Miten mun olisi pitänyt toimia anoppilassa? Loukkasi...

[vierastava vauva]

Päästään käymään suht harvoin, ja reilu puolivuotias vierastaa. Enemmän mummoa kuin vaaria, joka vähän kauempaa jutteli ja katseli. Mummo oli hieman hyökkäävän oloinen. Vauva tarkkaili minua, mutta oli lattialla suht tyytyväisenä seurailemassa, välillä otti minusta kiinni ja sitten taas leikki. Mummo nappasi vauvan useamman kerran syliinsä, ja pian tämä parahti itkemään. Etsi katseella minua ja oli kädet ojossa, mummo totesi vaan että ei me äitiä tarvita ja meni pois näkyvistä vauvan kanssa. Huuto muuttui todella kovaksi, vauva oli lähes tikahtua ja minä menin ja kaappasin vauvan itselleni. Pari kertaa näin, mummo näytti loukkaantuneelta. Kun yritin jutella vauvalle hänen ollessa mummon sylissä, ei auttanut vaan vauva huusi kädet ojossa että pääsee syliini ja siinä sitten nyyhkyttäen hiljeni. Kerran sitten olin menossa ottamaan, mummo käveli vauva sylissä ohitseni ja vei vauvan isälleen. Siinä jatkui sama huuto ja otin vauvan, sitten rauhoittui kun pääsi äidin turvaan.

Mitä pitäisi tehdä? Mummo oli selvästi näreissään kun menin ottamaan lapsen häneltä ja minua loukkasi kun ei olisi antanut minulle. Lattialla lapsi tosiaan oli tyytyväinen mutta mummo tahtoi aina syliinsä, jossa lapsi alkoi vierastaa. Selitin, että lapsi vierastaa nyt mutta oppii kyllä ajan kanssa, mummo sanoi että et sinä äitiä tarvpian tulet tänne yökylään, sitten ollaan keskenämme.

Tuntui loukkaavalta käytökseltä, muutenkin kun esim. imetyksen jälkeen sanoi että vauva on nälkäinen ja sille täytyisi antaa kunnon ruokaa. Jotenkin siis "hyppi silmilleni" ja se tuntui pahalta. Vauva ei edes ole vierastanut ketään muuta noin, tuo mummon hyökkäävyys taisi pelottaa. Miten minun olisi pitänyt toimia ja miten tehdä jatkossa? Minkä ikäisenä minun "täytyy" uskaltaa jättää lapsi hoitoon tuonne, he niin kovasti sitä vaativat?

 

[toinen tollo]

Rasittavaa! Sinun ei tarvitse jättää lasta hoitoon sinne koskaan jos et halua, vaativat tai eivät, ei ole heidän lapsensa vaikka läheistä sukua onkin. Minä sanoin heti suorat sanat, että nyt tämä vauva vierastaa ja viihtyy parhaiten äidin sylissä, piste. Toimit ihan oikein, sinun pitää ajatella lastasi, ei anoppiasi, siis ensisijaisesti. Toivottavasti anoppi tajuaa typeryytensä, tuskin kyllä... Ja tosiaan voit myös sanoa, että nykyään täysimetyssuositus on 6kk ja lisäksi tissittely rauhoittaa etenkin näissä hyökkäilevissä mummu-tapaamisissa... ja muutenkin rintamaito on hyväksi ainakin 1-vuotiaaksi jolloin yleensä jo sitten muutakin ruokaa menee riittävästi. Voimia sinne, onneksi olen oman anoppini kouluttanut hetimiten ja asuu myös mukavan kaukana

 

[toinen tollo]

Lisään vielä, että älä ainakaa alle 1v jätä sinne hoitoon tai muuallekaan, jossa on joku vierastettava... vierastaminen loppuu yleensä viimeistään joskus 1v3kk mutta toiset ovat herkkiä... Oma lapseni on yli 1,5v mutta en voisi jättää vieraammalle (eli edes anopille) hoitoon, olen aina näköpiirissä. Muutamalle muulle sukulaiselle hoitoon jättäminen pariksi tunniksi onnistuu, koska he ovat lapselle hyvin tuttuja ja mieluisia.

