Lukekaas nuo ketjut jos haluatte tietää enemmnä tilanteestani. Toisen ketjun "avaukseni" olen kopioinut tähän alle. Mutta kyllä kun tilanne huomioidaan niin minä olisin aika lailla katkera jos minulle määrättäisiin tuollaiset elatusmaksut. ukekaa ensin nuo jutut ja kivittäkää minut sitten jos haluatte. Mutta olisin silti katkera.Ja olisiko se lapsen etu. Kävi vain mielessä että tämänkään ketjun aloittaja ei välttämättä ole kertonut kaikkea mutta haluaa silti "riittävästi" rahaa exältä ja perusteena on tietysti lapsen eu. Ja koska äiti on ÄITI niin hän tietää parhaiten lapsen edun. Mutta älkää tällaisen katkeran miehen puheista välittäkö, eihän tällainen voi tajuta sitä että ÄITI ajattelee aina vain ja ainoastaan lapsen etua.
http://kaksplus.fi/keskustelu/t1141985
Hieman miesnäkökulmaa ja erilaista näkökulmaa keskusteluun. Tosin todennäköisesti leimaudun vielä pahemmaksi urpoksi kuin APn mies mutta ei voi mitään. Kerron vain miten myös voi käydä ja saatte sitten arvostella onko se reilua eli ei. Kaikki alkoi jo yli 17 vuotta sitten kun jonkun aikaa seurusteltuamme muutimme yhteen. Ensiksi vuokralle omaan yhteiseen vuokra-asuntoon. Mielestäni vähän liian kalliiseen asuntoon mutta ajattelin että jos hän sellaiseen haluaa niin kaipa hänellä on varaa sitten maksaa puolet vuokrasta. Ja heti meni pieleen. Jonkun ajan kuluttua kävi ilmi että hän oli opiskeluaikanaan viettänyt niinsanotusti täyttä elämää ja käytännössä lähes koko hänen palkkansa meni opintolainojen korkoihin ja lyhennyksiin. Opintolainoja oli noin 4 kertaa enemmän kuin minulla vaikka minä olin opiskellut pitempään. Että eletty oli. Mutta vähän ajan päästä kun lainojen lyhennykset alkoivat ja korot olivat korkealla niin minä maksoin "kaiken" eli vuokran, auton, matkat, ruoat, hänen vaatteensa ja runsaan määrän hänen ns heräteostoksiaan. Joita riitti. Tingin omista menoistani varsin paljon että sain rahat riittämään. Käytännössä minulla ei ollut omia menoja, ei harrastuksia ei mitään puhumattakaan että olisin voinut haaveilla jostakin. Siinä vaiheessa olisi hälytyskellojen jo pitänyt alkaa soida ja olisi pitänyt nostaa kytkintä. Mutta ei, jostakin syystä pidin hänestä kuitenkin. Sitten mentiin naimisiin ja ostettiin oma asunto. Ja tulonjako ja menonjako oli edelleen että hän huolehti omat lainansa ja ehkä jotain pientä ja minä sitten "loput". Jossakin vaiheessa yritin tehdä sellaisen systeemin että jaoimme laskut että minulle sinulle jne. Mutta ei toiminut. Kun hänellä palkkapäivän jälkeen oli rahaa niin sitä sitten oli ja se sitten meni. Nopeasti, melkein mihin tahansa. Aina piti jotakin ostaa. Kun sitten sovitut laskut piti maksaa niin rahaa ei löytynytkään. Mistään. Kaikki mennyt. Opin pian siihen että minun täytyi aina yrittää säästää ja varautua vaikka mihin. Aina varuillani ja varpaisillani. Tein kahta työtäkin että olisin saanut rahat riittämään ja itsellenikin jotain mutta hyvin usein kävi niin että kun kuvittelin että olin saanu vähän jotain säästettyä niin eikös vain puolisoni ollut ostanut jotakin ja minulla ei ollutkaan yhtään rahaa. No, lapsiakin sitä sitten tuli, kaikkiaan kolme. Hän halusi lapsiaan hoitaa kotona ja näin tehtiin. Tässä tilanteessa siis maksoin kaiken elämisen, lasten kulut jne kaikki. Hän maksoi lapsilisillä jne saamillaan tuloilla omaa opintolainaansa. No, se opintolaina onneksi loppui aikanaan ja kun rahaa oli enemmän niin hän halusi jäädä lasten kanssa kotiin. Ja jäikin. Maksumiehen osani siis jatkui. Tietysti hän hoiti lapset ja kodin mutta kyllä tuollaiset puskista tulleet pikahankinnat vähän ottivat nuppiin. Otetaan vaikka esimerkkinä niin vähintään kerran vuodessa koko taloon piti ostaa uudet verhot. Ja paljon sellaista tavaraa jonka minä luokittelen osastoon tarpeetonta tavaraa. Minä yritin säästää omistani edelleen mutta kaikki raha meni. No, sitten hän halusi töihin. Valitettavasti vain sopiva työpaikka oli kovasti kaukana. Mutta siihen