Mitä tässä voi enää tehdä?

[tii]

Kirjoitit: "Mieheni on ollut ainoa turvani ja ystäväni nämä 5 vuotta". Tästä johtuen ero ei ole mielestäni oikea ratkaisu, vaan masennus pitää hoitaa. Ilman lääkkeitä en usko sen onnistuvan. Olen itse käyttänyt masennuslääkkeitä vuoden eivätkä ne ainakaan minulla aiheuttaneet minkäänlaista huumausta tai turtumusta, vaan tulin tasapainoisemmaksi ja sain nukuttua ja levättyä.

En vain oikein ymmärrä että mitä niiden lääkkeiden pitäisi minulle tehdä. Minä voin tällä hetkellä nukkuakin (talvella en voinut), en tiedä haluanko olla tasapainoisempi, olen niin tylsä ihminen muutenkin.. eikä ne pillerit vie sitä stressin aiheutajaa (opiskelua, vajautta itsetunnossa, ystävien puutetta jne) pois.

Kiitos vastauksestasi, tuntuu että kuitenkin hieman ymmärrät kun sanoit että ero ei ole ratkaisu vaan masennuksen (jos muka olen masentunut) hoitaminen.

Masennus ei ole varsinainen ongelma, vaan se millainen miehesi on. Siihen ei ole ratkaisua jos pysyt miehen kanssa.

 

[tii]

Tilaa aika psykiatrille.

No kun olen käynyt siellä jo puoli vuotta. Tai onko se nyt psykiatri vai psykologi.. Noita lapsuusjuttuja ja sitä mitä tapahtui 5v sitten sekä nykyistä sosiaalisten tilanteiden aiheuttamaa ahditusta olen siellä käynyt läpi, mutta ei se juttelu mitään auta.

Mikä noista asioista sitten sinusta olisi sellainen jota siellä terapiassa pitäisi käydä läpi..?

Ei se puolessa vuodessa mitään vielä autakaan, ellei ole joku tosi simppeli ja täsmällinen ongelma. Mulla ainakin eka vuosi terapiaa lähinnä pahensi oloa. Sen jälkeen lähti paraneminen pikkuhiljaa, nyt kolmas vuosi menossa, enkä ikinä olisi uskonut, että voisin voida näin hyvin.

Enkä minäkään ollut mielestäni masentunut, mutta kummasti silti terapian myötä jotain painolastia on mielestä karissut ja elämä on miljoonasti helpompaa ja olen paljon paremmin tasapainossa sekä itseni että muiden kanssa.

Jospa nyt lähdettäisiin ensin siitä, miksi vedät itsesi noin tiukille opintojen kanssa? Ei ole normaalia, että täyspäiväiseltäkään opiskelulta ei jää ollenkaan vapaa-aikaa, vaikka se mielestäni täyspäiväistä työssäkäyntiä huomattavasti raskaampaa onkin.

Hmm.. voisiko se psykologilla käynti sitten tosiaan joskus vielä auttaa.. Nyt tuntuu tosiaan että vain inhottavaa käydä siellä ja kaivella jotain vanhoja juttuja jotka olin vuosiksi unohtanut.

Opintojen kanssa on pakko puurtaa, että saisi opitotuen ja ruokaa. Tämä on raskas ala, kai yksi suomen raskaimmista. Saisin kuulemma sairaslomaa mutten halua sairaan ja/tai laiskan leimaa, joten en ottanut sitä vastaan.

Terapiassa käymisestä olisi todennäköisesti apua ainakin siihen, että näkisit nykyisen tilanteesi selvemmin.

 

[what's love gotta do it]

Paikallaan pitäminen on fyysistä väkivaltaa ja kyseessä on lain mukaan laiton vapaudenriisto. Pään viereen lyöminen, hulluksi haukkuminen ja uhkailu on henkistä väkivaltaa.

Mies haukkui vain äsken hulluksi suutuspäissään. Tuo paikallaan pitäminen ja pään viereen (tai muutenkin vaikka sängylle viereen jos istun siinä) lyöminen ei ole jokapäiväistä, ei edes joka viikkoista. Mies on ainoa hyvä asia elämässäni, en voisi häntä jättää. Hänen avullaan jaksoin silloin 5v sitten..

Mies tietää itsekin ettei saisi lyödä, mutta kääntää sen minun syyksi. Kun hän suuttuu minun pitäisi osata mennä pois eikä tulla samaan huoneeseen. Olen pyytänyt että hän hakee siihen jotain apua ja hän on luvannut jo pari vuotta sitten muttei ole hakenut, ehkä hän vielä joskus hakee.

Ei se ole ratkaisu että jättäisin sen viimeisen asian tässä maailmassa jolla on minulle merkitystä. Olisin täysin yksin, minulla ei ole yhtä ainoaa kaveriakaan. Pelkään etten sen jälkeen eläisi enää kovin pitkään, saattaisin tehdä itselleni jotain jos ei olisi syytä elää.

Olen samaa mieltä, ettei sinun kannata erota, miehesi miltään hirviöltä kuulosta! Jokaisella on paridsuhteessaan riitoja ja ongelmia, joista päästään yli kun halutaan. Näkisitpä mitä täällä pahimpana aikana tapahtui..

 

[tikari vatsassa]

Paikallaan pitäminen on fyysistä väkivaltaa ja kyseessä on lain mukaan laiton vapaudenriisto. Pään viereen lyöminen, hulluksi haukkuminen ja uhkailu on henkistä väkivaltaa.

Näin kyllä sinänsä minustakin, siksi olen pyytänyt häntä hakemaan siihen käyttäytymiseen apua.

Jäi ihan kamala olo juhannuksena kun kerroin hänen siskolleen tästä ja sisko haukkui minua hulluksi, kun pidän tuollaista asiaa pelottavana. Kerrankin pidin puoleni ja sanoin että minulla on oikeus pelätä jos joku huutaa minulle ja tulee kohti nyrkki ilmassa, hän haukkui "skitsoksi akaksi".