 

[Ei täydy yhtään mitään]

Päästään käymään suht harvoin, ja reilu puolivuotias vierastaa. Enemmän mummoa kuin vaaria, joka vähän kauempaa jutteli ja katseli. Mummo oli hieman hyökkäävän oloinen. Vauva tarkkaili minua, mutta oli lattialla suht tyytyväisenä seurailemassa, välillä otti minusta kiinni ja sitten taas leikki. Mummo nappasi vauvan useamman kerran syliinsä, ja pian tämä parahti itkemään. Etsi katseella minua ja oli kädet ojossa, mummo totesi vaan että ei me äitiä tarvita ja meni pois näkyvistä vauvan kanssa. Huuto muuttui todella kovaksi, vauva oli lähes tikahtua ja minä menin ja kaappasin vauvan itselleni. Pari kertaa näin, mummo näytti loukkaantuneelta. Kun yritin jutella vauvalle hänen ollessa mummon sylissä, ei auttanut vaan vauva huusi kädet ojossa että pääsee syliini ja siinä sitten nyyhkyttäen hiljeni. Kerran sitten olin menossa ottamaan, mummo käveli vauva sylissä ohitseni ja vei vauvan isälleen. Siinä jatkui sama huuto ja otin vauvan, sitten rauhoittui kun pääsi äidin turvaan.

Mitä pitäisi tehdä? Mummo oli selvästi näreissään kun menin ottamaan lapsen häneltä ja minua loukkasi kun ei olisi antanut minulle. Lattialla lapsi tosiaan oli tyytyväinen mutta mummo tahtoi aina syliinsä, jossa lapsi alkoi vierastaa. Selitin, että lapsi vierastaa nyt mutta oppii kyllä ajan kanssa, mummo sanoi että et sinä äitiä tarvpian tulet tänne yökylään, sitten ollaan keskenämme.

Tuntui loukkaavalta käytökseltä, muutenkin kun esim. imetyksen jälkeen sanoi että vauva on nälkäinen ja sille täytyisi antaa kunnon ruokaa. Jotenkin siis "hyppi silmilleni" ja se tuntui pahalta. Vauva ei edes ole vierastanut ketään muuta noin, tuo mummon hyökkäävyys taisi pelottaa. Miten minun olisi pitänyt toimia ja miten tehdä jatkossa? Minkä ikäisenä minun "täytyy" uskaltaa jättää lapsi hoitoon tuonne, he niin kovasti sitä vaativat?

Hei,
anopin pitäisi minusta kunnioittaa sinua ja taatusti parempaa ymmärtämystäsi siitä, mikä lapsellesi on parhaaksi, sinähän hänet parhaiten tunnet ja tiedät miten lapsi reagoi eri ihmisiin. Tahi milloin lapsesi on nälkäinen. Jonkin verran ymmärtämystä toki anopillekin, hän vain haluaisi pitää lapsenlastaan lähellään myös. Joten ei tuossa varmaan muuta auta kuin yrittää ystävällisesti edelleen selittää mikä on "vikana". Ja vähän katsoa sormien läpikin noin perhesovun nimissä.

Mutta hoitoon sinun ei ole vierastavaa lasta pakko jättää edes anopille. Ehkä sitten kun lapsi kasvaa ja lakkaa vierastamasta. Jos haluat ja uskallat.

 

[Ei täydy yhtään mitään]

Päästään käymään suht harvoin, ja reilu puolivuotias vierastaa. Enemmän mummoa kuin vaaria, joka vähän kauempaa jutteli ja katseli. Mummo oli hieman hyökkäävän oloinen. Vauva tarkkaili minua, mutta oli lattialla suht tyytyväisenä seurailemassa, välillä otti minusta kiinni ja sitten taas leikki. Mummo nappasi vauvan useamman kerran syliinsä, ja pian tämä parahti itkemään. Etsi katseella minua ja oli kädet ojossa, mummo totesi vaan että ei me äitiä tarvita ja meni pois näkyvistä vauvan kanssa. Huuto muuttui todella kovaksi, vauva oli lähes tikahtua ja minä menin ja kaappasin vauvan itselleni. Pari kertaa näin, mummo näytti loukkaantuneelta. Kun yritin jutella vauvalle hänen ollessa mummon sylissä, ei auttanut vaan vauva huusi kädet ojossa että pääsee syliini ja siinä sitten nyyhkyttäen hiljeni. Kerran sitten olin menossa ottamaan, mummo käveli vauva sylissä ohitseni ja vei vauvan isälleen. Siinä jatkui sama huuto ja otin vauvan, sitten rauhoittui kun pääsi äidin turvaan.

