Mistä mä saisin apua itselleni? (ero-asia)

[Dina*]

[QUOTE="a p";22288472]Mä tiedän että noin on, haluaa itse olla vapaa, mutta ei halua minun olevan. Ja käytöksellään pitää minua otteessaan, niin etten pääse mihinkään.
Mä yritän olla vahvempi.
Ollaan käyty lastenvalvojalla. Asiat on sovittu paperilla.
Olen kyllä "vanha musta", eli kirjautunut. Tätä asiaa en ole halunnut vaan kirjautuneena purkaa...mutta jos laitan sinulle yv:tä tässä. Tunnut niin järkevältä ja huomaa että tiedät mistä puhut.[/QUOTE]

joo laita tosiaan just noita kaikkia tuntemuksia silloin kävin läpi, ja oon niitä käsitellyt nyt taas kun erottiin lopullisesti.

joku sanoi ettei laastarisuhteista ole hyötyä muttei haittaakaan, mulle oli ehdottomasti hyötyä. Se yksi ihminen riitti antamaan mulle muuta ajateltavaa ja aiheutti sen että halusin elää. Siis ELÄÄ. ihan omaa elämää.

 

[Dina*]

[QUOTE="enska";22288491]Niinpä. Itse tunsin, että toinen puoli itsestäni riuhtaistiin erilleen ja jakaannuimme kahtia. Olimme niin yhtä. Lopulta minusta kasvoi paljon vahvempi ihminen kuin ennen. Olen onnellinen itsenäisenä ja sinkkunakin, mutta nykyään jos rakkaus kolahtaa, mikään ei estä sitä. Laastarisuhdevaiheessa joskus kuvitteli, että suhde voisi muodostua vakavaksi, mutta ei se voi, niin kaunan kuin on kiiinni entisessä.[/QUOTE]

tuo on kaikenkaikkiaan hyvin sanottu. Yhdestä tulee taas kaksi, eikä asiaa helpota todellakaan ne olemassa olevat lapset. Mulla kaikui päässä vaan koko ajan "mun perhe on hajonnut".

Siihen auttaa aika, niin klisee kuin se onkin.

 

["vieras"]

Kai tästä paskaa niskaan tulee, mutta kommentoinpa silti...

Meillä tilanne myös, että takana 15vuotta yhteistä eloa ja kolme lasta. Ongelmia on ollut ja mies pettänytkin minua. Sitten kävi keväällä niin, että minä rakastuin niin, että lähti jalat täysin alta. Rakkauteni kohde oli myös pitkässä suhteessa, naimisissa mutta ei lapsia ja rakastuminen kävi hänellä yhtä yllättäin.

Päätimme lopulta, että haemme eroa ja olemme yhdessä kunnes tämä mies, johon rakastuin niin alkoi empiä. Sen jälkeen on ollut soutamista ja huopaamista. Minä tavallaan roikotan omaa miestäni tässä samalla tavalla kuin ap sinun miehesi roikottaa sinua. Tosin me asumme edelleen yhdessä. Ja tämä mies, johon olen rakastunut niin roikottaa omaa vaimoaan kuten ap:n mies ja on myös muuttanut jo monta kuukautta sitten pois. Tunteet on juurikin niitä että se tulevaisuus pelottaa, vaikka onkin rakastunut toiseen ja samalla on niitä velvollisuuden tunteita ja sitä rakkauttakin vielä sitä omaa puolisoa kohtaan. Ja niitä muistoja siitä vanhasta, kun kaikki oli vielä hyvin. Tuollaisen jälkeen vain on todella vaikea saada enää paikattua ja täysin ei entiseen voikaan palata kaiken tämän jälkeen vaikka tahtoa olisi miten paljon tahansa. Saati sitten, kun se sydän kuitenkin tuntuu olevan ihan muualla.