Miehen sukulaisilta on turha odottaa ymmärrystä tai tukea; puolustavat omaansa. Miehen käyttäytyminen ja väkivalta eivät ole sinun syytäsi. Mies ei tuosta tule muuttumaan kuin pahempaan suuntaan. Pysyt tilanteessa samasta syystä kuin muut alistetussa asemassa elävät naiset; pääosaa näyttelee heikko itsetunto. Vielä olet jaksanu laittaa vähän kampoihin, mutta pian voimasi loppuvat.

Väkivallan uhka tai väkivallan kohteeksi joutuminen käynnistää naisessa kehityskulun, jossa hänessä rakentuu sisäisiä esteitä miehensä luota lähtemiselle.


http://www.ensijaturvakotienliitto.fi/liitto/tiedotteet/?x1564214=1564223

Älä sano ettei mies voisi muuttua tuosta parempaan suuntaan.. kyllähän kaikki voivat muuttua jos vain haluavat? Jos hän saisi jostain kimmokkeen haluta muuttua?

Kiitos linkistä, luen sen vielä.. mutta en usko että mikään saisi minua lähtemään. En todellakaan halua lähteä.

 

[öhöm]

Kyllä sä vaikutat masentuneelta. Äläkä pakoile asioita opiskelusi ja kiireen taakse.
Siksi sun lapsuuden ja muita asioita puidaan, koska sieltä sitä purettavaa löytyy. Kun selvität/selviät niistä ja purat niitä, voit jatkaa nykyhetkessä eteenpäin.

Nyt tuntuu kuin olisit sitä mieltä, että kaikki ns huono tulee sun ulkopuoleltas. niin useasti masnetuneet ja sairaat ajattelevat. Et nää metsää puilta.

 

[tikari vatsassa]

Paikallaan pitäminen on fyysistä väkivaltaa ja kyseessä on lain mukaan laiton vapaudenriisto. Pään viereen lyöminen, hulluksi haukkuminen ja uhkailu on henkistä väkivaltaa.

Mies haukkui vain äsken hulluksi suutuspäissään. Tuo paikallaan pitäminen ja pään viereen (tai muutenkin vaikka sängylle viereen jos istun siinä) lyöminen ei ole jokapäiväistä, ei edes joka viikkoista. Mies on ainoa hyvä asia elämässäni, en voisi häntä jättää. Hänen avullaan jaksoin silloin 5v sitten..

Mies tietää itsekin ettei saisi lyödä, mutta kääntää sen minun syyksi. Kun hän suuttuu minun pitäisi osata mennä pois eikä tulla samaan huoneeseen. Olen pyytänyt että hän hakee siihen jotain apua ja hän on luvannut jo pari vuotta sitten muttei ole hakenut, ehkä hän vielä joskus hakee.

Ei se ole ratkaisu että jättäisin sen viimeisen asian tässä maailmassa jolla on minulle merkitystä. Olisin täysin yksin, minulla ei ole yhtä ainoaa kaveriakaan. Pelkään etten sen jälkeen eläisi enää kovin pitkään, saattaisin tehdä itselleni jotain jos ei olisi syytä elää.

Olen samaa mieltä, ettei sinun kannata erota, miehesi miltään hirviöltä kuulosta! Jokaisella on paridsuhteessaan riitoja ja ongelmia, joista päästään yli kun halutaan. Näkisitpä mitä täällä pahimpana aikana tapahtui..

Kiitos. Hän kyllä rakastaa minua ja pyytää aina anteeksi jos on tehnyt jotain, tiedän että hän itsekin häpeää niitä raivonpurkauksiaan.

 

[tikari vatsassa]

Tilaa aika psykiatrille.

No kun olen käynyt siellä jo puoli vuotta. Tai onko se nyt psykiatri vai psykologi.. Noita lapsuusjuttuja ja sitä mitä tapahtui 5v sitten sekä nykyistä sosiaalisten tilanteiden aiheuttamaa ahditusta olen siellä käynyt läpi, mutta ei se juttelu mitään auta.

Mikä noista asioista sitten sinusta olisi sellainen jota siellä terapiassa pitäisi käydä läpi..?

Ei se puolessa vuodessa mitään vielä autakaan, ellei ole joku tosi simppeli ja täsmällinen ongelma. Mulla ainakin eka vuosi terapiaa lähinnä pahensi oloa. Sen jälkeen lähti paraneminen pikkuhiljaa, nyt kolmas vuosi menossa, enkä ikinä olisi uskonut, että voisin voida näin hyvin.

Enkä minäkään ollut mielestäni masentunut, mutta kummasti silti terapian myötä jotain painolastia on mielestä karissut ja elämä on miljoonasti helpompaa ja olen paljon paremmin tasapainossa sekä itseni että muiden kanssa.

Jospa nyt lähdettäisiin ensin siitä, miksi vedät itsesi noin tiukille opintojen kanssa? Ei ole normaalia, että täyspäiväiseltäkään opiskelulta ei jää ollenkaan vapaa-aikaa, vaikka se mielestäni täyspäiväistä työssäkäyntiä huomattavasti raskaampaa onkin.

Hmm.. voisiko se psykologilla käynti sitten tosiaan joskus vielä auttaa.. Nyt tuntuu tosiaan että vain inhottavaa käydä siellä ja kaivella jotain vanhoja juttuja jotka olin vuosiksi unohtanut.

Opintojen kanssa on pakko puurtaa, että saisi opitotuen ja ruokaa. Tämä on raskas ala, kai yksi suomen raskaimmista. Saisin kuulemma sairaslomaa mutten halua sairaan ja/tai laiskan leimaa, joten en ottanut sitä vastaan.