Mitä pitäisi tehdä? Mummo oli selvästi näreissään kun menin ottamaan lapsen häneltä ja minua loukkasi kun ei olisi antanut minulle. Lattialla lapsi tosiaan oli tyytyväinen mutta mummo tahtoi aina syliinsä, jossa lapsi alkoi vierastaa. Selitin, että lapsi vierastaa nyt mutta oppii kyllä ajan kanssa, mummo sanoi että et sinä äitiä tarvpian tulet tänne yökylään, sitten ollaan keskenämme.

Tuntui loukkaavalta käytökseltä, muutenkin kun esim. imetyksen jälkeen sanoi että vauva on nälkäinen ja sille täytyisi antaa kunnon ruokaa. Jotenkin siis "hyppi silmilleni" ja se tuntui pahalta. Vauva ei edes ole vierastanut ketään muuta noin, tuo mummon hyökkäävyys taisi pelottaa. Miten minun olisi pitänyt toimia ja miten tehdä jatkossa? Minkä ikäisenä minun "täytyy" uskaltaa jättää lapsi hoitoon tuonne, he niin kovasti sitä vaativat?

Hei,
anopin pitäisi minusta kunnioittaa sinua ja taatusti parempaa ymmärtämystäsi siitä, mikä lapsellesi on parhaaksi, sinähän hänet parhaiten tunnet ja tiedät miten lapsi reagoi eri ihmisiin. Tahi milloin lapsesi on nälkäinen. Jonkin verran ymmärtämystä toki anopillekin, hän vain haluaisi pitää lapsenlastaan lähellään myös. Joten ei tuossa varmaan muuta auta kuin yrittää ystävällisesti edelleen selittää mikä on "vikana". Ja vähän katsoa sormien läpikin noin perhesovun nimissä.

Mutta hoitoon sinun ei ole vierastavaa lasta pakko jättää edes anopille. Ehkä sitten kun lapsi kasvaa ja lakkaa vierastamasta. Jos haluat ja uskallat.

 

[mette.]

mummosi vaikuttaa kuitenkin aika innokkaalta lapsenhoitajalta, siitä plussaa Meilä oli vähän sama tilanne. Tosin anoppi koitti rauhoitella aikansa tai lähinnä kääntää húomion muualle, kun lapsi vierasti (osasi ottaa "väärinpäin" syliin ja tiesi keinoja saada vierastus menemään ohitse esim. uudet lelut tms. kiinnostava), ja toisinaan onnistui siinä, toisinaan ei, jolloin kyllä itse antoi vauvan takaisin. Mun äiti taas säikähti kamalasti, että vierastaa, ja suorastaan tyrkytti vauvan mulle takaisin. Sekin tuntui hassulta etenkin jälkeenpäin, ikään kuin hän olisi pelännyt vauvaa (!?)

Luulen, että lapsenne mummoa harmitti, kun lapsi pelkäsi häntä. Sen vuoksi hän sanoi ääneen, että pian kasvat isoksi, et enää pelkää mummoa vaan uskallat jäädä mummolaan. Ehkä hän oli jopa mustasukkainen, kun saat pitää vauvaa koko ajan muutenkin, ja hänen sylissään tämä ei viihdy lainkaan, ja kun hän ehkä yrittää saada vauvan viihtymään, tulee äiti ja nappaakin pois. Vauva on varmaan hänelle hänen hartaasti odottama lapsenlapsi. Ymmärrän itse näin jälkeenpäin meidän perheen samankaltaisia tilanteita paremmin. Silloin vauvan kanssa oli niin alkuhuumassa ja symbioosissa vauvan kanssa, ettei oikein edes tullut rohkaistua mummoja ja vauvaa suhteeseen, vaan seurasin vauvaa "joka paikkaan" ja halusin lohduttaa ja lopettaa itkut alkuunsa, kun toisella kerran on paha mieli - vaikka joskus tämä vierastus tosiaan saattoi sitten mennä ohi uusia juttuja katselemallakin. En toki sano, etteivätkö jotkut vauvat tarttisi nimenomaan äidin syliä rauhoittuakseen. Ja mummo ei varmaan tunne vauvaa niin hyvin, että tietäisi, milloin on vielä mahdollisuuksia, että tämä rauhoittuu ja milloin on parempi luovuttaa.

