Mitä tällaisessa tilanteessa kannattaisi tehdä?

["huolestunut"]

Nainen ollut aina hieman yksinäinen, siis sillä tavalla "henkisesti orpo", jos joku ymmärtää mitä tarkoitan.
Mietti jo pienenä lapsena, että jos vain hyppäisi sillalta alas ja myöhemmin murrosikäisenä teki tarkat suunnitelmat päiväkirjoihin, kuinka lopettaa elämänsä sitten aikuisena, jos ei vieläkään ole tullut elämään minkäänlaista makua, syytä elää.

Jossain vaiheessa sai sitten kuitenkin perheenlisäystä ja asiat olivatkin jonkin aikaa hyvin, kunnes vanhat mietteet ja mieliala taas palasivat entistä pahempina.
Nainen ajatteli aikaisemmin, ettei voisi eikä haluaisi lopettaa elämäänsä, sillä lapsi tarvitsee äitiään, mutta nykyisin nainen ajattelee, että lapsi pärjäisi ilmankin.
Ei siis näe enää lapsen kauttakaan tulevaisuutta.

Todellisuudessa en osaa sanoa, uskaltaisiko nainen ikinä tehdä "sitä", mutta asia pyörii hänen mielessään päivittäin ja esimerkiksi autolla ajaessa hekumoi myös usein ajatuksesta ajaa vaan mereen tmv.
Joinain päivinä nainen juo vaan koko ajan vettä, että saisi jotenkuten henkeä, sillä kurkussa on niin ahdistava möykky..sellainen oikein kuiva ja tuntuu ihan fyysisestikin, ettei enää jaksa hengittää.

Mitä tällaisessa tilanteessa kannattaisi tehdä?
Alan itsekin olemaan jo totaalisen loppu ja usein itkenkin tuntikausia (en vollota ja toimin ihan normaalisti, mutta kyyneleet vaan valuu ja valuu, niitä ei saa loppumaan).
Vanhemmille ei voi puhua, eikä ystäville. Heitä on kuormitettu jo ihan tarpeeksi ja muutenkin tämä asia on sellainen, että helposti leimataan vaan huomionhakuisuudeksi tai sitten muuten vaan ihmiset ei jotenkin tajua.
Joskus jos jotain yrittää sanoa, niin vastaukset on sellaisia "voooi, kyllä se siitä"-tyyppisiä. Tosin en ikinä, koskaan uskaltaisi sanoa kenellekään koko totuutta, eli yleensä sanonkin vaan jotenkin ylimalkaisesti, että olen suht. OK, mutta on vaan vähän rankkaa juuri nyt tms.
Tarkoitukseni ei ole hakea huomiota, vaan lähinnä haluaisin jotain ehkä vertaistukea tai muuta sellaista, onko tässä enää mitään toivoa?
Ja turha sanoa, että on toivoa kun on elämää ja on läheisiä, kun en mä tavallaan näe niitä. Se on mun sisällä se asia, ettei ole toivoa.
No, kai tää oli joku avautuminen kanssa, kun ei tällaista uskalla kenellekään kertoa.

 

["huolestunut"]

Niin ja anteeksi, vähän sekavan oloinen tuo viesti kun kirjoitin osan siitä kolmannessa persoonassa (en tiedä miksi, en halua olla kovin lähellä nuita asioita kai), mutta kai tuosta selvän saa.

 

[Tallu -]

Käy lääkärissä, ainakin keskusteluapua tarvitset ja sitä toivottavasti saat ensialkuun tk:n psykologilta.

 

["HElmI"]

Suosittelen kääntymään paikallisen mielenterveystoimiston puoleen.

 

["huolestunut"]

Olen käynyt yhteensä n. 10 vuotta terapiassa, eikä se ole auttanut oikeastaan ollenkaan tähän ahdistukseen ja kaipuuseen pois elämästä.
Se on lisännyt ahdistustani lisää, kun olen tajunnut, ettei mua oikein voi auttaa. Pelottaa vaan, että mitä mä sitten tulen tekemään.
Viimeaikoina olen myös nähnyt sellaisia asioita, etten ole varma, olenko oikeasti nähnyt vai rupeanko näkemään jo harhoja. Ei niistäkään viitsi kenellekään sanoa.
Terapiassa on muuten myös se, etten ole vielä ikinä uskaltanut täysin rehellisesti kertoa tuntemuksistani siellä. Miten jotkut osaakin?

