T
tikari vatsassa
Vieras
En nyt ala kaikkia yksityiskohtia luettelemaan koska niitä on paljon, mutta olen ollut nyt 5 vuotta äärimmäisen stressantunut. Silloin tapahtui vanhempieni perheessä asioita jotka saivat minut masentumaan aika pahastikin, vaikken sitä silloin myöntänytkään ja pidin vain kulisseja yllä asunnon ulkopuolella. Ystävyyssuhteet - viimeiset - katkesivat silloin.
Nämä 5 vuotta olen ollut kesät töissä ja talvet opiskellut viikonloppuja myöten, välillä talvisinkin töissä, olen hieman stressaantunut.. Lopetin työt syksyllä ja viime talvi olikin sitten taas masennusta, toisen kerran elämässäni. Hain vihdoin apua ja olen käynyt psykologin luona juttelemassa, mutta siitä ei ole apua, siellä tulee vain kaiveltua lapsuusjuttuja jotka olisin halunnut jo unohtaa ja olen alkanut ymmärtää ettei minua ole kasvatettu ihan samoin kuin muita - itsetunnolleni ei niin sanotusti ole jätetty kasvunvaraa, vaan ne kulissit olivat ainoita millä on ollut väliä.
Mieheni on ollut ainoa turvani ja ystäväni nämä 5 vuotta, mutta nyt tuntuu että hänkin on kyllästynyt tähän kaikkeen. Tänäänkin opiskelen koko päivän, aamusta iltamyöhään, ja kun kieltäydyin tekemästä erästä asiaa jota hän pyysi, joka olisi vienyt 2-3 tuntia ja keskeyttänyt aamusta asti käynnissä olevan ajatusprosessini, hän alkoi tappelemaan ja haukkui minua lopulta hulluksi. (Myöhemmin sanoi että olen SIKSI hullu kun luulen että kaikki on tarkoitettu negatiiviseksi sanomaksi. Ihan sama.)
Juhannuksena kävi pieni kohtaus, jossa mieheni tönäisi minut maahan, ja hänen sisaruksensa näkivät tämän. Sorruin kertomaan hänen siskonsa miehelle, että mies on ollut väkivaltainen ennenkin enkä tiedä mitä tekisin. Hänen siskonsa kuitenkin haukkui minua samana iltana hulluksi, kun yritin kertoa hänelle samaa asiaa ja kävi ilmi että minun mielestäni myös pään viereen lyöminen ja paikallaan piteleminen on fyysistä väkivaltaa. Tämän jutun pointti oli, että ne tärkeät kulissini menivät nyt sitten siihenkin suuntaan eikä enää edes ole jäljellä mitään sosiaalisia kontakteja ("kavereita") joihin pitää niitä kulisseja. (Heidän kanssaan en ole juhannuksen jälkeen puhunut siitä asiasta sanaakaan, haluanevat unohtaa niinkuin minäkin.)
En enää tiedä mikä tässä sitten auttaisi, mitä tehdä, minne mennä. Tällä hetkellä en ole masentunut, enkä halua masentua, en millään ehtisi kun on niin kiire koulun kanssa koko ajan. Ja joskus pitäisi töihinkin vielä päästä. Elämän jatkaminen tuntuu vain niin mahdottomalta..
Nämä 5 vuotta olen ollut kesät töissä ja talvet opiskellut viikonloppuja myöten, välillä talvisinkin töissä, olen hieman stressaantunut.. Lopetin työt syksyllä ja viime talvi olikin sitten taas masennusta, toisen kerran elämässäni. Hain vihdoin apua ja olen käynyt psykologin luona juttelemassa, mutta siitä ei ole apua, siellä tulee vain kaiveltua lapsuusjuttuja jotka olisin halunnut jo unohtaa ja olen alkanut ymmärtää ettei minua ole kasvatettu ihan samoin kuin muita - itsetunnolleni ei niin sanotusti ole jätetty kasvunvaraa, vaan ne kulissit olivat ainoita millä on ollut väliä.
Mieheni on ollut ainoa turvani ja ystäväni nämä 5 vuotta, mutta nyt tuntuu että hänkin on kyllästynyt tähän kaikkeen. Tänäänkin opiskelen koko päivän, aamusta iltamyöhään, ja kun kieltäydyin tekemästä erästä asiaa jota hän pyysi, joka olisi vienyt 2-3 tuntia ja keskeyttänyt aamusta asti käynnissä olevan ajatusprosessini, hän alkoi tappelemaan ja haukkui minua lopulta hulluksi. (Myöhemmin sanoi että olen SIKSI hullu kun luulen että kaikki on tarkoitettu negatiiviseksi sanomaksi. Ihan sama.)
Juhannuksena kävi pieni kohtaus, jossa mieheni tönäisi minut maahan, ja hänen sisaruksensa näkivät tämän. Sorruin kertomaan hänen siskonsa miehelle, että mies on ollut väkivaltainen ennenkin enkä tiedä mitä tekisin. Hänen siskonsa kuitenkin haukkui minua samana iltana hulluksi, kun yritin kertoa hänelle samaa asiaa ja kävi ilmi että minun mielestäni myös pään viereen lyöminen ja paikallaan piteleminen on fyysistä väkivaltaa. Tämän jutun pointti oli, että ne tärkeät kulissini menivät nyt sitten siihenkin suuntaan eikä enää edes ole jäljellä mitään sosiaalisia kontakteja ("kavereita") joihin pitää niitä kulisseja. (Heidän kanssaan en ole juhannuksen jälkeen puhunut siitä asiasta sanaakaan, haluanevat unohtaa niinkuin minäkin.)
En enää tiedä mikä tässä sitten auttaisi, mitä tehdä, minne mennä. Tällä hetkellä en ole masentunut, enkä halua masentua, en millään ehtisi kun on niin kiire koulun kanssa koko ajan. Ja joskus pitäisi töihinkin vielä päästä. Elämän jatkaminen tuntuu vain niin mahdottomalta..
. Itsekin yritin sitä, mutta huonolla menestyksellä. Herkkyys on ihan oikeasti mielen varallisuus. Eikä tarvitse miettiä tuota "maan pystyssäpitämistä" - olet ja annat itsesi olla vain oma itse. Ja se on kyllä valitettavasti totta, että läheiset kärsii masennuksesta ja reagoivat yllättävilläkin tavoin. Väkivaltaa ei pidä sietää, mutta tärkeintä on hoitaa itseään. Jatka terapiaa - ja käy ne lääkkeet apteekista; niistä on oikeasti apua kokonaisvaltaisesti.