Tarinani olisi hyvinkin pitkä,mutta totean,että hyvin paljon yhtäläisyyksiä löytyy omasta uusperheen-ajasta,kuin nimimerkki äiskiksellä...olen lukenut kaikki nimimerkin kirjoitukset. Itse lähdin koko kuviosta,enkä hetkeäkään liian aikaisin,ja neuvoisin äiskistäkin niin tekemään,mahdollisimman pian.Nyt on aika ajatella itseään ja lapsiaan.
Kokemuksesta tiedän,etteivät tuontyyppiset ihmiset kuin äiskiksen mies ja hänen exänsä koskaan muutu,tilanne tulee jatkumaan juuri niin kuin se on ollut,saamaton ja lapsekas mies,joka otti uuden vaimon vain ssaadakseen lapsille hoitajan ja tuen selustalleen ex-vaimoa vastaan, ex-miehestään ja lapsistaan mustis ex,joka tekee kaikkensa etäännyttääkseen lapsensa isän uudesta perheestä. Tuo voisi olla suoraan omasta elämästäni...
Joku sanoi että äiskis haluaa päteä haukkumalla exää,voihan se niinkin olla,en väitä vastaan.Mutta kyllä itsellänikin meni usein yli ymmärryksen exän toiminta,ei tosiaan aina voinut ymmärtää ja niinpä vatvoin asioita läheisteni kanssa niin,että he olivat jo kurkkuaan myöten täynnä koko juttua.Ehkä äiskiksellä ei ole ketään jolle purkautua,tuskin ainakaan miehelleen voi.Minulla oli ja on hyviä ystäviä,mutta niin onnellisesti ei kaikilla ole...
Itse koin vaikeimmaksi äitipuolena sen,että koska oma lapsuuden kotini oli ollut sellainen,että lasten toiveita ja tarpeita vähäteltiin,niin minun oli hyvin vaikea aina hyväksyä sitä,että lähilapsieni vanhemmat hyvin usein tuottivat pettymyksiä lapsilleen.Kaikkea ei pidä aina saada,mutta kyllä tuntui pahalta,kun lapsi sai synttärirahaa,niin hänen piti niillä ostaa itselleen vaikkapa kengät,jotka mielestäni vanhempien olisi kuulunut ostaa tai että lahjaksi annettiin koululaukku,jonka olisi muutenkin tarvinnut.Tai retkille ei annettu rahaa,eikä kukaan lapsi halua olla se ainoa joka ei saa. Tietysti saatoin antaa ja annoinkin rahoitusta retkiin ja myyjäisiin,mutta vanhempia en voinut muuttaa toisiksi,eikä se että minulta sai tarvitsemansa ollut ihan sama asia kuitenkaan.
Minä en enää jaksanut elää sitä elämää,en jaksanut hoitaa miestä ja tämän asioita,en tapella exän kanssa,en kestänyt enää nähdä lasten pettymyksiä ja en jaksanut enää puolustella vanhempia ja selitellä asioita parhain päin. Minä lähdin.Minun oli pakko,etten menettänyt mielenterveyttäni. Tunnen usein kuitenki syyllisyyttä,kun muistan miten lapset kysyivät,saadanko me edes tulla kylään,johon oli vastattava,että' teidän pitää sopia asia vanhempienne kanssa. En ole heitä enää nähnyt,enkä tiedä mitä kuuluu miehelle,lapsille ja exälle.Voin paremmin kun en tiedä. Itsekäskö? Ehkä. Mutta joskus täytyy olla itsekäs.
Kokemuksesta tiedän,etteivät tuontyyppiset ihmiset kuin äiskiksen mies ja hänen exänsä koskaan muutu,tilanne tulee jatkumaan juuri niin kuin se on ollut,saamaton ja lapsekas mies,joka otti uuden vaimon vain ssaadakseen lapsille hoitajan ja tuen selustalleen ex-vaimoa vastaan, ex-miehestään ja lapsistaan mustis ex,joka tekee kaikkensa etäännyttääkseen lapsensa isän uudesta perheestä. Tuo voisi olla suoraan omasta elämästäni...
Joku sanoi että äiskis haluaa päteä haukkumalla exää,voihan se niinkin olla,en väitä vastaan.Mutta kyllä itsellänikin meni usein yli ymmärryksen exän toiminta,ei tosiaan aina voinut ymmärtää ja niinpä vatvoin asioita läheisteni kanssa niin,että he olivat jo kurkkuaan myöten täynnä koko juttua.Ehkä äiskiksellä ei ole ketään jolle purkautua,tuskin ainakaan miehelleen voi.Minulla oli ja on hyviä ystäviä,mutta niin onnellisesti ei kaikilla ole...
Itse koin vaikeimmaksi äitipuolena sen,että koska oma lapsuuden kotini oli ollut sellainen,että lasten toiveita ja tarpeita vähäteltiin,niin minun oli hyvin vaikea aina hyväksyä sitä,että lähilapsieni vanhemmat hyvin usein tuottivat pettymyksiä lapsilleen.Kaikkea ei pidä aina saada,mutta kyllä tuntui pahalta,kun lapsi sai synttärirahaa,niin hänen piti niillä ostaa itselleen vaikkapa kengät,jotka mielestäni vanhempien olisi kuulunut ostaa tai että lahjaksi annettiin koululaukku,jonka olisi muutenkin tarvinnut.Tai retkille ei annettu rahaa,eikä kukaan lapsi halua olla se ainoa joka ei saa. Tietysti saatoin antaa ja annoinkin rahoitusta retkiin ja myyjäisiin,mutta vanhempia en voinut muuttaa toisiksi,eikä se että minulta sai tarvitsemansa ollut ihan sama asia kuitenkaan.
Minä en enää jaksanut elää sitä elämää,en jaksanut hoitaa miestä ja tämän asioita,en tapella exän kanssa,en kestänyt enää nähdä lasten pettymyksiä ja en jaksanut enää puolustella vanhempia ja selitellä asioita parhain päin. Minä lähdin.Minun oli pakko,etten menettänyt mielenterveyttäni. Tunnen usein kuitenki syyllisyyttä,kun muistan miten lapset kysyivät,saadanko me edes tulla kylään,johon oli vastattava,että' teidän pitää sopia asia vanhempienne kanssa. En ole heitä enää nähnyt,enkä tiedä mitä kuuluu miehelle,lapsille ja exälle.Voin paremmin kun en tiedä. Itsekäskö? Ehkä. Mutta joskus täytyy olla itsekäs.