 

["jii"]

suosittelen että haet ammattiapua edelleen. Ja toisenlaista apua kuin ennen ja olet siellä rehellinen! Olet niin masentunut, ettet näe missään tarkoitusta tms. mutta sitä masennusta voidaan ihan oikeasti hoitaa, kun annat siihen mahdollisuuden. Ja sinun pitää ajatella lastasi. Hän tarvitsee äitiään aina, vielä aikuisenakin.

 

["huolestunut"]

Niin, ainoa mahdollisuus taitaa olla se hemmetin klisee "avun hakeminen".
Jos saisi ensin soitettua jonnekin ja sen jälkeen kerrottua, että on tapana pimittää ne pahimmat negikset ajatukset ja tunteet ja vielä pysyä siinä, ettei taas mene vaan sille "ihan hyvin nyt menee "-linjalle.
Se on vaan jotenkin superinhottavaa myöntää kenellekään, koska ei mulla ole mitään syytä tälle ololle.
Ei mun elämässä ole ollut suuria tragedioita enkä mä vaikuta synkältä.

Toisaalta tuntuu, etten tiedä, haluanko enää "apua".
En usko, että minua voi keskustelemalla parantaa.
Koko ajatuskin tuntuu todella ylitsepääsemättömän raskaalta, siis prosessi "avun hakeminen".
Ja kun käytännössä se menee niin, että saisin keskusteluajan monen kuukauden päähän ja siitä lähtien kävisin keskustelemassa kerran viikossa ihmisen kanssa jota en tunne ollenkaan ja tapaamisista kuluisikin ensin pitkän aikaa luottamuksen rakentamiseen.

Lapsi on tosiaan jonkinlainen toivo, mutta nykyään hiipii yhä useammin mieleen se ajatus, että hän pärjäisi ilman minuakin ihan hyvin.
Ja on mulla jotain järkeä vielä päässä, kun elän kuitenkin täysin normaalisti ja saan pidätettyä itseni sohvalla, jos tulee sellanen kauhee voima et pakko vaan juosta jonnekin pois.

 

[Tallu -]

[QUOTE="huolestunut";29269605]Olen käynyt yhteensä n. 10 vuotta terapiassa, eikä se ole auttanut oikeastaan ollenkaan tähän ahdistukseen ja kaipuuseen pois elämästä.
Se on lisännyt ahdistustani lisää, kun olen tajunnut, ettei mua oikein voi auttaa. Pelottaa vaan, että mitä mä sitten tulen tekemään.
Viimeaikoina olen myös nähnyt sellaisia asioita, etten ole varma, olenko oikeasti nähnyt vai rupeanko näkemään jo harhoja. Ei niistäkään viitsi kenellekään sanoa.
Terapiassa on muuten myös se, etten ole vielä ikinä uskaltanut täysin rehellisesti kertoa tuntemuksistani siellä. Miten jotkut osaakin?[/QUOTE]

Tietysti täytyy olla rehellinen, miten sua muuten osataan auttaa oikein?

Mä ajattelen elämän/t niin, että synnymme tänne niin moneen kertaan, että opimme jotakin (mistä? - en osaa sanoa) tarpeeksi. Ajatusteni mukaan sä olet nyt siinä vaiheessa, että kaipaat jo jotain muuta kuin sitä elämää - kuolema se ei kuitenkaan ole, vaan joku toinen olomuoto tai -paikka, jonne siirrymme sitten, kun elämiemme määrä maan päällä on täysi. Olet ns. täysinoppinut piakkoin, mutta se edellyttää tämän elämäsi loppuun elämistä ja niiden tehtävien täyttämistä, jotka sinulle tässä elämässä on tarkoitus suorittaa. Loppusuoralla olet joka tapauksessa. Harhat ja ne asiat voivat valmistella sua seuraavaan vaiheeseen. Odota rauhassa, lepoon pääset aikanaan.

Eli uskon jälleensyntymiseen ja olen kehitellyt tällaisen teorian sielujen kiertokulkuun.

 

["Katso aina huominen"]

samalla kannalla kuin edellinen kirjoittaja. Uskalsit tännekin avautua miksi et sitten ammatti-ihmisille? Onko sinulla mitään lääkitystä? Vaihda terapiaa, jos et tunne saavasi sieltä apua, mutta ole rehellinen, jotta sinua voidaan oikeasti auttaa!

 

["Katso aina huominen"]

Siis samaa mieltä kuin sitä "jii"-kiroittaja oli. EIkä mikään uudelleensyntymis- teoria!

