I
Into Piukkanen
Vieras
Minusta luulisi jokaisen tajuavan, että 2000-luvun Suomessa on hyvin erilaisia tapoja hoitaa kotityöt, ruokailu ja lasten kasvatus. Ihan turha lähteä moralisoimaan, koska meidän jokaisen lähtökohdat ovat erilaisia: on yksinhuoltajia TOTAALISEN yksin ja sellaisia perheitä, joilla isovanhemmat ovat käytettävissä lähes koko ajan, on pientä vuokra-asuntoa tai jättimäistä omakotitaloa, asutaan kaupungissa tai maaseudulla, naapurissa on kauppa tai kaupassa käydään vain kauempana kerran viikossa jne.
Itselläni on kaksi lasta, joista esikoinen on jo murrosikäinen. Esikoiseni oli jo heti vauvasta asti todella temperamenttinen ja todellinen tehopakkaus. Hän oli vilkas ja helposti ärtyvä, joten ihan alku oli jatkuvaa vauvan kantamista sylissä. Tajusin kuitenkin muutamien viikkojen jälkeen, että tulen hulluksi, jos minun pitää nukkumisaikaa lukuunottamatta koko ajan kantaa vauvaa sylissä. Aloin ihan tietoisesti totuttaa lasta siihen, että panin hänet lattialle siksi aikaa, kun tein ruokaa tai kävin wc:ssä. Alussa tietysti siitä seurasi hirveä huuto, mutta ei sekään ole turvallista, että pitää rimpuilevaa vauvaa sylissään kuuman lieden äärellä!!!
Nykyään puhutaan curling-vanhemmuudesta, mutta noin 15 vuotta sitten sellaista termiä ei käytetty. Kun esikoiseni lähti liikkeelle, nostin esim. alakaapista pesuaineet turvallisesti lukkojen taakse, mutta muuten annoin hänen tutustua kotiin aika lailla omaa tahtia. Kun hän oppi kävelemään, en juurikaan varmistellut, että kaatuuko hän vai ei. Kun annoin hänen itsensä opetella asioita, niin hän oppikin ne nopeasti. Varsinaisia kolhuja sattui loppujen lopuksi aika harvoin. Jos hän kiipesi sohvalle juuri silloin, kun olin wc:ssä niin en viitsinyt ottaa sellaisesta stressiä, sillä aika nopeastihan lapsi oppii myös sen, että jos tekee jotain kiellettyä, niin sillä tavalla saa äidin heti luokseen.
Minusta äiti saattaa tehdä karhunpalveluksen, jos hän on herkeämättä lapsen ympärillä koko ajan viettämässä laatuaikaa. Milloin lapsi sitten oppii viihdyttämään itse itseään? Eikö ihan tavallinen elämä riitä, jossa lapsi oppii vähän kerrallaan sen, että vaikka lapsi on äidille rakas, niin silti äidin pitää välillä siivota ja tehdä ruokaa? Olemmeko me vieraantuneet niin paljon arjesta?
Olen alusta asti opettanut lapsilleni sen, että kotitöihin on pakko osallistua. Voitte vain arvata, miten monella esikoiseni kaverilla lähes joka päivä satelee vanhempien äkäisiä kehoituksia siivota huoneensa. Olen itsekin kuulemma pessyt astioita 1,5 vuoden ikäisestä asti ja se oli minusta kiva "leikki". Äiti sitten vain huuhteli astiat ja jos jotakin likaa oli vielä jäänyt, pyyhkäisi ne pois ja nosti astiat kuivumaan.
Itselläni on kaksi lasta, joista esikoinen on jo murrosikäinen. Esikoiseni oli jo heti vauvasta asti todella temperamenttinen ja todellinen tehopakkaus. Hän oli vilkas ja helposti ärtyvä, joten ihan alku oli jatkuvaa vauvan kantamista sylissä. Tajusin kuitenkin muutamien viikkojen jälkeen, että tulen hulluksi, jos minun pitää nukkumisaikaa lukuunottamatta koko ajan kantaa vauvaa sylissä. Aloin ihan tietoisesti totuttaa lasta siihen, että panin hänet lattialle siksi aikaa, kun tein ruokaa tai kävin wc:ssä. Alussa tietysti siitä seurasi hirveä huuto, mutta ei sekään ole turvallista, että pitää rimpuilevaa vauvaa sylissään kuuman lieden äärellä!!!
Nykyään puhutaan curling-vanhemmuudesta, mutta noin 15 vuotta sitten sellaista termiä ei käytetty. Kun esikoiseni lähti liikkeelle, nostin esim. alakaapista pesuaineet turvallisesti lukkojen taakse, mutta muuten annoin hänen tutustua kotiin aika lailla omaa tahtia. Kun hän oppi kävelemään, en juurikaan varmistellut, että kaatuuko hän vai ei. Kun annoin hänen itsensä opetella asioita, niin hän oppikin ne nopeasti. Varsinaisia kolhuja sattui loppujen lopuksi aika harvoin. Jos hän kiipesi sohvalle juuri silloin, kun olin wc:ssä niin en viitsinyt ottaa sellaisesta stressiä, sillä aika nopeastihan lapsi oppii myös sen, että jos tekee jotain kiellettyä, niin sillä tavalla saa äidin heti luokseen.
Minusta äiti saattaa tehdä karhunpalveluksen, jos hän on herkeämättä lapsen ympärillä koko ajan viettämässä laatuaikaa. Milloin lapsi sitten oppii viihdyttämään itse itseään? Eikö ihan tavallinen elämä riitä, jossa lapsi oppii vähän kerrallaan sen, että vaikka lapsi on äidille rakas, niin silti äidin pitää välillä siivota ja tehdä ruokaa? Olemmeko me vieraantuneet niin paljon arjesta?
Olen alusta asti opettanut lapsilleni sen, että kotitöihin on pakko osallistua. Voitte vain arvata, miten monella esikoiseni kaverilla lähes joka päivä satelee vanhempien äkäisiä kehoituksia siivota huoneensa. Olen itsekin kuulemma pessyt astioita 1,5 vuoden ikäisestä asti ja se oli minusta kiva "leikki". Äiti sitten vain huuhteli astiat ja jos jotakin likaa oli vielä jäänyt, pyyhkäisi ne pois ja nosti astiat kuivumaan.