Mitäs sitä oikein tekis

["Celeste"]

Oon 26v nainen ja asun pikkukaupungissa. Oon ollut parisuhteessa 8 vuotta ja siitä asuttu yhessä yli 5v. Joskus musta tuntuu, että tekis mieli vähän nähdä maailmaa. Toinen puoli taas sanoo, että vietän täällä loppuelämäni. Ja matkaillaihan voi aina.

No mulla tää meni silleen, että ku kirjoitin ylioppilaaksi niin oli kova hinku maailmalle. Sainkin opintopaikan Helsingin yliopistosta, mutta päätin sitten lykätä opintoja vuodella ku mulla oli ihan kiva työ täällä ja miehellä tietty oma työ (mies on 3 vuotta vanhempi). Sitten halusin kumminkin opiskelee, mutta menin sitte paikalliseen AMK:hon.

Viihdyin tosi hyvin koulussa ja näin. Opiskelin valmiiksi ja tein koko ajan vähän hommia vanhassa firmassa ja nyt oon siellä yhä. Oon ihan tyytyväinen työhön ja palkkaan. Mutta sitten tuli firman johdolta ehdotus, että ottasin "paremman duunin", mutta se sisältäis tosi paljon matkustamista ulkomaille. Ukko sit sano, että "siitä vaan mut ei hänen kanssaan". Hän on sitä mieltä et pitäis jo pikkuhiljaa mukeloita yrittää.

Joteskin vaan tuntuu, että tässä ny pitää joko tyytyy tähän mitä on ja tehä lapsia. Tai sitten edetä, mutta lapset sopii siihen kuvioon tosi huonosti. Mitä mieltä muut ?

 

["Celeste"]

Pakko vielä sanoa, että jotenkin jäänyt sielun sopukkaan kaihertamaan se, ettei lähtenyt aikoinaan Helsinkiin. Nyt oon jo ne jutut hylänny, mutta jotenkin tuntuu että vielä kerran maailman portit mulle avautuu. Ja sellainen tunne, että jos en nyt hyppää, niin tänne jumiin loppuiäkseni.

 

[sunflower20]

Mun elämä meni niin, että lähdin kotipaikalta opiskelee, ulkomaille opiskelee ja kävin eri maissa töissä. Vietin kivaa/huoletonta elämää, pärjäsin hyvin. Olin sinkku.
palasin juurilleni kuitenkin kun löysin miehen. Hetki oltiin yhdessä ennen kuin aloitettiin edes lapsista keskustelu. Musta tuntui ettei ole aikaa hankkia lapsia, mun työ oli sen oloista ettei lapsi/äitiysloma siihen tuntuntu sopivan.
Mutta sitten mä vaan päätin, että kyllä elämä löytää uomilleen vaikka tekis sen lapsen. "Onhan ne muutkin selvinneet hengissä lapsen hankkimisesta". Elämän pystyy muuttaa siinä raskauden edetessä, osa tapahtumista tulee luonnostaan, osaa täytyy vähän sumplia.
Mulla on nyt 2 lasta ja edelleen se työ mikä silloinkin. Ja hyvin tähän sopii perhe-elämä.

Mun ehdotus on, että otat sen työn vastaan, sillä raskaus ei esim alkuun ole este matkustamiselle ja moni voi vielä viime metreilläkin niin hyvin että pystyy matkustelee.
Jos sit taas sun miehelläs on jotain ongelmia sen kanssa että sulle tulis parempi työ, niin se laantuu siitä tai sitten teille tulee ero.Raakaa... mutta noin se menee. Mä kun ajattelen niin,e ttei kuitenkaan ole oikein uhrautua kenenkään takia. Jos se rakastaaa sua oikeesti, niin se on iloinen sun puolesta. kun tulet raskaaksi, voi työnantaja antaa sulle muita tehtäviä ja kun palaat töihin, pystyt varmaan jatkamaan siitä mihin jäit. Ei se lapsi ole ongelma sille, että äitin työ on matkustelua. Se voi tarkoittaa lastenhoidollisesti haastavampia aikoja, joustamista ym ym mutta sanon silti että kuuntele sydäntä.

Jos se, että sä tyydyt tohon aiheuttaa sussa katkeroitumista ja sitä että "mitä jos olisin silloin tehnyt toisin"- ajattelua niin se on silloin väärä ratkaisu. Kannattaa mieluummin katua niitä asioita mitä tuli tehtyä kuin niitä mitä ei tehnyt... Joten ota työ vastaan, tee muksu miehes kanssa, kyllä se elämä sopeutuu noihin ratkaisuihin.