 

[Tallu -]

[QUOTE="Katso aina huominen";29269774]Siis samaa mieltä kuin sitä "jii"-kiroittaja oli. EIkä mikään uudelleensyntymis- teoria![/QUOTE]

Olinhan mäkin samaa mieltä kuin jii, ekan lauseen jos huomasit =)

 

["huolestunut"]

Kai se on niin vaikea jotenkin avata itsensä täysin.
Tännekin se kirpasee jonkun verran, mutta ei mua katso kukaan, ei mun tarvitse sanoa näitä asioita ääneen.

Tallu, sun teksti oli jollain tapaa lohduttava ja antoi ajateltavaa (olen kuullut jotain tuon suuntaista joskus aikaisemminkin, vaikken mitään avautunutkaan).
Mä rupeen jo vähän pelkään noita harhoja, tai siis pelkään, että mun mieli rupeaa tekemään tepposia ja kohta mä nään jatkuvasti jotain ylimääräistä ja ryntäilen vaan paniikissa ympäri huushollia.

Kiitos muuten teille kaikille, tuntuu hyvältä avautua hieman ja saada pohdintoja laatikon ulkopuolelta.

 

["vieras."]

Kirjoitit käyttäneesi ammattiapua jo kymmenen vuotta, mutta et ole halunnut heittäytyä heidän autettavakseen ja vain kontroloinut mitä haluat sanoa? Olet estojesi ja pelkojesi vanki, etkä todennäköisesti uskalla muuttua. On hyvin tavallista, että masennus ja ahdistus ovat niin turvallisen tuttuja seuralaisia ja niihin kumma kyllä kiintyy. Muutoksessa joutuu siirtymään ns.mukavuusalueeltaan haasteisiin, jolloin tunnelin päässä olisikin parempi elämä. Voi vaikka verrata syöppöön, jonka on vaikea päästää herkuistaan irti saavuttaakseen keveämmän, terveemmän olon.

Sen varmasti tajuat, etteivät sinua lähellä olevat ihmiset voi auttaa. He kykenevät myötätuntoon, lisäämään turvallisuuden tunnetta, mutta he eivät ole asiantuntijoita osatakseen sanoa sinulle, mikä olisi oikein. Et näe nyt selvästi, masennus sotkee ihmistuntemuksesi ja eristää sinut muutenkin normaalisista kanssakäymisestä.

En voi muuta kuin kehoittaa jatkamaan terapiaa . Aloita seuraavan siitä, ettet halua kertoa miltä sinusta oikeasti tuntuu. Siitä on hyvä puhua parikin tapaamiskertaa.

Voimia eteenpäin. Ratkaisu on olemassa, mutta uskallatko ottaa askeleen kohti mielenrauhaa?

 

[Tallu -]

Harhoihin on olemassa myös lääkkeitä, joten senkin vuoksi jatka avun hakemista rehellisin kertomuksin, ettei tarvitsisi pelätä.

 

["noh"]

En ole psykologi, mutta vaikka sanot kaiken olleen ok, niin jostain ihmissuhteistahan tuo paha olo johtuu. On vikaa vanhemmissasi tai miehessäsi. Tai ollut kiusaamista tai jotain.

 

[Pluss?]

Minulle tuli niin paha mieli puolestasi olet selvästi ollut lähes
koko elämäsi masentunut. Sinä et varmaan edes tiedä, miltä tuntuu kun
olotila on normaali,onnellinen? Kun elämä tuntuu ihanalta, sisällä on
lämpö ja
kaikki pienetkin asiat tuovat hymyn kasvoille. Vai muistatko vielä ne
ajat, kun lapsesi oli pieni?? Muistele niitä aikoja, ja ajattele että
sinun on mahdollista saada sellainen elämä kunhan vain hakisit apua!!

 

["sommarcat"]

Onko sulla koskaan otettu kilpirauhasarvoja? Omat vuosia jatkuneet mielenterveysongelmat helpottuivat, kun löytyi kilpirauhassairaus.

