P
Pakahtuva
Vieras
Olen juuri eronnut miehestä, jonka kanssa kuvittelin eläväni yhdessä, saavani lapsia yhdessä ja seikkailevani yhdessä. Olimme 3,5 vuotta yhdessä, josta valtaosan asuimme yhdessä.
Toki ongelmia on ollut paljon, mutta olemme myös molemmat halunneet pysyä yhdessä, koska on ollut niin valtavan paljon yhteistä: arvot, haaveet, halu seikkailla maailmalla; olemme olleet hirmu hyvä tiimi. Rakastan häntä valtavasti. Siksi varmasti epähuomaavaisuus ja toistuva satuttaminen, pienistä asioista valehteleminen, välillä epäavoimuus ja liian suuri itsekkyys ovat satuttaneet paljon. Eniten kuitenkin se, että on tuntunut, ettei mun tunteilla ole ollu merkitystä. Kun olen yrittänyt selittää, miksi joku hänen toimintansa on aiheuttanut mulle pahan olon mun tunteet ei ole tuntunu kovin paljon merkitsevän. Toki hän on paljon yrittänyt. Mulla taas on ollut vaikea luottaa mihinkään, koska hän on monenlaisista pienistä ja turhista asioista valehdellut vaan, koska se on helpompaa. Tiedän myös, että hän kohteli edellisiä tyttöystäviään huonosti.
Olemme puhuneet paljon ongelmista, jotka eivät ole todellakaan tuntuneet ylitsepääsemättömiltä. Olimme jopa paiterapiassa, jotta oppisimme ymmärtämään toistemme ajatuksia ja tunteita paremmin. Samalla meillä on ollut ison osan ajasta valtavan ihanaa yhdessä. Paljon yhteisiä juttuja, reissuja ja seikkailuita. Ja paljon ystäviä sekä yhdessä että erikseen.
Ollaan lähempänä kolmea kuin kahtakymmentä. Olen toivonut, että voisimme saada lapsia parin vuoden sisällä. Nyt avomieheni ihastui toiseen ja sitä kautta rupesi miettimään kaikkea uudestaan. Nyt yhtäkkiä sanoikin, ettei olekaan enää varma meistä ja on oivaltanut, että haluaakin nähdä maailmaa yksin ilman kompromisseja eikä halua lapsia ennen kuin 35-40-vuotiaana. Samalla kuulin, että oli juonut shampanjaa ja hyväillyt tämän ihastuksen kanssa. Meni hermot, kun sattui niin paljon. Heitin vaatteet ikkunasta. Viha ja pettymys ovat valtavia tunteita. Olisi edes hoitanut eron ensin. Sen verran luulisi arvostavan, kun suhteemme on kuitenkin ollut hyvä ja välittämistä ja rakkautta paljon.
Sen jälkeen olemme tavanneet kerran. Itkimme yhdessä. Osa vihasta muuttui suruksi. Meillä on ollut aivan valtavan paljon ihanaa yhdessä. Kaipaan miestäni valtavasti. Nyt taas tajusin, kuinka valtavan paljon rakastan. Elättelen toivetta, että hän vielä rakastuisi uudestaan ja tajuaisi, että haluaakin elää kanssani. Tiedän, että sen toiveen elättäminen hajottaa mut. Ja tiedän, etteivät itsekkyys ja toisen tunteista piittaamattomuus mihinkään katoa ellei niistä itse halua eroon, jos ne ovat olleet osa toimintaa aina. Silti kaikki se, mitä meillä on ollut ja voisi olla yhdessä tuntuu aivan valtavan tärkeiltä. En haluaisi myöntää, että tämä kaikki on ohi, vaikka olen monesti itsekin miettinyt, että ero on ainoa mahdollisuus.
Kertokaa, kuinka ihmeessä tästä pääsee eteenpäin? Välillä tuntuu, että muserrun vihan alle. Välillä tuntuu, että pakahdun kaipuuseen. Välillä rakastan niin, että sattuu ja välillä taas tuntuu, että olen täysin pettynyt enkä halua olla missään tekemisissä.
Miten tästä taas pääsee tasapainoiseen elämään? Miten voin rakastua uudestaan johonkuhun toiseen? Miten olette selvinneet erosta? Meneekö tämä ikinä ohi? Nyt tuntuu, etten selviä hengissä surusta, vihasta, rakkaudesta, kaipuusta ja pettymyksistä hengissä.
