V
"vieras"
Vieras
Onko tämä loppuunpalamista vai mitä? Mua ahdistaa välillä niin paljon, että oikein fyysisesti mahaan sattuu, muuten olen surullinen oikeastaan kokoajan ja on sellainen olo että pillahdan itkuun hetkenä minä hyvänsä. Jos ei olisi lasta, voisin vaikkaa pistää itseni päiviltä. Koen tästä tosi huonoa omatuntoa, että olen tällainen surullinen kokoajan, tuntuu että teen tosi väärin vauvaa kohtaan.
Ruoka ei maistu juuri ollenkaan, syön ehkä kerran päivässä vähän jotain, mutta jokapäivä en sitäkään. Mulla ei ole myöskään yhtään ystävää jonka kanssa voisin jutella.
Mies ei tunnu ymmärtävän tätä tilannetta ollenkaan. Se on töissä pääsääntöisesti iltaisin, töiden jälkeen menee lähes joka päivä kavereidensa kanssa kaljalle. Ei mua haittaisi jos se kävisi yhdellä kaljalla, mutta se yksi venyy aika aika moneksi. Istuu siellä sitten nin myöhään että olen jo nukkumassa kun tulee kotiin. Mies myös valhtelee, jos esimerkiksi soitan että koska olet tulossa, niin saattaa sanoa että ihan just oon lähdössä ja sitten meneekin vielä 3 tuntia ennen kuin tulee. Tai mies saattaa soittaa että lähtee nyt töistä, ja mä kysyn tuleeko suoraan kotiin, niin mies vastaa että joo joo, ei hän mihinkään ole menossa ja sitten menee kuitenkin. Päivät mies sitten nukkuu ja herää vasta vähän ennen töihin lähtöä.
Miehen mielestä nipotan turhasta eikä hän tee mitään väärin. Hänen mielestään työpäivän jälkeen kuuluu saada rentoutua kaljalla. Olen kyllä huomauttanut, että enhän mäkään saa rentoutua koskaan ikinä milloinkaan, kun olen aina kahdestaan vauvan kanssa kotona....
Olen monta kertaa pyytänyt, että voisiko mies edes joskus, vaikka edes kerran kuukaudessa herätä silloin kun vauva herää aamulla ja mä saisin nukkua vähän pitempään, mutta mies ei suostu. Se vaan yksinkertaisesti ei nouse, vaikka vauva huutaa sängyssä. Enkä mä halua että vauva joutuu tämän välikappaleeksi, joten mun on sitten aina vaan noustava.
Tuntuu vaan, etten enää kestä tätä yksinäisyyttä ja sitä että hoidan kaiken yksin. On sellaisiakin päiviä, etten koko päivänä näe ketään muuta kuin vauva, enkä puhu kenellekään aikuiselle ihmiselle.
Ruoka ei maistu juuri ollenkaan, syön ehkä kerran päivässä vähän jotain, mutta jokapäivä en sitäkään. Mulla ei ole myöskään yhtään ystävää jonka kanssa voisin jutella.
Mies ei tunnu ymmärtävän tätä tilannetta ollenkaan. Se on töissä pääsääntöisesti iltaisin, töiden jälkeen menee lähes joka päivä kavereidensa kanssa kaljalle. Ei mua haittaisi jos se kävisi yhdellä kaljalla, mutta se yksi venyy aika aika moneksi. Istuu siellä sitten nin myöhään että olen jo nukkumassa kun tulee kotiin. Mies myös valhtelee, jos esimerkiksi soitan että koska olet tulossa, niin saattaa sanoa että ihan just oon lähdössä ja sitten meneekin vielä 3 tuntia ennen kuin tulee. Tai mies saattaa soittaa että lähtee nyt töistä, ja mä kysyn tuleeko suoraan kotiin, niin mies vastaa että joo joo, ei hän mihinkään ole menossa ja sitten menee kuitenkin. Päivät mies sitten nukkuu ja herää vasta vähän ennen töihin lähtöä.
Miehen mielestä nipotan turhasta eikä hän tee mitään väärin. Hänen mielestään työpäivän jälkeen kuuluu saada rentoutua kaljalla. Olen kyllä huomauttanut, että enhän mäkään saa rentoutua koskaan ikinä milloinkaan, kun olen aina kahdestaan vauvan kanssa kotona....
Olen monta kertaa pyytänyt, että voisiko mies edes joskus, vaikka edes kerran kuukaudessa herätä silloin kun vauva herää aamulla ja mä saisin nukkua vähän pitempään, mutta mies ei suostu. Se vaan yksinkertaisesti ei nouse, vaikka vauva huutaa sängyssä. Enkä mä halua että vauva joutuu tämän välikappaleeksi, joten mun on sitten aina vaan noustava.
Tuntuu vaan, etten enää kestä tätä yksinäisyyttä ja sitä että hoidan kaiken yksin. On sellaisiakin päiviä, etten koko päivänä näe ketään muuta kuin vauva, enkä puhu kenellekään aikuiselle ihmiselle.