 

[Sirionful]

Oletko käynyt juttelemassa saman ihmisen luona 10 vuotta, vai onko ihmiset vaihtuneet? Pikaisimman avun saa kun menee sellaisen sairaalan päivystykseen, jonka yhteydessä on osasto. Silloin ei tarvitse odottaa kuukausia ajan saamista todellakaan, vaan pääsee samana päivänä päivystävän psykiatrin juttusille. Kriisipuhelin on myös hyvä hätäapu ja sieltä voi saada neuvoja. Lisäksi yksityiset terapeutit ovat yleensä paljon parempia kuin psyk.polin tarjoamat. Psyk.polilla muutenkin tarjotaan usein vain keskusteluapua, eikä varsinaista terapiaa ollenkaan. Älä luovuta!

 

[vieras2]

terapeutti vaihtoon, sanoisin. Tilalle sellainen, jonka kanssa sulla on luonteva olo ja jonka kanssa uskoisit pystyväsi rakentamaan oikeasti luottamuksellisen terapiasuhteen. Käytä aikaa valitsemiseen, tutustumiskäynteihin jne. Älä ota vaan ekaa, jolla on vapaita aikoja (paitsi teitty jos tuntuu oikealta tyypiltä muutenkin). Terapia on aika hyödytöntä, jos kemiat ei natsaa. Avun hakeminen on valitettavasti pitkä prosessi, ainakin yleensä.
Ja se vielä, että lapsesi ei todellakaan pärjäisi ihan jees ilman sinua. Mikään ei voisi olla kamalampi trauma kuin vanhemman itsemurha - se on lapselle aivan äärimmäinen hylkäämisen kokemus. Mutta toivon silti, että löydät syyn olla olemassa ihan itsesi takia, ei vain sen vuoksi, että sinua joku tarvitsee.
Kilpirauhasarvojen ja esim. keliakiavasta-aineiden (imeytymishäiriöt voivat pahimmillaan aiheuttaa puutostiloja, joilla vakavia seurauksia) testaamisesta ei ainakaan haittaa ole.
Tsemppiä!

 

[Pluss?]

Jatkan nyt vielä. Että sinun pitää tavata psykiatri, joka tekee
diagnoosit ja löytää oikeat hoidot. Harhojen takia tarvitset ehkä jopa
osastohoitoa. Mutta sinä olet sairas ja siksi nuo ajatukset, ja niistä
pääsee eroon kunhan paranee! Joten siksi, hae apua!

Ja lapsesi ei varmasti ikinä pääsisi yli äidin itsemurhasta!!

 

["huolestunut"]

Terapeutti on vaihtunut neljä kertaa ja niistä yksi oli todella ihana, mutta jostain syystä ajauduin hänenkin seurassa siihen samaan moodiin kuin kavereidenkin seurassa, että mulla on kaikki hyvin, mutta joinain päivinä ahdistaa (ja vähättelin ahdistusta + jätin tunteita pitkälti kertomatta, eli kerroin vain sellaisia ahdistavia tapahtumia).

Lääkitystä ei ole ikinä kokeiltu, eikä itseasiassa -kumma kyllä- ikinä edes ehdotettu. Arvot on ok, ne on testattu.
Nuo harhat on ruvenneet tulemaan viimeisten kuukausien aikana, eli ne on suhteellisen uusi juttu ja siksikin pelottaa, että pimahdan jotenkin lopullisesti.
Läheiset eivät tosiaan voi auttaa, eivätkä edes tiedä totuutta (paitsi lähin ystävä on ruvennut huomaamaan jotain ja kuulemma pelkää välillä, että teen itselleni jotain ja päätellyt tuon vain äänestäni).
Tuntuu siltä, että olen todella epäonnistunut ihminen enkä mä ole oikeastaan kokenut koskaan sellaista läheistä ja lämmintä ihmissuhdetta, eli siinä mielessä ei ole oikein ketään kenestä saada "turvaa" (ikinä ollutkaan).

Muistan turhankin hyvin, kuinka onnellinen olin joskus..siis silloin kun lapsi syntyi ja oli pieni. Voi miten ihanaa olisikaan saada se takaisin, oli niin seesteistä. Eli jos jotain hyvää, niin olen mä joskus kokenut sellaista pitkäkestoista onnellisuutta (onnen hetkiä on kyllä ollut useamminkin, vaikka mieli olisikin pääosin musta).

 

[Sirionful]

Ehdottomasti tarvitset kyllä lääkityksen noihin harhoihin nyt vähintäänkin. Ota yhteyttä psykiatriin. Jossain sellainen on aina päivystämässä jos et jaksa odottaa varsinaista varattua aikaa. Käytkö siis missä juttelemassa? Psyk.polilla? Soita sinne aamulla ja pyydä soittoaikaa lääkärillesi.