Muistan itsekin, miten vieraalta tuntui ajatus vauvan jättämisestä mummolaan... eikä sitä tarvitse tehdä ennen kuin olette siihen valmiita. Meillä "vauva" oli ekan kerran yötä mummolassa vasta 1,5v iässä. Nyt on ollut jo usein (2,5v), ja tulevat ihanan hyvin toimeen - mummot ja lapsi. Niin, ja nuo rúokasuositukset ovat tosiaan olleet aiemmin niin erilaisia, kannattaa jättää kommentit omaan arvoonsa...

 

[ModestyB]

Suosittelen, että keskustelette miehesi kanssa asian halki ja teette yhteisen linjanvedon, jonka HÄN tekee selväksi vanhemmilleen. Jos miehestä ei ole siihen, niin sitten itse puhut asian selväksi anopille, rauhallisesti ja päättäväisesti. Kyseessä ei ole loukkaus häntä kohtaan, molemmat olette samalla, lapsen puolella, vaikka näkemykset olisivat kovin erilaisia.

Olit ihan oikeassa, kun huolehdit vauvasi hyvinvoinnista ja turvallisuudentunteesta. Sinä olet siitä vastuussa ja siis teet miehesi kanssa päätökset, joita isovanhempien on kunnioitettava. Heillä ei ole mitään oikeuksia lapsenlapseen, mutta toki asioista kannattaa hakea kompromissia. Aina sellaista kaikkia tyydyttävää kompromissia ei löydy, ja silloin mennään vanhempien, ei isovanhempien tahdon mukaan.

Vierastus menee ohi, kun lapsi saa kokea turvallisuutta, ei "reipastamalla" tai vieroittamalla äidistä. Nämä on niitä vanhoja harhaluuloja, joita monet isovanhempien ikäiset ikävä kyllä viljelevät, koska ovat sen asenteen aikanaan oppineet.

Yökylään voi vauvan antaa, kun itsestä tuntuu oikealta ja uskoo vauvan pärjäävän tai on itsellä kova tarve saada yövapaa. Jotkut aloittavat yökyläilyn jo vauvana, toiset leikki-iässä tai koululaisina. Ei ole mitään parasta ennen -päivää, että pitäisi aloittaa yökyläily tai...
Juuri viikonlopun IS Plus-liitteessä oli psykologi Keijo Tahkokallion vastaus: "Yökyläilyssä yökyläilyn itsensä vuoksi ei ole järkeä. Säännöllinen elämänmeno kodin suojissa on tärkeää. Yökylä haiskahtaa varhaisen itsenäistymisen tavoittelulta. Sellainen ei kypsytä lasta, vaan pikemminkin häiritsee tärkeää kasvurauhaa. Yökylään on hyvä mennä silloin, kun se luonnollisella tavalla tulee vastaan." Samaa voi minusta sanoa vieraiden sylissä olosta!

Kuuntele lasta ja intuitiotasi, sinä opit lasta koko ajan tuntemaan lisää.

 

[saman kokenut]

minulla oli sama meininki mutta omien vanhempien kanssa. Jatkuva mäkätys, neuvonta, kommentointi ja haukkuminen tyyliin "ei sillä koliikkia ole, itse aiheutat sen kun hoidat lasta väärin" tai "kyllä vauvalle pitää antaa mehua tuttipullosta, jos et anna niin MINÄ tulen antamaan". Tämä vain paheni ja kiihtyi ajan finktiona, kunnes viimein laitoin tälle stopin. Ilmoitin vain että tästä eteenpäin tuo mäkätys ja sättiminen loppuu, ja yhteydenpito hoidetaan minun antamieni rajojen mukaan tai sitten ei ollenkaan. No, tietenkin suutuspäissään katkaisivat ensin välit muutamaksi kuukaudeksi ja mököttivät (olin valmistautunut tähän jo etukäteen) ja haukkuivat minua selän takana sukulaisille. Sitten siinä 3kk:n jälkeen huomasivat että he menettävät enemmän kuin minä jos välit eivät ole kunnossa ja alkoivat sitten uudestaan ottaa yhteyttä. Sama vanha neuvominen alkoi taas hetken päästä, mutta nyt katkaisin sen aina heti alkuunsa, sanoin napakasti vaikkapa että "eikös tämä keskusteltu selväksi että pyydän neuvoa jos tarvitsen, ja jos en pyydä niin ei kannata alkaa kommentoimaan" tai "nyt puhetyylisi on loukkaaava, ole hyvä ja lopeta".