Mutta hankalia ja vaikeita asioita ja olen itse myös täysin rikki tästä kaikesta ja omatuntoa soimaa se, että roikotan miestä tälläisessä välitilassa, kun en tiedä itsekään mihin tämä kaikki johtaa lopulta. Kaikkein eniten olen rikki siitä, kun mietin, että jos en saakaan olla lopulta yhdessä sen miehen kanssa, jota niin paljon rakastan. Joka aamu herään siihen ikävään ja päivät kuluu niissä mietteissä. Ja öisin mies tietysti tulee uniini.

Minut tietysti lynkataan tästä, mutta halusin vain selittää ap:lle, että ei se miehesi sitä varmasti ilkeyttään tee vaan se on hänellekin vaikeaa, vaikka tietäisikin mikä se lopputulos tulee olemaan. Toiset miehet on kusipäitä ja jättää sen vaimon samantien ilman omantunnon tuskia, vaikka ihan yhtälailla tälläkin tavalla se toinen osapuoli särkyy, vaikka miten koittaisikin pehmittää sitä kaikkea.

Toivottavasti kirjoitin edes kohtalaisen ymmärrettävästi. Avaan nyt sateenvarjon. :/

 

["a p"]

joo laita tosiaan just noita kaikkia tuntemuksia silloin kävin läpi, ja oon niitä käsitellyt nyt taas kun erottiin lopullisesti.

joku sanoi ettei laastarisuhteista ole hyötyä muttei haittaakaan, mulle oli ehdottomasti hyötyä. Se yksi ihminen riitti antamaan mulle muuta ajateltavaa ja aiheutti sen että halusin elää. Siis ELÄÄ. ihan omaa elämää.

sehän se, jotain muuta ajateltavaa kun nää mitä vaan pyörii oman pään sisällä. Järki sanoo yhtä, tunteet toista. Ja toisaalta on niin vihainen itselleen kun TIETÄÄ miten pitäisi toimia, muttei saa tehdyksi niin...vaan roikkuu niissä hippusissa mitä saa...vaikka tietää ettei ne johda mihinkään.

 

["a p"]

[QUOTE="vieras";22288606]Kai tästä paskaa niskaan tulee, mutta kommentoinpa silti...

Meillä tilanne myös, että takana 15vuotta yhteistä eloa ja kolme lasta. Ongelmia on ollut ja mies pettänytkin minua. Sitten kävi keväällä niin, että minä rakastuin niin, että lähti jalat täysin alta. Rakkauteni kohde oli myös pitkässä suhteessa, naimisissa mutta ei lapsia ja rakastuminen kävi hänellä yhtä yllättäin.

Päätimme lopulta, että haemme eroa ja olemme yhdessä kunnes tämä mies, johon rakastuin niin alkoi empiä. Sen jälkeen on ollut soutamista ja huopaamista. Minä tavallaan roikotan omaa miestäni tässä samalla tavalla kuin ap sinun miehesi roikottaa sinua. Tosin me asumme edelleen yhdessä. Ja tämä mies, johon olen rakastunut niin roikottaa omaa vaimoaan kuten ap:n mies ja on myös muuttanut jo monta kuukautta sitten pois. Tunteet on juurikin niitä että se tulevaisuus pelottaa, vaikka onkin rakastunut toiseen ja samalla on niitä velvollisuuden tunteita ja sitä rakkauttakin vielä sitä omaa puolisoa kohtaan. Ja niitä muistoja siitä vanhasta, kun kaikki oli vielä hyvin. Tuollaisen jälkeen vain on todella vaikea saada enää paikattua ja täysin ei entiseen voikaan palata kaiken tämän jälkeen vaikka tahtoa olisi miten paljon tahansa. Saati sitten, kun se sydän kuitenkin tuntuu olevan ihan muualla.