Terapiassa käymisestä olisi todennäköisesti apua ainakin siihen, että näkisit nykyisen tilanteesi selvemmin.

Niin.. mutta onko terapia sama asia kuin psykologille puhuminen? Koska tämä ei selkeytä mitään, monimutkaistaa vain.

 

[vieras]

Tilaa aika psykiatrille.

No kun olen käynyt siellä jo puoli vuotta. Tai onko se nyt psykiatri vai psykologi.. Noita lapsuusjuttuja ja sitä mitä tapahtui 5v sitten sekä nykyistä sosiaalisten tilanteiden aiheuttamaa ahditusta olen siellä käynyt läpi, mutta ei se juttelu mitään auta.

Mikä noista asioista sitten sinusta olisi sellainen jota siellä terapiassa pitäisi käydä läpi..?

Ei se puolessa vuodessa mitään vielä autakaan, ellei ole joku tosi simppeli ja täsmällinen ongelma. Mulla ainakin eka vuosi terapiaa lähinnä pahensi oloa. Sen jälkeen lähti paraneminen pikkuhiljaa, nyt kolmas vuosi menossa, enkä ikinä olisi uskonut, että voisin voida näin hyvin.

Enkä minäkään ollut mielestäni masentunut, mutta kummasti silti terapian myötä jotain painolastia on mielestä karissut ja elämä on miljoonasti helpompaa ja olen paljon paremmin tasapainossa sekä itseni että muiden kanssa.

Jospa nyt lähdettäisiin ensin siitä, miksi vedät itsesi noin tiukille opintojen kanssa? Ei ole normaalia, että täyspäiväiseltäkään opiskelulta ei jää ollenkaan vapaa-aikaa, vaikka se mielestäni täyspäiväistä työssäkäyntiä huomattavasti raskaampaa onkin.

Hmm.. voisiko se psykologilla käynti sitten tosiaan joskus vielä auttaa.. Nyt tuntuu tosiaan että vain inhottavaa käydä siellä ja kaivella jotain vanhoja juttuja jotka olin vuosiksi unohtanut.

Opintojen kanssa on pakko puurtaa, että saisi opitotuen ja ruokaa. Tämä on raskas ala, kai yksi suomen raskaimmista. Saisin kuulemma sairaslomaa mutten halua sairaan ja/tai laiskan leimaa, joten en ottanut sitä vastaan.

Eipä mullakaan juuri ikinä näiden kolmen vuoden aikana ole ollut terapian jälkeen semmoista helpottunutta ja kevyempää oloa, ja ellen ole ollut jo valmiiksi tosi ahdistunut, on sinne meneminen tuntunut vastentahtoiselta. Silti nyt tuntuu, että olen hyötynyt terapiasta todella paljon. Ja yllättäen tuntuu, että aina kun koko terapia on tuntunut erityisen turhalta ja minusta on tuntunut, ettei minulla ole siellä mitään puhuttavaa ja että terapeuttikin on ihan ammattitaidoton ja pitäisi lopettaa koko käynnit, on tullutkin erityisen paljon edistystä jossain asiassa.

Suosittelisin kyllä sairaslomaa, kerran sinulle on tarjottu loistavaa tilaisuutta kerätä voimia ja purkaa stressiä menettämättä silti tulojasi! Kenen silmissä leimaantumista pelkäät?

 

[tikari vatsassa]

Kyllä sä vaikutat masentuneelta. Äläkä pakoile asioita opiskelusi ja kiireen taakse.
Siksi sun lapsuuden ja muita asioita puidaan, koska sieltä sitä purettavaa löytyy. Kun selvität/selviät niistä ja purat niitä, voit jatkaa nykyhetkessä eteenpäin.

Nyt tuntuu kuin olisit sitä mieltä, että kaikki ns huono tulee sun ulkopuoleltas. niin useasti masnetuneet ja sairaat ajattelevat. Et nää metsää puilta.

Voit olla toki oikeassa.. hankalaa, kun en tosiaan näe. Yritän kyllä, siksi aloitin tämänkin keskustelun.

Kiitos muuten kaikille vastanneille!

 

[tikari vatsassa]

Tilaa aika psykiatrille.

No kun olen käynyt siellä jo puoli vuotta. Tai onko se nyt psykiatri vai psykologi.. Noita lapsuusjuttuja ja sitä mitä tapahtui 5v sitten sekä nykyistä sosiaalisten tilanteiden aiheuttamaa ahditusta olen siellä käynyt läpi, mutta ei se juttelu mitään auta.

Mikä noista asioista sitten sinusta olisi sellainen jota siellä terapiassa pitäisi käydä läpi..?

Ei se puolessa vuodessa mitään vielä autakaan, ellei ole joku tosi simppeli ja täsmällinen ongelma. Mulla ainakin eka vuosi terapiaa lähinnä pahensi oloa. Sen jälkeen lähti paraneminen pikkuhiljaa, nyt kolmas vuosi menossa, enkä ikinä olisi uskonut, että voisin voida näin hyvin.

Enkä minäkään ollut mielestäni masentunut, mutta kummasti silti terapian myötä jotain painolastia on mielestä karissut ja elämä on miljoonasti helpompaa ja olen paljon paremmin tasapainossa sekä itseni että muiden kanssa.

Jospa nyt lähdettäisiin ensin siitä, miksi vedät itsesi noin tiukille opintojen kanssa? Ei ole normaalia, että täyspäiväiseltäkään opiskelulta ei jää ollenkaan vapaa-aikaa, vaikka se mielestäni täyspäiväistä työssäkäyntiä huomattavasti raskaampaa onkin.

Hmm.. voisiko se psykologilla käynti sitten tosiaan joskus vielä auttaa.. Nyt tuntuu tosiaan että vain inhottavaa käydä siellä ja kaivella jotain vanhoja juttuja jotka olin vuosiksi unohtanut.