hän halusi. Koska matka on pitkä niin piti tietysti olla hyvä auto alla. En kehtaa edes sanoa kuinka hyvä mutta hyvä. Tuon tasoinen jolla minä olin ajanut vuosikaudet parhaimmillaan 30.000 kilometriä vuodessa öin ja päivin työn merkeissä ei kelvannut. Parempi piti olla. Hirveetä syyllistämistä että minä haluan hänen kuolevan huonossa autossa maantiellä työmatkalla. Eli hän sitten sai autonsa. Valitettavasti kun hänen palkkansa on mikä on niin se vain johti tilanteeseen jossa lähes koko hänen palkkansa menee työssäkäynnin kustannuksiin. Maksimissaan 200 euroa jää kun vähennetään autolaina + auton kulut + polttoaineet + muut välttämättömät kuten ruoka työpäivinä. Jos lasketaan vaatteet, meikit yms ("Pitäähän töissä olla hyvän näköinen!") niin lopputulos on noin nolla. Lasten elatukseen ei jää mitään eli hän ei siten siihen osallistu. Paitsi lapsilisillä mutta nekin hän laskee omaksi tulokseen ja käyttää niitä sen mukaan. Hän on nyt olla töissä noin puolitoista vuotta. Ja koska hän käy töissä niin hänhän saa omalla palkallaan ostaa mitä haluaa. Ja ostettu onkin. Mistään ei koskaan keskustella että tarvitaanko tai ostetaanko, hän vain ostaa. Ja luottokorttejahan pitää olla. Ja useampi niitä onkin. Mutta puolentoista vuoden jälkeen tilanne on se että hänellä on lähes kaikki luottokortit limiitissä, lisäksi on tililuottoja ja muuta. Yhteensä vähintään 5000 mutta taitaa olla yli 6000 euroa. Niin että kohta ollaan taas siinä mistä aloitettiin kun maksoin hänen opintolainansa. Kun eihän hän pysty käteen jäävillä max 200 eurolla noita maksamaan. Mutta mitä sanotte, onko reilua ja kohtuullista?
Vielä vähän jos tuli vähän väärää tietoa. Siis puolisoni hoitaa ostamiset jne mutta kyllä se olen minä joka maksan lasten vaatteet, ruoat, pyörät, harrastukset jne kaiken mahdollisen. Asunnon, autot, huollot, kodinkoneet jne jne. Mahdolliset lomamatkat ja muut. Lapsilistä tietty osa menee lapsillekin asti joskus onneksi. Mutta kyllä se tietty kun itselle ei kohtalaisesta palkasta yhtään mitään käteen jää ja sitten puoliso voi esimerkiksi ihan ilman mitään laittaa 100 euroa siihen että lähtee ystävien kanssa teatteriin jne jne. Joskus toivoisi että minullakin olisi mahdollisuus mutta ei. Valitettavan usein käy niin että palkkani on laitettu menemään jo ennen palkkapäivää. Mitään sananvaltaa minulla ei ole siihen mihin rahat käytetään jos puoliso jotakin haluaa. Tai yleensä ostaa jotakin ilman mitään sen kummempia. Tässä vielä erona sellainen että minä olen melko köyhistä oloista ja tyydyn aika vaativattomaankin. Mutta vaimon mielestä vähän karrikoiden "salaatti ei ole mitään ilman mustia oliiveja". Vähän karrikoiden mutta kuvastaa ajattelutapojen eroja siitä mikä on välttämätöntä ja mikä taas ei.
Siis kyllähän minäkin tuollaisen postimyyntikiellon olen laittanut. Montakin kertaa... Riidathan meillä ovat rahasta jo monta kertaa riideltykin. Vuosien mittaan... Mutta kun näkemykset rahan käytöstä vain ovat niin kovin erilaiset niin vaikeaa on... Ihan niin paha tilanne ei ole kuin 109 kertoi mutta voisi meillä olla kyllä mielenkiintoista. Itsekin akateeminen ja kohtalaista palkkaakin saan mutta kun mikään ei tunnu riittävän. Aina on ostettava jotakin uutta. Hyvä mies minä en ole. Suomalainen puhumaton jörö. Hellyyttä ja hellittelyä yritän mutta vähän niin ja näin. Kotitöitäkin voisin varmasti enemmän tehdä. Lapsia voisin enemmän hoitaa, tunnen sanomatonta syyllisyyttä siitä että joudun tekemään niin paljon töitä perheen elatuksen eteen että en ehdi olla tarpeeksi lasten kanssa. Jossakin vaiheessa laskin että itse asiassa vaikka en saisi puolisoltani elatusapua lapsista lainkaan niin silti jos lapset jäisivät minulle ja saisin lapsilisät käyttööni niin minulle itse asiassa jäisi erotilanteessa enemmän rahaa käyttööni kuin nyt. Turhia menoja tippuisi paljon pois ja saisin itse päättää menoistani ilman yllätyksiä. Olen kyllä miettinyt monta monta kertaa...