Mutta hankalia ja vaikeita asioita ja olen itse myös täysin rikki tästä kaikesta ja omatuntoa soimaa se, että roikotan miestä tälläisessä välitilassa, kun en tiedä itsekään mihin tämä kaikki johtaa lopulta. Kaikkein eniten olen rikki siitä, kun mietin, että jos en saakaan olla lopulta yhdessä sen miehen kanssa, jota niin paljon rakastan. Joka aamu herään siihen ikävään ja päivät kuluu niissä mietteissä. Ja öisin mies tietysti tulee uniini.

Minut tietysti lynkataan tästä, mutta halusin vain selittää ap:lle, että ei se miehesi sitä varmasti ilkeyttään tee vaan se on hänellekin vaikeaa, vaikka tietäisikin mikä se lopputulos tulee olemaan. Toiset miehet on kusipäitä ja jättää sen vaimon samantien ilman omantunnon tuskia, vaikka ihan yhtälailla tälläkin tavalla se toinen osapuoli särkyy, vaikka miten koittaisikin pehmittää sitä kaikkea.

Toivottavasti kirjoitin edes kohtalaisen ymmärrettävästi. Avaan nyt sateenvarjon. :/[/QUOTE]

Älä pyytele anteeksi! Hieno kirjoitus! Arvostan tuota puolta asiasta myös ja tunnistan siinä paljon tuttua. Ehkä se on vaan että me ollaan vaan ihmisiä...ja nää tunnejutut ei oo helppoja. Luen vielä tekstiäsi uudelleen. Kiitos että kirjoitit.

 

[Dina*]

[QUOTE="a p";22288618]sehän se, jotain muuta ajateltavaa kun nää mitä vaan pyörii oman pään sisällä. Järki sanoo yhtä, tunteet toista. Ja toisaalta on niin vihainen itselleen kun TIETÄÄ miten pitäisi toimia, muttei saa tehdyksi niin...vaan roikkuu niissä hippusissa mitä saa...vaikka tietää ettei ne johda mihinkään.[/QUOTE]

nuo viha ja katkeruus oli myös sellaisia tunteita mitä välillä tunsi. Välillä vihasin miestä, välillä itseäni. Päätin monta kertaa että nyt laitetaan peli seis, kunnes mies taas tuli lasta katsomaan ja se oli menoa. Sitten vihasin itseäni kun en taaskaan pystyny siihen. Sanoinkin miehelle moneen kertaan että älä enää tuu, jätä mut rauhaan, mutta muutamassa tunnissa pyysin jo anteeksi ja itkin voisiko mies tulla kun on niin paha olla jne.

Joku sanoi joskus että kun erosta on kulunut vuosi, ei ajattele sitä enää joka hetki. 2 vuotta, niin ei edes päivittäin. 3 vuotta niin ei viikoittainkaan. Muistot säilyy, ja onneksi aika kultaa ne. Prosessi on pitkä ja tie on enemmän kuin kivinen, tekin tuutte kokemaan monet riidat ja itkut vielä. Mutta mitä enemmän aikaa kuluu, sitä helpommaksi se kaikki käy. Tartu rohkeasti tilaisuuksiin! olipa ne mitä tahansa, mies, harrastus, asunto... kaikenlainen uudistaminen on hyväksi, saat siitä uutta intoa. Itseasiassa mun ensimmäinen siirto oli uudet hiukset

tässä vielä tärkeä asia: käytä aikaa itseesi. Hemmottele, osta itselles vaatteita tai kenkiä tai kasvohoito. Mitä vaan, mistä nautit. Pidä itsesäs huolta ja rakasta itseäs, nyt on se hetki kun voit olla itsekäs.

 

["enska"]

[QUOTE="vieras";22288606]Kai tästä paskaa niskaan tulee, mutta kommentoinpa silti...

Meillä tilanne myös, että takana 15vuotta yhteistä eloa ja kolme lasta. Ongelmia on ollut ja mies pettänytkin minua. Sitten kävi keväällä niin, että minä rakastuin niin, että lähti jalat täysin alta. Rakkauteni kohde oli myös pitkässä suhteessa, naimisissa mutta ei lapsia ja rakastuminen kävi hänellä yhtä yllättäin.