Opintojen kanssa on pakko puurtaa, että saisi opitotuen ja ruokaa. Tämä on raskas ala, kai yksi suomen raskaimmista. Saisin kuulemma sairaslomaa mutten halua sairaan ja/tai laiskan leimaa, joten en ottanut sitä vastaan.

Eipä mullakaan juuri ikinä näiden kolmen vuoden aikana ole ollut terapian jälkeen semmoista helpottunutta ja kevyempää oloa, ja ellen ole ollut jo valmiiksi tosi ahdistunut, on sinne meneminen tuntunut vastentahtoiselta. Silti nyt tuntuu, että olen hyötynyt terapiasta todella paljon. Ja yllättäen tuntuu, että aina kun koko terapia on tuntunut erityisen turhalta ja minusta on tuntunut, ettei minulla ole siellä mitään puhuttavaa ja että terapeuttikin on ihan ammattitaidoton ja pitäisi lopettaa koko käynnit, on tullutkin erityisen paljon edistystä jossain asiassa.

Suosittelisin kyllä sairaslomaa, kerran sinulle on tarjottu loistavaa tilaisuutta kerätä voimia ja purkaa stressiä menettämättä silti tulojasi! Kenen silmissä leimaantumista pelkäät?

Sukuni silmissä. Eniten. Sitten on tietty miehen suku, ja muiden opiskelijoiden, vaikkei heissä oikeita kavereita olekaan. Kaikkien silmissä jotka minut tietävät, maailman.

 

[up]

up

 

[tii]

Naisten toive siitä, että he saisivat muutettua miestä paremmaksi tai, että mies muuttuisi jostain muusta syystä, on perusteeton, mutta hyvin tavallinen. Ei ihminen muutu. Käytöstapoja voi oppia ja pitemmän päälle vähän toisen huomioon ottamistakin, mutta ihmisen perusluonne on ja pysyy samana.

 

[tii]

Tilaa aika psykiatrille.

No kun olen käynyt siellä jo puoli vuotta. Tai onko se nyt psykiatri vai psykologi.. Noita lapsuusjuttuja ja sitä mitä tapahtui 5v sitten sekä nykyistä sosiaalisten tilanteiden aiheuttamaa ahditusta olen siellä käynyt läpi, mutta ei se juttelu mitään auta.

Mikä noista asioista sitten sinusta olisi sellainen jota siellä terapiassa pitäisi käydä läpi..?

Ei se puolessa vuodessa mitään vielä autakaan, ellei ole joku tosi simppeli ja täsmällinen ongelma. Mulla ainakin eka vuosi terapiaa lähinnä pahensi oloa. Sen jälkeen lähti paraneminen pikkuhiljaa, nyt kolmas vuosi menossa, enkä ikinä olisi uskonut, että voisin voida näin hyvin.

Enkä minäkään ollut mielestäni masentunut, mutta kummasti silti terapian myötä jotain painolastia on mielestä karissut ja elämä on miljoonasti helpompaa ja olen paljon paremmin tasapainossa sekä itseni että muiden kanssa.

Jospa nyt lähdettäisiin ensin siitä, miksi vedät itsesi noin tiukille opintojen kanssa? Ei ole normaalia, että täyspäiväiseltäkään opiskelulta ei jää ollenkaan vapaa-aikaa, vaikka se mielestäni täyspäiväistä työssäkäyntiä huomattavasti raskaampaa onkin.

Hmm.. voisiko se psykologilla käynti sitten tosiaan joskus vielä auttaa.. Nyt tuntuu tosiaan että vain inhottavaa käydä siellä ja kaivella jotain vanhoja juttuja jotka olin vuosiksi unohtanut.

Opintojen kanssa on pakko puurtaa, että saisi opitotuen ja ruokaa. Tämä on raskas ala, kai yksi suomen raskaimmista. Saisin kuulemma sairaslomaa mutten halua sairaan ja/tai laiskan leimaa, joten en ottanut sitä vastaan.

Eipä mullakaan juuri ikinä näiden kolmen vuoden aikana ole ollut terapian jälkeen semmoista helpottunutta ja kevyempää oloa, ja ellen ole ollut jo valmiiksi tosi ahdistunut, on sinne meneminen tuntunut vastentahtoiselta. Silti nyt tuntuu, että olen hyötynyt terapiasta todella paljon. Ja yllättäen tuntuu, että aina kun koko terapia on tuntunut erityisen turhalta ja minusta on tuntunut, ettei minulla ole siellä mitään puhuttavaa ja että terapeuttikin on ihan ammattitaidoton ja pitäisi lopettaa koko käynnit, on tullutkin erityisen paljon edistystä jossain asiassa.

Suosittelisin kyllä sairaslomaa, kerran sinulle on tarjottu loistavaa tilaisuutta kerätä voimia ja purkaa stressiä menettämättä silti tulojasi! Kenen silmissä leimaantumista pelkäät?

Sukuni silmissä. Eniten. Sitten on tietty miehen suku, ja muiden opiskelijoiden, vaikkei heissä oikeita kavereita olekaan. Kaikkien silmissä jotka minut tietävät, maailman.

Kiinnität aivan liikaa huomiota siihen, mitä muut sinusta ajattelevat. Tuo saattaa olla syynä siihenkin, miksi olet joutunut alistettuun asemaan parisuhteessasi.

 

[kannanottaja]

Tilaa aika psykiatrille.

No kun olen käynyt siellä jo puoli vuotta. Tai onko se nyt psykiatri vai psykologi.. Noita lapsuusjuttuja ja sitä mitä tapahtui 5v sitten sekä nykyistä sosiaalisten tilanteiden aiheuttamaa ahditusta olen siellä käynyt läpi, mutta ei se juttelu mitään auta.

Mikä noista asioista sitten sinusta olisi sellainen jota siellä terapiassa pitäisi käydä läpi..?