Kuulostaa muista ehkä tylyltä, mutta rajat oman perheen ympärille on asetettava joskus kovallakin kädellä. Jos et tee selväksi sitä kuka määrää, niin saat ikuisesti olla lattiamattona ja muita miellyttämässä. Omat vanhempani kinuavat myös lasta yökylään, ja heille olen sanonut että ihan turha ennen neljän vuoden ikää edes ehdotella moista. Piste.

Kerran se kirpaisee kun laitat anopin ruotuun! Varaudu tilapäiseen kiukutteluun ja "sotatilaan", lopputulos kuitenkin on se, että oppivat kunnioittamaan sinua ja perhettäsi.

 

[Alkuperäinen]

Kiitos teille jotka jo kommentoitte. Jotenkin arka aihe, koen että ehkä "omin" ja olen kuin naarastiikeri lastani kohtaan, mutta tosiaan tuntuu niin hankalalta kun tahtoisi tottakai lapsen viihtyvän mummon kanssa, silti äitinä paha olo pitää saada pois, en kestä katsoa lapsen hätääntynyttä itkua. Mielestäni lapsenkin itsemääräämisoikeutta kunnioitettava niin, että tämän selvästi osoittaessa tahtovansa äidin turvaan häntä on kuunneltava. Mummo yritti kääntää lapsen huomiota moneen muuhun asiaan, mutta se ei auttanut niin näin parhaaksi mennä väliin. Tuntui kurjalta että mummo suhtautui minuun kuin pahantekijään (ilmeet ja eleet kertoi), vaikka en nähnyt muutakaan keinoa toimia. Ja olin lapsen kanssa lattialla antaen hänen tutustua paikkoihin ja leikkiä isovanhempien kanssa itse ollessani huomaamattomasti taustalla. Olen varma, että hyvin pian mummo käskee meidän jättää lapsi heille muutamaksi tunniksi keskenään, ja suuttuu minuun kun en suostu. Mutta tiedän, ettei soittaisi minulle vaikka lapsi huutaisi kuinka ikäväänsä.

Olen todella onnellinen että tykkäävät lapsesta ja ymmärrän etteivät tarkoita pahaa. Mutta minä tosiaan olen lapsen äiti ja teen hänen kannaltaan parhaat ratkaisut, toivottavasti ne ei vaan tule viemään sopua kokonaan...

 

[4:n äiti, ei kirj]

Toisaalta... Jos lapsesi huutaa, niin ei hänellä mitään ihmeempiä hätiä ole. Ja huomaa kyllä ettei mitään pahaa tapahdu. Itse antaisin mummon kyllä pitää vauvaa, vaikka sitten vähän huutaisikin. Yökylään en vielä jättäisi. Tuskin hän mitään pahaa tarkoitti, luultavimmin vain haluaa hoitaa itselleen kallisarvoista vauvaa. Pidä puolesi muissa asioissa ja koveta vähän nahkaasi, äläkä aloita sotatilaa...

 

[4:n äidille]

Siis antaisitko tosiaan huutaa hysteerisesti mummon sylissä? En mennyt väliin kun vauva itki vain vähän, mutta kun huuto koveni ja koveni, räkä valui nenästä jne. niin siinä vaiheesa menin ottamaan. Vauva nyyhkyttäen rauhoittui sylissäni, tarrasi tiukasti minuun kiinni. Minusta vauvan hädäksi riittää pelko ja vierastaminen, voi sitä tutustua ilman sylissä oloakin.. Luulen, että tuollainen vain pahentaa vierastamista.

 

[Aurora Vee]

Jotenkin arka aihe, koen että ehkä "omin" ja olen kuin naarastiikeri lastani kohtaan, mutta tosiaan tuntuu niin hankalalta kun tahtoisi tottakai lapsen viihtyvän mummon kanssa, silti äitinä paha olo pitää saada pois, en kestä katsoa lapsen hätääntynyttä itkua. Mielestäni lapsenkin itsemääräämisoikeutta kunnioitettava niin, että tämän selvästi osoittaessa tahtovansa äidin turvaan häntä on kuunneltava. Mummo yritti kääntää lapsen huomiota moneen muuhun asiaan, mutta se ei auttanut niin näin parhaaksi mennä väliin. Tuntui kurjalta että mummo suhtautui minuun kuin pahantekijään (ilmeet ja eleet kertoi), vaikka en nähnyt muutakaan keinoa toimia. Ja olin lapsen kanssa lattialla antaen hänen tutustua paikkoihin ja leikkiä isovanhempien kanssa itse ollessani huomaamattomasti taustalla.