Päätimme lopulta, että haemme eroa ja olemme yhdessä kunnes tämä mies, johon rakastuin niin alkoi empiä. Sen jälkeen on ollut soutamista ja huopaamista. Minä tavallaan roikotan omaa miestäni tässä samalla tavalla kuin ap sinun miehesi roikottaa sinua. Tosin me asumme edelleen yhdessä. Ja tämä mies, johon olen rakastunut niin roikottaa omaa vaimoaan kuten ap:n mies ja on myös muuttanut jo monta kuukautta sitten pois. Tunteet on juurikin niitä että se tulevaisuus pelottaa, vaikka onkin rakastunut toiseen ja samalla on niitä velvollisuuden tunteita ja sitä rakkauttakin vielä sitä omaa puolisoa kohtaan. Ja niitä muistoja siitä vanhasta, kun kaikki oli vielä hyvin. Tuollaisen jälkeen vain on todella vaikea saada enää paikattua ja täysin ei entiseen voikaan palata kaiken tämän jälkeen vaikka tahtoa olisi miten paljon tahansa. Saati sitten, kun se sydän kuitenkin tuntuu olevan ihan muualla.

Mutta hankalia ja vaikeita asioita ja olen itse myös täysin rikki tästä kaikesta ja omatuntoa soimaa se, että roikotan miestä tälläisessä välitilassa, kun en tiedä itsekään mihin tämä kaikki johtaa lopulta. Kaikkein eniten olen rikki siitä, kun mietin, että jos en saakaan olla lopulta yhdessä sen miehen kanssa, jota niin paljon rakastan. Joka aamu herään siihen ikävään ja päivät kuluu niissä mietteissä. Ja öisin mies tietysti tulee uniini.

Minut tietysti lynkataan tästä, mutta halusin vain selittää ap:lle, että ei se miehesi sitä varmasti ilkeyttään tee vaan se on hänellekin vaikeaa, vaikka tietäisikin mikä se lopputulos tulee olemaan. Toiset miehet on kusipäitä ja jättää sen vaimon samantien ilman omantunnon tuskia, vaikka ihan yhtälailla tälläkin tavalla se toinen osapuoli särkyy, vaikka miten koittaisikin pehmittää sitä kaikkea.

Toivottavasti kirjoitin edes kohtalaisen ymmärrettävästi. Avaan nyt sateenvarjon. :/[/QUOTE]

Aika hyvä kuvaus ja rehellinen. Paluuta entiseen teillä tuskin on, mutta kerron kuitenkin, että oma exäni joka rakastui toiseen ja hylkäsi sen takia 20 vuoden liiton, kuvitteli uuden ihastuksen olevan se elämää suurempi rakkaus ja sielunkumppani. Tuo uusi suhde ex-vaimollani kesti sitten vuoden verran kunnes miehestä alkoikin löytyä pahoja vikoja ja rakkauskin loppui.

Itse suosittelisin kaikille, ettei kannata erota uuden ihastuksen takia, vaan jos haluaa erota se pitää tehdä muista syistä ja ennen kuin aloittaa uusia suhteita.

 

["a p"]

nuo viha ja katkeruus oli myös sellaisia tunteita mitä välillä tunsi. Välillä vihasin miestä, välillä itseäni. Päätin monta kertaa että nyt laitetaan peli seis, kunnes mies taas tuli lasta katsomaan ja se oli menoa. Sitten vihasin itseäni kun en taaskaan pystyny siihen. Sanoinkin miehelle moneen kertaan että älä enää tuu, jätä mut rauhaan, mutta muutamassa tunnissa pyysin jo anteeksi ja itkin voisiko mies tulla kun on niin paha olla jne.