Ei se puolessa vuodessa mitään vielä autakaan, ellei ole joku tosi simppeli ja täsmällinen ongelma. Mulla ainakin eka vuosi terapiaa lähinnä pahensi oloa. Sen jälkeen lähti paraneminen pikkuhiljaa, nyt kolmas vuosi menossa, enkä ikinä olisi uskonut, että voisin voida näin hyvin.

Enkä minäkään ollut mielestäni masentunut, mutta kummasti silti terapian myötä jotain painolastia on mielestä karissut ja elämä on miljoonasti helpompaa ja olen paljon paremmin tasapainossa sekä itseni että muiden kanssa.

Jospa nyt lähdettäisiin ensin siitä, miksi vedät itsesi noin tiukille opintojen kanssa? Ei ole normaalia, että täyspäiväiseltäkään opiskelulta ei jää ollenkaan vapaa-aikaa, vaikka se mielestäni täyspäiväistä työssäkäyntiä huomattavasti raskaampaa onkin.

Hmm.. voisiko se psykologilla käynti sitten tosiaan joskus vielä auttaa.. Nyt tuntuu tosiaan että vain inhottavaa käydä siellä ja kaivella jotain vanhoja juttuja jotka olin vuosiksi unohtanut.

Opintojen kanssa on pakko puurtaa, että saisi opitotuen ja ruokaa. Tämä on raskas ala, kai yksi suomen raskaimmista. Saisin kuulemma sairaslomaa mutten halua sairaan ja/tai laiskan leimaa, joten en ottanut sitä vastaan.

Eipä mullakaan juuri ikinä näiden kolmen vuoden aikana ole ollut terapian jälkeen semmoista helpottunutta ja kevyempää oloa, ja ellen ole ollut jo valmiiksi tosi ahdistunut, on sinne meneminen tuntunut vastentahtoiselta. Silti nyt tuntuu, että olen hyötynyt terapiasta todella paljon. Ja yllättäen tuntuu, että aina kun koko terapia on tuntunut erityisen turhalta ja minusta on tuntunut, ettei minulla ole siellä mitään puhuttavaa ja että terapeuttikin on ihan ammattitaidoton ja pitäisi lopettaa koko käynnit, on tullutkin erityisen paljon edistystä jossain asiassa.

Suosittelisin kyllä sairaslomaa, kerran sinulle on tarjottu loistavaa tilaisuutta kerätä voimia ja purkaa stressiä menettämättä silti tulojasi! Kenen silmissä leimaantumista pelkäät?

Sukuni silmissä. Eniten. Sitten on tietty miehen suku, ja muiden opiskelijoiden, vaikkei heissä oikeita kavereita olekaan. Kaikkien silmissä jotka minut tietävät, maailman.

YTHS:n terapiapalvelut on ihan tukossa - joten et todellakaan ole ainoa. Ja viesteistäsi päätellen olet oikiksessa, lääkiksessä, kylteri tms. ihan mikä vaan ala on yliopistossa rankka, jos sen ottaa niin. Ja terapian aloittaminen on aina raskasta - jaksa luottaa että se kannattaa . Ja nyt kesäjaksolla anna itsellesi armoa - opintotuki juoksee vaikka yhtenä jaksona ei sais tehtyy sitä vaadittavaa määrää (joskus aikoinaan se oli 2,5 ovaria). Saat paikattuu sen myöhemmin.

 

[vieras]

Sun elämäsi on todella stressaavaa ja täyteistä ja kaikki merkit viittaavat masennukseen ja pikkuhiljaa jo ihan burnoutiinkin.

Ota tarjottu sairausloma vastaan ja anna mielesi levätä mutta aloita samalla ne masennuslääkkeet sillä uskon, että tuo kaikki hössötys on vain suojamuuri ja kulissi muita ihmisiä vastaan. Kun annat itsesi vihdoin levätä voi masennus todella iskeä päälle.
Korostaisin, että tuo sun elämän tapasi ei kuulosta kovin terveeltä, ihmisen kuuluu levätä.

 

[tikari vatsassa]

Tilaa aika psykiatrille.

No kun olen käynyt siellä jo puoli vuotta. Tai onko se nyt psykiatri vai psykologi.. Noita lapsuusjuttuja ja sitä mitä tapahtui 5v sitten sekä nykyistä sosiaalisten tilanteiden aiheuttamaa ahditusta olen siellä käynyt läpi, mutta ei se juttelu mitään auta.

Mikä noista asioista sitten sinusta olisi sellainen jota siellä terapiassa pitäisi käydä läpi..?

Ei se puolessa vuodessa mitään vielä autakaan, ellei ole joku tosi simppeli ja täsmällinen ongelma. Mulla ainakin eka vuosi terapiaa lähinnä pahensi oloa. Sen jälkeen lähti paraneminen pikkuhiljaa, nyt kolmas vuosi menossa, enkä ikinä olisi uskonut, että voisin voida näin hyvin.

Enkä minäkään ollut mielestäni masentunut, mutta kummasti silti terapian myötä jotain painolastia on mielestä karissut ja elämä on miljoonasti helpompaa ja olen paljon paremmin tasapainossa sekä itseni että muiden kanssa.

Jospa nyt lähdettäisiin ensin siitä, miksi vedät itsesi noin tiukille opintojen kanssa? Ei ole normaalia, että täyspäiväiseltäkään opiskelulta ei jää ollenkaan vapaa-aikaa, vaikka se mielestäni täyspäiväistä työssäkäyntiä huomattavasti raskaampaa onkin.

Hmm.. voisiko se psykologilla käynti sitten tosiaan joskus vielä auttaa.. Nyt tuntuu tosiaan että vain inhottavaa käydä siellä ja kaivella jotain vanhoja juttuja jotka olin vuosiksi unohtanut.

