Mä kuulun kanssa ihmisiin, jotka vieläkin kaipaa että asiat exän kanssa puhuttais selväksi. Suhdetta häneen en kaipaa, tahtoisin vaan tietää miksi hän jätti minut niin täydellisen yksin.
Me seurusteltiin (minä olin yh), mies ei suostunut muuttamaan yhteen vaan asui vanhempiensa luona. Vanhemmat taas eivät loppuajasta sulattaneet minua laisinkaan, en saanut käydä miehen kotona ollenkaan. Mies vietti hyvin vähän aikaa kanssani, mutta hänen mielestään suhde oli hyvä. Yhdessä nukuttuja öitä oli viimeisen puolen vuoden aikana alle kymmenen. Lopulta minä lähdin... ja mies itki, kun aloin samantien tapailla toista miestä.
Luulen että ilman tuota toisen miehen tapaamista en olisi päässyt suhteesta irti, sillä niin kovasti entinen seurustelukumppani itki minua takasin, lupasi minulle muuttaa yhteen ja mennä kihloihin, vaikka tehdä sen lapsenkin. Minä en vain enää halunnut uskoa häntä. Olin kovana ja pysyin päätöksessäni, vaikka jopa eräs miehen ystävä soitti minulle pitkän puhelun kuinka kaveri on aivan maan alla.
Muutaman kuukauden päästä romahdin ja pyysin etä keskustellaan, katkaisin suhteeni tähän uuteen mieheen, joka kiltisti siirtyi syrjemmälle ja tyytyi siihen että minun oli puitava asia läpi. Uudelle miehelle en voinut luvata mitään.
Eksä olikin alkanut seurustella, joten hän ei voinut puhua kanssani mitään. Hän jätti minut taas yksin selvittelemään tunteitani ja ajatuksiani. Minä mietin, mietin ja mietin, tapasin uutta miestä ihan kaveripohjalta ja itkin sitä miten sekaisin kaikki minussa oli. Uusi mies ei syyttänyt, eikä häipynyt minnekään, tarjosi vain olkapäänsä.
Puoli vuotta meni epävarmuudessa. Sitten minä vain sain sen asian selväksi. Palasimme uuden miehen kanssa yhteen enkä enää kaivannut pätkääkään eksää, joka melkein tappoi minut hylkäämällä - niin minä sen asian koin. Ja tuo uusi mies tyytyi epävarmuuteen koko puolen vuoden ajan, en voinut koko tuona aikana vaatia häneltä mitään kun en voinut luvatakaan mitään. Tapasimme harvakseltaan tuona aikana, kummallakaan ei ollut muita virityksiä.
Me seurusteltiin (minä olin yh), mies ei suostunut muuttamaan yhteen vaan asui vanhempiensa luona. Vanhemmat taas eivät loppuajasta sulattaneet minua laisinkaan, en saanut käydä miehen kotona ollenkaan. Mies vietti hyvin vähän aikaa kanssani, mutta hänen mielestään suhde oli hyvä. Yhdessä nukuttuja öitä oli viimeisen puolen vuoden aikana alle kymmenen. Lopulta minä lähdin... ja mies itki, kun aloin samantien tapailla toista miestä.
Luulen että ilman tuota toisen miehen tapaamista en olisi päässyt suhteesta irti, sillä niin kovasti entinen seurustelukumppani itki minua takasin, lupasi minulle muuttaa yhteen ja mennä kihloihin, vaikka tehdä sen lapsenkin. Minä en vain enää halunnut uskoa häntä. Olin kovana ja pysyin päätöksessäni, vaikka jopa eräs miehen ystävä soitti minulle pitkän puhelun kuinka kaveri on aivan maan alla.
Muutaman kuukauden päästä romahdin ja pyysin etä keskustellaan, katkaisin suhteeni tähän uuteen mieheen, joka kiltisti siirtyi syrjemmälle ja tyytyi siihen että minun oli puitava asia läpi. Uudelle miehelle en voinut luvata mitään.
Eksä olikin alkanut seurustella, joten hän ei voinut puhua kanssani mitään. Hän jätti minut taas yksin selvittelemään tunteitani ja ajatuksiani. Minä mietin, mietin ja mietin, tapasin uutta miestä ihan kaveripohjalta ja itkin sitä miten sekaisin kaikki minussa oli. Uusi mies ei syyttänyt, eikä häipynyt minnekään, tarjosi vain olkapäänsä.
Puoli vuotta meni epävarmuudessa. Sitten minä vain sain sen asian selväksi. Palasimme uuden miehen kanssa yhteen enkä enää kaivannut pätkääkään eksää, joka melkein tappoi minut hylkäämällä - niin minä sen asian koin. Ja tuo uusi mies tyytyi epävarmuuteen koko puolen vuoden ajan, en voinut koko tuona aikana vaatia häneltä mitään kun en voinut luvatakaan mitään. Tapasimme harvakseltaan tuona aikana, kummallakaan ei ollut muita virityksiä.