K
kyllästyminen
Vieras
Jäin yksinhuoltajaksi noin vuosi sitten ja asun nyt siis kahdestaan 6-vuotiaan tyttäreni kanssa mukavassa rivitalon pätkässä. Olen korkeasti koulutettu, teen hyvinpalkattua työtä talouden ja tietojärjestelmien parissa, alalla on kovat palkat.
Meiltä ei puutu mitään ja rahaa riittää välttämättömyyksien lisäksi kivaan autoon, matkusteluun tytön kanssa ja kaikkeen muuhun mukavaan. MIstä johtuu, että monet ihmiset elävät siinä käsityksessä, että yh:t (varsinkin äidit) ovat automaattisesti köyhyysrajalla eläviä ja syrjäytyneitä?
Kun muutimme uuteen asuntoon, meidät otettiin lämpimästi vastaan (taloyhtiössä lähinnä lapsiperheitä ja pariskuntia), tarjottiin hoitoapua ja että lapsi saa tulla koulun jälkeen leikkimään muiden mukaan, kun muutamilla äideillä on hoitorinkisysteemi eli vuorotellen vahtivat esim. pihalla toistenkin lapsia. Tuotiin lasten vanjoha vaatteita ja minäkin tarjosin vaihdossa tytön vanhoja ja olin aina ystävällinen ja tarjosin aina jotain vastapalvelusta. Huomasi selvästi sen, että pitivät mua vähävaraisena, mutta mitäpä siitä.
Mutta kun muille taloyhtiön jäsenille selvisi, että olenkin oikeasti koulutettu, käyn töissä ja rahat riittävät, kaikki loppui joidenkin asukkaiden osalta. Jopa tervehtiminen on todella vaikeaa joillekin. Pyörävarastossa satuin kuulemaan vahingossa itseeni kohdistuvaa kyräilyä ja juoruamista siitä, kun ostin asuntomme itselleni ja uuden auton. Olimme siis aluksi vuokralla.
Eräänä päivänä tulimme tytön kanssa kaupungilta ostoskassien kanssa ja vähän tämän jälkeen sain kuulla, että elän yli varojeni ja että mulla täytyy olla joku mies, joka rahoittaa meitä. Ja että en varmasti ole oikeasti edes yh, pelleilen vaan jotain kummallista, kun rahaa riittää asuntoihin ja autoihin. Alkaa pikkuhiljaa harmittaa koko asunnon osto.
Mä olen koko ajan ollut mukava muille, käyttäytynyt ystävällisesti ja asiallisesti, lapsenikin osaa käyttäytyä. Elämme vain elämäämme.
Meiltä ei puutu mitään ja rahaa riittää välttämättömyyksien lisäksi kivaan autoon, matkusteluun tytön kanssa ja kaikkeen muuhun mukavaan. MIstä johtuu, että monet ihmiset elävät siinä käsityksessä, että yh:t (varsinkin äidit) ovat automaattisesti köyhyysrajalla eläviä ja syrjäytyneitä?
Kun muutimme uuteen asuntoon, meidät otettiin lämpimästi vastaan (taloyhtiössä lähinnä lapsiperheitä ja pariskuntia), tarjottiin hoitoapua ja että lapsi saa tulla koulun jälkeen leikkimään muiden mukaan, kun muutamilla äideillä on hoitorinkisysteemi eli vuorotellen vahtivat esim. pihalla toistenkin lapsia. Tuotiin lasten vanjoha vaatteita ja minäkin tarjosin vaihdossa tytön vanhoja ja olin aina ystävällinen ja tarjosin aina jotain vastapalvelusta. Huomasi selvästi sen, että pitivät mua vähävaraisena, mutta mitäpä siitä.
Mutta kun muille taloyhtiön jäsenille selvisi, että olenkin oikeasti koulutettu, käyn töissä ja rahat riittävät, kaikki loppui joidenkin asukkaiden osalta. Jopa tervehtiminen on todella vaikeaa joillekin. Pyörävarastossa satuin kuulemaan vahingossa itseeni kohdistuvaa kyräilyä ja juoruamista siitä, kun ostin asuntomme itselleni ja uuden auton. Olimme siis aluksi vuokralla.
Eräänä päivänä tulimme tytön kanssa kaupungilta ostoskassien kanssa ja vähän tämän jälkeen sain kuulla, että elän yli varojeni ja että mulla täytyy olla joku mies, joka rahoittaa meitä. Ja että en varmasti ole oikeasti edes yh, pelleilen vaan jotain kummallista, kun rahaa riittää asuntoihin ja autoihin. Alkaa pikkuhiljaa harmittaa koko asunnon osto.
Mä olen koko ajan ollut mukava muille, käyttäytynyt ystävällisesti ja asiallisesti, lapsenikin osaa käyttäytyä. Elämme vain elämäämme.
Sori. Otan osaa. 
Ap:n tapauksessa tuohon suuntaan ehkä vihjasi vielä vuokralla asuminen.