Opintojen kanssa on pakko puurtaa, että saisi opitotuen ja ruokaa. Tämä on raskas ala, kai yksi suomen raskaimmista. Saisin kuulemma sairaslomaa mutten halua sairaan ja/tai laiskan leimaa, joten en ottanut sitä vastaan.

Eipä mullakaan juuri ikinä näiden kolmen vuoden aikana ole ollut terapian jälkeen semmoista helpottunutta ja kevyempää oloa, ja ellen ole ollut jo valmiiksi tosi ahdistunut, on sinne meneminen tuntunut vastentahtoiselta. Silti nyt tuntuu, että olen hyötynyt terapiasta todella paljon. Ja yllättäen tuntuu, että aina kun koko terapia on tuntunut erityisen turhalta ja minusta on tuntunut, ettei minulla ole siellä mitään puhuttavaa ja että terapeuttikin on ihan ammattitaidoton ja pitäisi lopettaa koko käynnit, on tullutkin erityisen paljon edistystä jossain asiassa.

Suosittelisin kyllä sairaslomaa, kerran sinulle on tarjottu loistavaa tilaisuutta kerätä voimia ja purkaa stressiä menettämättä silti tulojasi! Kenen silmissä leimaantumista pelkäät?

Sukuni silmissä. Eniten. Sitten on tietty miehen suku, ja muiden opiskelijoiden, vaikkei heissä oikeita kavereita olekaan. Kaikkien silmissä jotka minut tietävät, maailman.

YTHS:n terapiapalvelut on ihan tukossa - joten et todellakaan ole ainoa. Ja viesteistäsi päätellen olet oikiksessa, lääkiksessä, kylteri tms. ihan mikä vaan ala on yliopistossa rankka, jos sen ottaa niin. Ja terapian aloittaminen on aina raskasta - jaksa luottaa että se kannattaa . Ja nyt kesäjaksolla anna itsellesi armoa - opintotuki juoksee vaikka yhtenä jaksona ei sais tehtyy sitä vaadittavaa määrää (joskus aikoinaan se oli 2,5 ovaria). Saat paikattuu sen myöhemmin.

Juu joku noista mainitsemistasi aloista on. Voihan tämä olla jollekin toiselle helpompaa, jos jo perusasenne opiskelua kohtaan on erilainen niin että opiskelu tuntuu kevyemmältä ja helpolta.. mulla on vähän ahdistusta mennä kirjastoon, jotain sosiaalisten tilanteiden pelkoa tms, johtuu ekasta opiskeluvuodesta kun olin muiden syiden takia melko pahasti masentunut.

Tahtoisin kovasti antaa itselleni armoa ja teen aina kovasti töitä että "sitten tämän jälkeen saisin otettua rennommin" mutta viime talvena jäi pari kurssia suorittamatta ja nyt on siis vielä useampi kurssi kesälle tekemättä, jotka on pakko tehdä etten joudu maksamaan jo saatuja tukia takaisin. Pelottaa sekin vielä Eli siis paikkailen jo nyt.

 

[tikari vatsassa]

Sun elämäsi on todella stressaavaa ja täyteistä ja kaikki merkit viittaavat masennukseen ja pikkuhiljaa jo ihan burnoutiinkin.

Ota tarjottu sairausloma vastaan ja anna mielesi levätä mutta aloita samalla ne masennuslääkkeet sillä uskon, että tuo kaikki hössötys on vain suojamuuri ja kulissi muita ihmisiä vastaan. Kun annat itsesi vihdoin levätä voi masennus todella iskeä päälle.
Korostaisin, että tuo sun elämän tapasi ei kuulosta kovin terveeltä, ihmisen kuuluu levätä.

Musta vain tuntuu että lepo saisi mut myöntämään etten ole terve, ja sitten alkaisi alamäki..

En tiedä miltä burnoutin pitäisi tuntua, mutta ehkä mulla sellaistakin on.. onkohan musta tälle alalle ollenkaan jos en edes paineita ja kiirettä kestä Burn outhan on jo vuosikymmeniä töissä olleiden "tauti".

 

[tikari vatsassa]

Tilaa aika psykiatrille.

No kun olen käynyt siellä jo puoli vuotta. Tai onko se nyt psykiatri vai psykologi.. Noita lapsuusjuttuja ja sitä mitä tapahtui 5v sitten sekä nykyistä sosiaalisten tilanteiden aiheuttamaa ahditusta olen siellä käynyt läpi, mutta ei se juttelu mitään auta.

Mikä noista asioista sitten sinusta olisi sellainen jota siellä terapiassa pitäisi käydä läpi..?

Ei se puolessa vuodessa mitään vielä autakaan, ellei ole joku tosi simppeli ja täsmällinen ongelma. Mulla ainakin eka vuosi terapiaa lähinnä pahensi oloa. Sen jälkeen lähti paraneminen pikkuhiljaa, nyt kolmas vuosi menossa, enkä ikinä olisi uskonut, että voisin voida näin hyvin.

Enkä minäkään ollut mielestäni masentunut, mutta kummasti silti terapian myötä jotain painolastia on mielestä karissut ja elämä on miljoonasti helpompaa ja olen paljon paremmin tasapainossa sekä itseni että muiden kanssa.

Jospa nyt lähdettäisiin ensin siitä, miksi vedät itsesi noin tiukille opintojen kanssa? Ei ole normaalia, että täyspäiväiseltäkään opiskelulta ei jää ollenkaan vapaa-aikaa, vaikka se mielestäni täyspäiväistä työssäkäyntiä huomattavasti raskaampaa onkin.

Hmm.. voisiko se psykologilla käynti sitten tosiaan joskus vielä auttaa.. Nyt tuntuu tosiaan että vain inhottavaa käydä siellä ja kaivella jotain vanhoja juttuja jotka olin vuosiksi unohtanut.