Olen todella onnellinen että tykkäävät lapsesta ja ymmärrän etteivät tarkoita pahaa. Mutta minä tosiaan olen lapsen äiti ja teen hänen kannaltaan parhaat ratkaisut, toivottavasti ne ei vaan tule viemään sopua kokonaan...

Kirjoitit yllä tosi hyvin - sinun kannattaisi kertoa samat asiat anopillesi! Toivo, että voisitte yhdessä yrittää harjoitella vauvan tottumista mummolaan, jotta vierastaminen vähenisi pikkuhiljaa ja vauva sitten joskus tulevaisuudessa voisi jopa jäädä appivanhempien hoitoon vähäksi aikaa.

 

[4:n äiti, ei kirj]

No ei sitä vauvaa siellä tarvitse älyttömyyksiä huudattaa. Silti parempi olisi kun mummo toisi lapsen takaisin sinulle, kuin että sinä haet pois. Olisiko vauvasi jotenkin vaistonnut pahan olosi? Puhu mummon kanssa nätisti, ei siitä, että joku rakastaa vauvaasi ja haluaisi häntä pidellä, pidä ketään rangaista.

 

[jellica]

Olis vissiin ollut parempi jos mummo olis suosiolla antanut vauvan takaisin, mutta eihän se niin älynnyt tehdä. Aika tyhmä ja itsekäs anoppi.

 

[toinen tollo]

Olisiko vauvasi jotenkin vaistonnut pahan olosi? Puhu mummon kanssa nätisti, ei siitä, että joku rakastaa vauvaasi ja haluaisi häntä pidellä, pidä ketään rangaista.

No huh, huh. Ei taida olla kokemusta vierastavasta vauvasta! Ja jos mummu todella rakastaa lastaan, niin hän haluaa lapsen parasta eli antaa vauvan silloin itseltään siihen syliin johon vauva haluaa... jos taas jästipäisesti pitää itsellään, niin taitaa mummu rakastaa enemmän sitä, että on lapsenlapsi jota pitää kuin itse tätä lasta.

 

[4:n äiti, ei kirj]

Kyllä meillä on kaikki lapset vierastaneet, ihan niinkuin kehitykseen kuuluukin. Se vierastus vain helposti "karka käsistä" eli yltyy, jos äiti aina reagoi siihen niinkuin vauvalla oikeasti olisi hätä. Jos vauva huutaa ns vieraan sylissä, kannattaa ensin äidin vaikka vierestä hymyillä ja lohduttaa & rohkaista lastaan. Vasta sitten ottaa syliin kun se pitelijä antaa.Jos ei tajua antaa, niin pitää pyytää mahdollisimman rauhallisesti ja hätääntymättä. Ja kun se lapsi on sylissä, kertoa kuinka hassu vauva on kun ei halua olla sylissä.

Vanhempien tehtävä on rohkaista lastaan, ei kasvattaa niistä arkoja. Ja joskus se vaatii itseltäänkin mielenlujuutta ja pitkäjänteisyyttä sekä rohkeutta ja luottoa niihin muihin, uskoa että hekin tekevät parhaansa.

 

[herkän lapsen äiti]

Vanhempien tehtävä on rohkaista lastaan, ei kasvattaa niistä arkoja.

Huh taas... Tiedätkö että arkuuskin on luonnekysymys ja jos lapsen luonnetta ei hyväksy sellaisenaan, niin siitä vasta harmia myöhemmin (vaikka vasta aikuisena) seuraakin! Onneksi joukossa on kuitenkin viisaskin vastaus alkuperäiselle:

Vierastus menee ohi, kun lapsi saa kokea turvallisuutta, ei "reipastamalla" tai vieroittamalla äidistä. Nämä on niitä vanhoja harhaluuloja, joita monet isovanhempien ikäiset ikävä kyllä viljelevät, koska ovat sen asenteen aikanaan oppineet.

 

[meillä...]

