V
vierailija
Vieras
Mulla ei ole ystäviä.. Olen aina ollut sosiaalinen ja kaikkien kanssa toimeen tuleva, mua on kutsuttu juhliin ja lasten kummeiksi ja mitä lie. Nyt elämä on vienyt erilleen, kaikilla on kiireitä ja kun elämässäni on vähän rankempi vaihe olen tajunnut ettei mulla ole oikeita ystäviä. Ketään ei oikeasti kiinnosta. Aloin miettiä onko koskaan kiinnostanutkaan. Olenko vain roikkunut näissä ihmisissä ja nyt kun ei ole ollut energiaa niin usein tehdä aloitetta keskusteluun/näkemiseen, ei paljoa kuulu. Kamalaa havahtua tällaiseen.
Eikä se että yksi kaveri silloin tällöin ottaisi taukoa. Mutta mun kaikki kaverit ovat parin vuoden aikana kadonneet. Kaikki siis eri piireistä, eli en ole mistään porukasta pudonnut. Osalla ymmärrettävä syy, osasta en sitten tiedä kun eivät ehdi nähdä nykyään. Kaksi läheistä ystävää katosivat kesällä kokonaan kun ajattelin että heidän vuoro sopia seuraava tapaaminen, kun minun ehdottamat eivät käyneet. Sinne katosivat .
Kahdelle kaverilleni uskaltauduin kertoa tästä rankemmasta asiasta syvällisemmin, kaikki kyllä tietävät siitä päällisin puolin. He joille kerroin nyt pitkän ajan päästä enemmänkin, ovat etääntyneet entisestään. En tiedä mitä tästä pitäisi ajatella. Olen vain taakka muille. Kun avasin osan itsestäni pitkäaikaisille ystävilleni, reaktio ei oikeastaan ollut edes etääntyminen vaan täysin sama kuin viime vuosina muutenkin, mitäänsanomaton. Ei ketään kiinnosta. En kaipaa kädestä pitämistä tai sääliä, ymmärrän että muillakin on murheensa, mutta he useimmiten jakavat murheensa puolisoilleen, joten se on varmaan osasyy miksi en tietenkään ensimmäisenä kuule heidän murheitaan, mutta miksi itse koen tarvetta kavereilleni puhua. Luulin muutenkin että se kuuluu kaveruuteen.
Pitäisi varmaan oppia elämään yksin, mutta pelkään ettei se koskaan riitä mulle. Nautin seurastani, mutten silloin kun menee huonosti. Aina kaverini eivät edes vastaa viesteihini. Valehtelematta viikko voi mennä. Ei se nyt minusta ole ihan normaalia. En siitä heille valuta, tai muutenkin vältän turhaa ruikutusta kun tunnen muutenkin olevani niin riesa näköjään. Kyllä mullekin saa rankasta työviikosta jakaa, ei heillä vain ole tarvetta.
Ja kyllä, minulla on harrastuksia, ei vain enää ystäviä ilmeisesti,vaikka kuinka yritän vastavuoroinen olla.
Eikä se että yksi kaveri silloin tällöin ottaisi taukoa. Mutta mun kaikki kaverit ovat parin vuoden aikana kadonneet. Kaikki siis eri piireistä, eli en ole mistään porukasta pudonnut. Osalla ymmärrettävä syy, osasta en sitten tiedä kun eivät ehdi nähdä nykyään. Kaksi läheistä ystävää katosivat kesällä kokonaan kun ajattelin että heidän vuoro sopia seuraava tapaaminen, kun minun ehdottamat eivät käyneet. Sinne katosivat .
Kahdelle kaverilleni uskaltauduin kertoa tästä rankemmasta asiasta syvällisemmin, kaikki kyllä tietävät siitä päällisin puolin. He joille kerroin nyt pitkän ajan päästä enemmänkin, ovat etääntyneet entisestään. En tiedä mitä tästä pitäisi ajatella. Olen vain taakka muille. Kun avasin osan itsestäni pitkäaikaisille ystävilleni, reaktio ei oikeastaan ollut edes etääntyminen vaan täysin sama kuin viime vuosina muutenkin, mitäänsanomaton. Ei ketään kiinnosta. En kaipaa kädestä pitämistä tai sääliä, ymmärrän että muillakin on murheensa, mutta he useimmiten jakavat murheensa puolisoilleen, joten se on varmaan osasyy miksi en tietenkään ensimmäisenä kuule heidän murheitaan, mutta miksi itse koen tarvetta kavereilleni puhua. Luulin muutenkin että se kuuluu kaveruuteen.
Pitäisi varmaan oppia elämään yksin, mutta pelkään ettei se koskaan riitä mulle. Nautin seurastani, mutten silloin kun menee huonosti. Aina kaverini eivät edes vastaa viesteihini. Valehtelematta viikko voi mennä. Ei se nyt minusta ole ihan normaalia. En siitä heille valuta, tai muutenkin vältän turhaa ruikutusta kun tunnen muutenkin olevani niin riesa näköjään. Kyllä mullekin saa rankasta työviikosta jakaa, ei heillä vain ole tarvetta.
Ja kyllä, minulla on harrastuksia, ei vain enää ystäviä ilmeisesti,vaikka kuinka yritän vastavuoroinen olla.