Opintojen kanssa on pakko puurtaa, että saisi opitotuen ja ruokaa. Tämä on raskas ala, kai yksi suomen raskaimmista. Saisin kuulemma sairaslomaa mutten halua sairaan ja/tai laiskan leimaa, joten en ottanut sitä vastaan.

Eipä mullakaan juuri ikinä näiden kolmen vuoden aikana ole ollut terapian jälkeen semmoista helpottunutta ja kevyempää oloa, ja ellen ole ollut jo valmiiksi tosi ahdistunut, on sinne meneminen tuntunut vastentahtoiselta. Silti nyt tuntuu, että olen hyötynyt terapiasta todella paljon. Ja yllättäen tuntuu, että aina kun koko terapia on tuntunut erityisen turhalta ja minusta on tuntunut, ettei minulla ole siellä mitään puhuttavaa ja että terapeuttikin on ihan ammattitaidoton ja pitäisi lopettaa koko käynnit, on tullutkin erityisen paljon edistystä jossain asiassa.

Suosittelisin kyllä sairaslomaa, kerran sinulle on tarjottu loistavaa tilaisuutta kerätä voimia ja purkaa stressiä menettämättä silti tulojasi! Kenen silmissä leimaantumista pelkäät?

Sukuni silmissä. Eniten. Sitten on tietty miehen suku, ja muiden opiskelijoiden, vaikkei heissä oikeita kavereita olekaan. Kaikkien silmissä jotka minut tietävät, maailman.

Kiinnität aivan liikaa huomiota siihen, mitä muut sinusta ajattelevat. Tuo saattaa olla syynä siihenkin, miksi olet joutunut alistettuun asemaan parisuhteessasi.

Kiinnitän kyllä siihen huomiota, mutta en tiedä mihin muuhunkaan kiinnittäisin. En kai ole alistetussa asemassa, en mielestäni.. nuo riitatilanteet ovat vain sellaisia, mutta muuten meidän suhde on tasavertainen..

 

[vieras]

Sun elämäsi on todella stressaavaa ja täyteistä ja kaikki merkit viittaavat masennukseen ja pikkuhiljaa jo ihan burnoutiinkin.

Ota tarjottu sairausloma vastaan ja anna mielesi levätä mutta aloita samalla ne masennuslääkkeet sillä uskon, että tuo kaikki hössötys on vain suojamuuri ja kulissi muita ihmisiä vastaan. Kun annat itsesi vihdoin levätä voi masennus todella iskeä päälle.
Korostaisin, että tuo sun elämän tapasi ei kuulosta kovin terveeltä, ihmisen kuuluu levätä.

Musta vain tuntuu että lepo saisi mut myöntämään etten ole terve, ja sitten alkaisi alamäki..

En tiedä miltä burnoutin pitäisi tuntua, mutta ehkä mulla sellaistakin on.. onkohan musta tälle alalle ollenkaan jos en edes paineita ja kiirettä kestä Burn outhan on jo vuosikymmeniä töissä olleiden "tauti".

Siksi sun täytyykin nyt ottaa alkava burn outtisi vakavasti ja keskittyä ennenkaikkea itsesi hoitamiseen. Valmistumisen mahdollinen viivästyminen on pieni hinta siitä, että pystyt valmistumaan terveenä ja siinä kunnossa, ettei työkykysi ole koko ajan uhattuna. Sairasloma on just tämäntapaisia tilanteita varten, voit keskittyä paranemiseesi (mikä joskus voi tarkoittaa sitä, että käy tosi pohjallakin) ilman jatkuvaa pelkoa opintotukien menetyksestä sensijaan, että käytät kaikki voimasi siihen, että saat annettua itsestäsi terveen kuvan.

Joskus sun on pakko käsitellä nuo asiat, jotka johtavat tuohon kaikkeen hössöttämiseen ja työhön pakenemiseen ja altistavat sut voimakkaasti burn outille. Helppoa se ei ole ikinä, mutta mitä aiemmin sen teet ennenkuin sulle kertyy vaan lisää kuormaa, sitä helpommin se käy. Myöhemmin tuloksena voi olla uupumuksen paheneminen niin, että siitä paraneminen vaatii vuosien sairaslomaa - tai pahimmillaan johtaa pitkäaikaisempaankin työkyvyttömyyteen.

Suosittelen, että yrittäisit päästä yths:n kautta pidempään Kelan tukemaan yksityiseen terapiaan.

 

[kannanottaja]

Olet jo nyt YTHS:n asiakas ja varmasti saat sairaslomaa (opintotuki ei siis kulu siltä ajalta) pelkästään kysymällä terapeutiltasi. Itsekin taisin joskus tukeutua samaan kun kalenteri oli täyttynyt luennoista, tenteistä ja järjestö-/luottamustehtävistä. Ota breikki - nyt kun vielä itse pystyt sitä harkitsemaan .

 

[vieras]

Olen jutellut näistä asioista paljon ihmisten kanssa, ja muistutan sua vielä siitä, että ongelmat harvoin ratkeaa hautaamalla. Mitä kauemman niiden käsittelyä välttelee mm. juuri pitämällä itsensä kiireisenä, sitä isompi romahdus jossain vaiheessa on odotettavissa ja sen seurausten korjaaminen ja toipuminen on aina isompi homma.

Toisekseen, korkeakouluopiskelijana sulla on nyt aivan toisenlaiset mahdollisuudet päästä pitkään terapiaan kuin valmistuttuasi! Kela tahtoo tietysti varmistaa, että kalliilla rahalla koulutetut ovat myös valmistuttuaan työkykyisiä, ja tätä kannattaa käyttää hyödyksi.

