaria. Mies tekee kahta työtä ja arki jääkin usein minun hartioilleni. Jos olisi mahdollisuus lähteä jonnekkin yksin tai kavereiden kanssa, jäänkin mielelläni vaan kotiin perheen kanssa. En tiennytkään kuinka hauskaa on istua koko peheen kanssa pikku teltassa olkkarin lattialla. Ja ai niin, meillä muuten nukutaan perhepedissä...
Oli päättänyt, että minusta tulisi rento, mutta tiukka äiti. En jäisi lapsen kanssa kotiin kököttämään, enkä kadottaisi itseäni. Menisin ja tulisin, myös muutkin voisivat hoitaa vauvaa. Vauva ei oppisi nukahtamaan tissille, vaikka imettäisinkin pitkään. Ja perhepedissä meillä ei missään nimessä nukuttaisi Isompana tekisin ja puuhailisin lapsen kanssa kaikkea, me askareltaisiin yhdessä ja luettaisiin kirjoja, ei tuijotettaisi telkaaria.
Ja kuinkas sitten kävikään.... Esikoinen melkein kuoli synnytyksessä ja oli teholla viikon. Liimauduin vauvaan hysteerisesti enkä suostunut irroittamaan otettani. Päässä ei liikkunut mitään muuta kuin vauva, vauva ja vauva. Hyvä kuin annoin vauva isänsä syliin, halusin nähdä koko ajan mitä vauvalle kuuluu. Kun lapsi pääsi kotiin, en ensin uskaltanut edes nukkua öisin, piti tarkastaa, että vauvalla on kaikki varmasti hyvin.
Nyt olen uhmiksen ja kohta vuoden ikäisen lapsen äiti. Käytän välillä niitä legginsejä ja isoja paitoja, koska ne vaan on niin helppoja pitää. Saattaa mennä monta päivää, etten harjaa hiuksiani, sutasen ne vaan sotkuiselle ponnarille. Meikkipussia avaan noi kerran vuodessa. Esikoisen syntymän jälkeen en ole juonut alkoholia kertaakaan, ei ole tehnyt mieli ja ensin imetin pitkään ja sitten tulinkin uudestaan raskaaksi. Esikoisen kanssa tuli käytyä siellä ja täällä, nyt en jaksa kahden lapsen kanssa kahviloihin ym. yksin lähteä. Jos mieheni lähtee mukaan, kiertelemme mieleellään kaupungilla ja museoissa ja shoppailemme yhdessä, mutta yksin menen lapsien kanssa vaan leikkipuistoon tai olemme vaan kotona. Baarissa olen ollut ihan vaan pari kertaa ja silloinkin on ollut kiire kotiin.
Huudan välillä lapsilleni ja menetän hermoni, vaikka päätin olla rento. Yökylässä esikoinen on ollut kerran kaksi päivää, silloinkin isä oli mukana. Hyvin harvoin käyn yksin jossain, silloinkin lähinnä viereisessä ruokakaupassa. Kummatkin lapset nukahtivat vauvana tissille, kumpaakin pitää "nukuttaa", lapset katsovat välillä ihan liikaa lastenohjelmia ja en jaksa leikkiä heidän kanssaan. Aika harvoin askartelemme mitään, esikoista se ei vaan kiinnosta.
Kavereiden kanssa en ole enää tekemissä kovinkaan paljoa. Heillä ei ole vielä lapsia ja elämä keskittyy juhlimiseen ja poikaystäväongelmiin. Esikoisen ollessa pieni kutsuin kavereita meille välillä illanistujaisiin, mutta ei siitä mitään tullut. Kaverit kännäsivät ja minä viihdytin lasta, joka vaati huomiota. Yhteisiä keskustelunaiheita ei oikein ollut, minun elämäni täytti vauva, heidän jokin ihan muu.
Omia juttuja minulla ei ole enää niin paljoa, nautin lukemisesta ja valokuvauksesta, mutta usein lasten mentyä nukkumaan jään vaan sohvalle makaamaan ja tuijotan telkkaria. Mies tekee kahta työtä ja arki jääkin usein minun hartioilleni. Jos olisi mahdollisuus lähteä jonnekkin yksin tai kavereiden kanssa, jäänkin mielelläni vaan kotiin perheen kanssa. En tiennytkään kuinka hauskaa on istua koko peheen kanssa pikku teltassa olkkarin lattialla. Ja ai niin, meillä muuten nukutaan perhepedissä...
No onneksi olen oppinut hellittämään enkä jaksa enää tavoitella täydellistä järjestystä, hyvin suunniteltuja aikatauluja jotka eivät pidä 