Meillä on reilu 9kk ikäinen lapsi. Mun on ollut hirveen vaikea antaa häntä kelleen hoitoon. Anoppi on melkein koko tämän 9kk kinunnut ja hokenut, että lapsi TULEE sitten ja sitten hälle hoitoon. Mulla oikeestaan iski jo vähän sellainen vastareaktio, kun joka kerta tuota samaa toitotettiin ja huokailtiin, kun tyttö on niin mun perään jne. Ja muutenkin tuhahdeltiin. No, nyt viime viikolla kysyin josko lapsi nyt sitten tulisi pariksi tunniksi (päikkäri aikaan) hoitoon ja sehän anopille kyllä kävi. Me ollaan just rakennettu talo, niin menin tekemään loppusiivousta (kesken vielä). No, nyt anoppi soittele joka päivä ja kyselee meenkö siivoomaan ja että hän hoitaa... Ja me kun miehen kanssa päätettiin, että jatkossa mies hoitaa, kun minä meen siivoomaan. Ja että tuo yksi päivä riitti nyt vähäksi aikaa, katsotaan joskus sitten...Osat vaihtuu, mies on rakentanut, minä siivoon ja toinen siis on lapsen kanssa. Ei ymmärrä anoppi... Ja se on kaikista kauhenta, että sitten puhelut vielä aina lopetetaan vähän suutuspäissään ja hoetaan, että kyllä me pärjätään ja kyllä minä osaan jne. Voi elämän kevät! Yksi asia, joka myös nosti mun karvat pystyyn, oli se, kun anoppi kerran, kun käytiin tytön kans raksalla, syötti hälle pullaa ja luuli, etten minä näe. Hitto, kun kimpaannuin... Ja muutenkin se asenne, kun muka tietää kaikki ja me tehdään kaikki väärin. Ja se myös risoo, että vaikka kuinka kiellän, niin anoppi vetelee aika lujastikin tyttöä käsistä ja sanoo vaan, että niin pitää tehdä. En minäkään kisko kenenkään muiden lapsia miten sattuu! Ja siis kaiken tämän takia tyttö meni sinne vaan nukkuun päikkärit... Rakennettiin aika lähelle anoppilaa, mutta silti on sopiva "hajurako"...

 

[Äitiliinukka]

Meillä oli aikoinaan esikoisen aikana IHAN SAMANLAISTA kuin ap:llä! Oli kuin omaa teksitäni olisi lukenut, sanasta sanaan!!! Anoppi väen vängällä otti aina tytön syliin ja piut paut välitti vierastamisesta eikä antanut vauvaa minulle vaikka pyysin. Ja yökyläänkin olisi heti pitänyt antaa. Nyt tuo "vauva" on jo yli 2 vuotta, eikä edelleenkään ole ollut heillä yökylässä...Tyttö itse ei siihen näytä olevan vielä valmis (vierastaa/ujostelee isovanhempiaan välillä vieläkin, kun niin harvoin nähdään, että kunnon kiintymyssuhdetta heidän välilleen ei ole ehtinyt vielä muodostua). Mielestäni kaikenlainen pakottaminen tuo lapselle/vauvalle vain turvattomuuden tunteen ja väkisin sylissä pitämine jos vauva kerran vierastaa js huutaa pää punaisena äidin syliin...

 

[4:n äiti, ei kirj]

Siis, hyvä herkän lapsen äiti, lapsi pitää myös opettaa turvallisuuden tunteelle ja sille kiljuvalle vauvallekin voi selittää ja näyttää ettei hätää ole, samoin kuin lempeästi "torua" kun vauva tulee syliin. Se vauva kokee turvalisuutta vaikkei sitä itse ehdi kiljuskellessaan heti huomata, kun muutaman kerran kokee sen kiljuntakohtauksen - eikä siltikään tule syödyksi - rauhoittuu kyllä. Tunnen monia vanhempia, jotka oikein kasvattavat lapsistaan herkkiä ja arkoja, eivätkä mitenkään rohkaise kokemaan ehkä hieman pelottavia asioita kuitenkin turvallisesti. Karmeaa katsottavaa kun vielä oikein kannustetaan olemaan arka. Ja sitten mm valitetaan kun 10 v lapsi ei uskalla kahvilassa hakea itselleen jäätelöä... Mm. tämä samaisen perheen lapset kuiskailevat aina meillä vieraillessaan äidilleen mitä haluavat, eivätkä uskalla sanoa meille - lähisukulaisille - mitään. Edes sisääntullessa ei tervehditä vaan (ilmeisesti) tarkastetaan tapettien kuntoa...