 

[tikari vatsassa]

Siksi sun täytyykin nyt ottaa alkava burn outtisi vakavasti ja keskittyä ennenkaikkea itsesi hoitamiseen. Valmistumisen mahdollinen viivästyminen on pieni hinta siitä, että pystyt valmistumaan terveenä ja siinä kunnossa, ettei työkykysi ole koko ajan uhattuna. Sairasloma on just tämäntapaisia tilanteita varten, voit keskittyä paranemiseesi (mikä joskus voi tarkoittaa sitä, että käy tosi pohjallakin) ilman jatkuvaa pelkoa opintotukien menetyksestä sensijaan, että käytät kaikki voimasi siihen, että saat annettua itsestäsi terveen kuvan.

Joskus sun on pakko käsitellä nuo asiat, jotka johtavat tuohon kaikkeen hössöttämiseen ja työhön pakenemiseen ja altistavat sut voimakkaasti burn outille. Helppoa se ei ole ikinä, mutta mitä aiemmin sen teet ennenkuin sulle kertyy vaan lisää kuormaa, sitä helpommin se käy. Myöhemmin tuloksena voi olla uupumuksen paheneminen niin, että siitä paraneminen vaatii vuosien sairaslomaa - tai pahimmillaan johtaa pitkäaikaisempaankin työkyvyttömyyteen.

Suosittelen, että yrittäisit päästä yths:n kautta pidempään Kelan tukemaan yksityiseen terapiaan.

Tämän lukeminen tuntui aika pahalta, sai kyyneleet silmiin.. mutta varmaankin lähinnä siksi että pelkään että olet oikeassa mutten haluaisi myöntää sitä. Täytynee syksyllä yths:n 'terapian' (mikä onkaan se oikea termi) taas alkaessa kysyä mitä oikein pitäisi tehdä.

Minulla vain on ollut sellainen olo ettei mene enää niin huonosti kuin talvella tai 5v sitten, jaksan herätä aamuisin ja meikata jne.. mutta kai en sitten ole vieläkään "tarpeeksi" kunnossa. Luulen että nyt tuntuu pahalta lähinnä tuo juhannus ja että asiasta tietää muutkin kuin minä ja mies, että jos muut jotenkin unohtaisivat tai jos uskottelisin itselleni etteivät he tiedä ja jatkaisin tämän opiskelun kanssa niinkuin ennenkin..

 

[tikari vatsassa]

Olet jo nyt YTHS:n asiakas ja varmasti saat sairaslomaa (opintotuki ei siis kulu siltä ajalta) pelkästään kysymällä terapeutiltasi. Itsekin taisin joskus tukeutua samaan kun kalenteri oli täyttynyt luennoista, tenteistä ja järjestö-/luottamustehtävistä. Ota breikki - nyt kun vielä itse pystyt sitä harkitsemaan .

Juu siis terapeutti on pariin otteeseen kysynyt haluaisinko, mutta olen vastannut jyrkästi että ei, en halua pudota muista jälkeen kun pelkään että olisi vaikeampi enää sen jälkeen jatkaa.

 

[tikari vatsassa]

Olen jutellut näistä asioista paljon ihmisten kanssa, ja muistutan sua vielä siitä, että ongelmat harvoin ratkeaa hautaamalla. Mitä kauemman niiden käsittelyä välttelee mm. juuri pitämällä itsensä kiireisenä, sitä isompi romahdus jossain vaiheessa on odotettavissa ja sen seurausten korjaaminen ja toipuminen on aina isompi homma.

Toisekseen, korkeakouluopiskelijana sulla on nyt aivan toisenlaiset mahdollisuudet päästä pitkään terapiaan kuin valmistuttuasi! Kela tahtoo tietysti varmistaa, että kalliilla rahalla koulutetut ovat myös valmistuttuaan työkykyisiä, ja tätä kannattaa käyttää hyödyksi.

Niin. Mutta kuka ottaisi jo valmiiksi sairaaksi leimatun töihin?

Anteeksi kaikille tämä jankkaamiseni, tämä on vain sellainen asia josta en itse pääse yli millään.

 

[vieras]

Olen jutellut näistä asioista paljon ihmisten kanssa, ja muistutan sua vielä siitä, että ongelmat harvoin ratkeaa hautaamalla. Mitä kauemman niiden käsittelyä välttelee mm. juuri pitämällä itsensä kiireisenä, sitä isompi romahdus jossain vaiheessa on odotettavissa ja sen seurausten korjaaminen ja toipuminen on aina isompi homma.

Toisekseen, korkeakouluopiskelijana sulla on nyt aivan toisenlaiset mahdollisuudet päästä pitkään terapiaan kuin valmistuttuasi! Kela tahtoo tietysti varmistaa, että kalliilla rahalla koulutetut ovat myös valmistuttuaan työkykyisiä, ja tätä kannattaa käyttää hyödyksi.

Niin. Mutta kuka ottaisi jo valmiiksi sairaaksi leimatun töihin?

Anteeksi kaikille tämä jankkaamiseni, tämä on vain sellainen asia josta en itse pääse yli millään.

Eihän sun tuleva työnantajasi saa mistään tietää, että olet ollut sairaslomalla! Eikä se kuulu kellekään muullekaan. Jos sukulaiset tuomitsevat sut sen vuoksi, ehkä voisi olla hyvä ottaa hieman etäisyyttä heihin joksikin aikaa, kunnes olet itsesi kanssa paremmin vahvoilla etkä enää niin altis muiden mielipiteille sinusta. Itsekin olen tehnyt elämässäni kaikki ratkaisut, kumppanien ja opiskelualan valintaa myöten sillä perusteella, mitä läheiset ajattelevat. Nyt yritän opetella tästä pois.

En nyt ole sillä kannalla, että ongelmista voisi ihan kelle tahansa puhua avoimesti (vaikka se auttaisikin), mutta masennus ja työuupumus ovat nykysuomessa todella yleisiä ongelmia ja masennuslääkkeitä syö kai melkein viidennes kansasta. Mihin työpaikkaan menetkin, ihan varmasti jollain työkavereillasi on samaa taustaa, vaikkei se päällepäin näkyisikään.