Joku sanoi joskus että kun erosta on kulunut vuosi, ei ajattele sitä enää joka hetki. 2 vuotta, niin ei edes päivittäin. 3 vuotta niin ei viikoittainkaan. Muistot säilyy, ja onneksi aika kultaa ne. Prosessi on pitkä ja tie on enemmän kuin kivinen, tekin tuutte kokemaan monet riidat ja itkut vielä. Mutta mitä enemmän aikaa kuluu, sitä helpommaksi se kaikki käy. Tartu rohkeasti tilaisuuksiin! olipa ne mitä tahansa, mies, harrastus, asunto... kaikenlainen uudistaminen on hyväksi, saat siitä uutta intoa. Itseasiassa mun ensimmäinen siirto oli uudet hiukset

tässä vielä tärkeä asia: käytä aikaa itseesi. Hemmottele, osta itselles vaatteita tai kenkiä tai kasvohoito. Mitä vaan, mistä nautit. Pidä itsesäs huolta ja rakasta itseäs, nyt on se hetki kun voit olla itsekäs.

Nyt mä jo itken täällä.... Sä osut niin oikeaan. Joka sanalla!
En varmaan tänään enää jaksa, mutta älä ylläty jos saat yv:tä. Siis jos jaksasit olla vähän tukena nyt (?) Kuulostaa nimittäin että olet kokenut juuri samaa! Samoin kuvioin.

 

[Dina*]

[QUOTE="a p";22288747]Nyt mä jo itken täällä.... Sä osut niin oikeaan. Joka sanalla!
En varmaan tänään enää jaksa, mutta älä ylläty jos saat yv:tä. Siis jos jaksasit olla vähän tukena nyt (?) Kuulostaa nimittäin että olet kokenut juuri samaa! Samoin kuvioin.[/QUOTE]

ilman muuta jaksan! vertaistuki täällä oli mulla silloin ainoa tuki kun ei oikein osannu niistä asioista tutuille puhua. Sen merkitys oli suuri. Mulle saat laittaa viestiä koska tahansa ja voin antaa sitten yv:nä vaikka msn osoitteenkin

 

[waga]

Minua lohduttaa että joku muukin on tällaisessa "jos jos" tilanteessa. Meillä kanssa soudetaan ja huovataan. Minä asun 1-vuotiaan poikani kanssa yksin ja mies toisaalla(ulkomailla). Minulla on ollut paljon vaikeuksia itsenäisen elämän alussa ja vaikeinta on ollut kestää jatkuvaa turvattomuuden tunnetta. Lisäksi arjesta selviytyminen pojan kanssa on ollut vaikeaa kun ei ole ketään isovanhempia yms. joka joskus vahtisi lasta. Väsyneenä ja kärttyisenä kaipaa toista avuksi ja tueksi. Ja sitten se kiintymys. Kaipaan sitä läheisyyttä mitä meillä on edelleen. Sitä että toisen kyljessä retkottaminen on vaan niin ihanaa. Arki meillä ei kuitenkaan toiminut. Riitelimme yhtä tulisesti kuin rakastelimme. Enkä halua poikani arkeen riiitaisia ja turvattomia päiviä. Nyt vaikeaa on myös olla ripustautumatta muihin miespuolisiin kavereihini. He ovat olleet ihania ja tukeneet ihanasti mutta mitään seksuaalista minulla ei heidän kanssaan ole. Viime yönä eräs mies tuli meille ja loihti illallisen ja "nukutti" minut sänkyyni silittelemällä ja poistui sitten omaan kotiinsa. Hän tietää että kärsin paniikkihäiriöstä ja nukahtamisvaikeuksista ja halusi olla avuksi. En kaivannut omaa miestäni yhtään eilen, enkä hakunnut seksiä kaverini kanssa. Minusta oli vain ihanaa olla hetken turvassa. Miksi silti on niin vaikeaa irrottaa omasta miehestä?? Minun sydämeni särkyy kun ajattelen poikani kasvavan ilman isäänsä. Koko siitä todellisuudesta luopuminen on niin tuskallista. Kuin leikkaisi itsestään palan pois. Olisipa nappi josta jotkut tunteet voisi vain kääntää pois päältä:|