Toki ongelmia on ollut paljon, mutta olemme myös molemmat halunneet pysyä yhdessä, koska on ollut niin valtavan paljon yhteistä: arvot, haaveet, halu seikkailla maailmalla; olemme olleet hirmu hyvä tiimi. Rakastan häntä valtavasti. Siksi varmasti epähuomaavaisuus ja toistuva satuttaminen, pienistä asioista valehteleminen, välillä epäavoimuus ja liian suuri itsekkyys ovat satuttaneet paljon. Eniten kuitenkin se, että on tuntunut, ettei mun tunteilla ole ollu merkitystä. Kun olen yrittänyt selittää, miksi joku hänen toimintansa on aiheuttanut mulle pahan olon mun tunteet ei ole tuntunu kovin paljon merkitsevän. Toki hän on paljon yrittänyt. Mulla taas on ollut vaikea luottaa mihinkään, koska hän on monenlaisista pienistä ja turhista asioista valehdellut vaan, koska se on helpompaa. Tiedän myös, että hän kohteli edellisiä tyttöystäviään huonosti.
Olemme puhuneet paljon ongelmista, jotka eivät ole todellakaan tuntuneet ylitsepääsemättömiltä. Olimme jopa paiterapiassa, jotta oppisimme ymmärtämään toistemme ajatuksia ja tunteita paremmin. Samalla meillä on ollut ison osan ajasta valtavan ihanaa yhdessä. Paljon yhteisiä juttuja, reissuja ja seikkailuita. Ja paljon ystäviä sekä yhdessä että erikseen.
Ollaan lähempänä kolmea kuin kahtakymmentä. Olen toivonut, että voisimme saada lapsia parin vuoden sisällä. Nyt avomieheni ihastui toiseen ja sitä kautta rupesi miettimään kaikkea uudestaan. Nyt yhtäkkiä sanoikin, ettei olekaan enää varma meistä ja on oivaltanut, että haluaakin nähdä maailmaa yksin ilman kompromisseja eikä halua lapsia ennen kuin 35-40-vuotiaana. Samalla kuulin, että oli juonut shampanjaa ja hyväillyt tämän ihastuksen kanssa. Meni hermot, kun sattui niin paljon. Heitin vaatteet ikkunasta. Viha ja pettymys ovat valtavia tunteita. Olisi edes hoitanut eron ensin. Sen verran luulisi arvostavan, kun suhteemme on kuitenkin ollut hyvä ja välittämistä ja rakkautta paljon.
Sen jälkeen olemme tavanneet kerran. Itkimme yhdessä. Osa vihasta muuttui suruksi. Meillä on ollut aivan valtavan paljon ihanaa yhdessä. Kaipaan miestäni valtavasti. Nyt taas tajusin, kuinka valtavan paljon rakastan. Elättelen toivetta, että hän vielä rakastuisi uudestaan ja tajuaisi, että haluaakin elää kanssani. Tiedän, että sen toiveen elättäminen hajottaa mut. Ja tiedän, etteivät itsekkyys ja toisen tunteista piittaamattomuus mihinkään katoa ellei niistä itse halua eroon, jos ne ovat olleet osa toimintaa aina. Silti kaikki se, mitä meillä on ollut ja voisi olla yhdessä tuntuu aivan valtavan tärkeiltä. En haluaisi myöntää, että tämä kaikki on ohi, vaikka olen monesti itsekin miettinyt, että ero on ainoa mahdollisuus.
Kertokaa, kuinka ihmeessä tästä pääsee eteenpäin? Välillä tuntuu, että muserrun vihan alle. Välillä tuntuu, että pakahdun kaipuuseen. Välillä rakastan niin, että sattuu ja välillä taas tuntuu, että olen täysin pettynyt enkä halua olla missään tekemisissä.
Miten tästä taas pääsee tasapainoiseen elämään? Miten voin rakastua uudestaan johonkuhun toiseen? Miten olette selvinneet erosta? Meneekö tämä ikinä ohi? Nyt tuntuu, etten selviä hengissä surusta, vihasta, rakkaudesta, kaipuusta ja pettymyksistä hengissä.