 

[toinen vieras]

[QUOTE="enska";22288722]Aika hyvä kuvaus ja rehellinen. Paluuta entiseen teillä tuskin on, mutta kerron kuitenkin, että oma exäni joka rakastui toiseen ja hylkäsi sen takia 20 vuoden liiton, kuvitteli uuden ihastuksen olevan se elämää suurempi rakkaus ja sielunkumppani. Tuo uusi suhde ex-vaimollani kesti sitten vuoden verran kunnes miehestä alkoikin löytyä pahoja vikoja ja rakkauskin loppui.

Itse suosittelisin kaikille, ettei kannata erota uuden ihastuksen takia, vaan jos haluaa erota se pitää tehdä muista syistä ja ennen kuin aloittaa uusia suhteita.[/QUOTE]

Asioitahan ei voi suunnitella eikä voi sanoa, että mikä on se yksi ja ainoa oikea tapa toimia. Eikä voi sanoa, että jos jollain se ei toiminut niin se ei voi toimia kellään.

 

["a p"]

Minua lohduttaa että joku muukin on tällaisessa "jos jos" tilanteessa. Meillä kanssa soudetaan ja huovataan. Minä asun 1-vuotiaan poikani kanssa yksin ja mies toisaalla(ulkomailla). Minulla on ollut paljon vaikeuksia itsenäisen elämän alussa ja vaikeinta on ollut kestää jatkuvaa turvattomuuden tunnetta. Lisäksi arjesta selviytyminen pojan kanssa on ollut vaikeaa kun ei ole ketään isovanhempia yms. joka joskus vahtisi lasta. Väsyneenä ja kärttyisenä kaipaa toista avuksi ja tueksi. Ja sitten se kiintymys. Kaipaan sitä läheisyyttä mitä meillä on edelleen. Sitä että toisen kyljessä retkottaminen on vaan niin ihanaa. Arki meillä ei kuitenkaan toiminut. Riitelimme yhtä tulisesti kuin rakastelimme. Enkä halua poikani arkeen riiitaisia ja turvattomia päiviä. Nyt vaikeaa on myös olla ripustautumatta muihin miespuolisiin kavereihini. He ovat olleet ihania ja tukeneet ihanasti mutta mitään seksuaalista minulla ei heidän kanssaan ole. Viime yönä eräs mies tuli meille ja loihti illallisen ja "nukutti" minut sänkyyni silittelemällä ja poistui sitten omaan kotiinsa. Hän tietää että kärsin paniikkihäiriöstä ja nukahtamisvaikeuksista ja halusi olla avuksi. En kaivannut omaa miestäni yhtään eilen, enkä hakunnut seksiä kaverini kanssa. Minusta oli vain ihanaa olla hetken turvassa. Miksi silti on niin vaikeaa irrottaa omasta miehestä?? Minun sydämeni särkyy kun ajattelen poikani kasvavan ilman isäänsä. Koko siitä todellisuudesta luopuminen on niin tuskallista. Kuin leikkaisi itsestään palan pois. Olisipa nappi josta jotkut tunteet voisi vain kääntää pois päältä:|

Kiitos sinullekin kirjoituksesta! Alan olemaan jo aika poikki, väsymyksestä ja itkemisestä. Palaan tähän huomenna ja luen kaiken uudestaan.
Ootte olleet ihania, te kaikki tuntemattomat! Kiitos että olette olemassa!

 

[Dina*]

[QUOTE="a p";22288983]Kiitos sinullekin kirjoituksesta! Alan olemaan jo aika poikki, väsymyksestä ja itkemisestä. Palaan tähän huomenna ja luen kaiken uudestaan.
Ootte olleet ihania, te kaikki tuntemattomat! Kiitos että olette olemassa![/QUOTE]

voimia sinulle.