Mutta joo - kyllähän lapsen pitää saada olla arka - ja ennenkaikkea vanhemman pitää tukea ja ymmärtää arkoja... Noh, itse en kyllä kasvata hiiriä, vaan lapsia.

 

[ModestyB]

Mutta joo - kyllähän lapsen pitää saada olla arka - ja ennenkaikkea vanhemman pitää tukea ja ymmärtää arkoja... Noh, itse en kyllä kasvata hiiriä, vaan lapsia.

Torumalla arkuudesta ei minusta kyllä pääse yli. Mutta ylipäätään pitää hyväksyä, että lapset ovat hyvin erilaisia. Toisilla menee tunne yli (hysteeriseksi) helpommin kuin toisilla. Pelon vallassa ihminen ei oikeasti opi mitään järkevää tai älyllistä (= sisäsyntyistä turvallisuutta tässä tapauksessa), vain välttämään pelkoa. Tämä on ihan psykologisesti tutkittu fakta.

Toiset ovat syntyjään arkoja. Meilläkin on suvussa tällaisia lapsia ja sitten on rohkeampia. Ei johdu kasvatuksesta! Ihmisen perustemperamentti on synnynnäinen, vaikka sitä voi muokata ja ennen kaikkea käytöstään voi oppia säätelemään, temperamenttiaan ei voi muuttaa.

Meillä on lapset aina otettu vanhmman syliin, kun ovat vierastaneet, ei ole jätetty hoitoon ennen kuin ovat olleet ajatuksen kanssa ok jne. ja lapset ovat aivan rohkeita sosiaalisissa tilanteissa, käyvät itse, oma-aloitteisesti kysymässä kaupassa apua jne.

On totta, että ylihuolehtivaisuudella voi murentaa lapsen itseluottamusta, mutta itkettämällä ei myöskään opeteta tärkeitä asioita.

 

[Mumm]

Entä jos ehdotat uutta vierailua siten, että sanot suoraan jotenkin niin, että "voitaisiin tulla taas totuttelemaan, kun viimeksi oli niin kamalaa/pelottavaa olla mummon sylissä".

Eli samalla lausut sen ääneen ja ehdotat, että tekisitte asialle jotakin.

 

[jlkjljljlkjl]

Meillä oli ihan sama homma kuin ap:llä. Me tehtiin niin, että miehen kanssa puhuttiin asiasta anopille ja vaikka ensiksi vähän suuttuikin asiasta, ymmärsi sitten pikkuhiljaa mitä tarkoitetaan Mä luulen, että tässä on kyse aika paljon siitäkin, että nyt on kyseessä anopin pojan lapsi siis tarkoitan, että yleensä äitien on helpompi olla sen oman äitinsä kanssa ja anoppi jää vähän toiseksi mummoksi tai ainakin luulee jäävänsä. Meillä oli esikoinen molemmille puolille ensimmäinen lapsenlapsi ja asenteet kyllä olivat ihan erilaiset meidän perheissä. Anoppilassa juuri haluttiin että lapsi reipastuu ja oman äidin kanssa oli sellainen tunne, ettei minun äiti "uskaltanut" pitää lasta, jos tätä itketti edes vähänkin. Kaikkeen ratkaisu oli aina minun syli vaikka olin koliikin takia tosi väsynyt välillä.

Tuosta reipastumisesta vielä, että se pitää kyllä hoitaa aika hienotunteisesti. Meillä esikoinen on aikalailla arka. Tarhan aloitettuaa (kylläkin vieraskielisen kun asutaan ulkomailla) pyysi aina lupaa, että saahan sitten itkeä jos tulee äitiä ikävä ja minä sanoin että tietenkin saa itkeä jos siltä tuntuu (ei mielestäni tarvitse aina olla reipas ja iloinen). Itki sitten muutama päivänä aina välillä ja sitten itkut jäivät kokonaan pois, mutta kysyy silti usein vielä lupaa tarhaan viedessä

 

[miten siis toimia jatkossa]

Eli, mitä teidän mielestänne pitäisi tehdä tilanteessa, jossa vauva itkee raivokkaasti äidin perään ollessaan mummon sylissä ja mummo vie lasta pois tai ei ainakaan ole antamassa häntä äidille? Miten äidin tulee käyttäytyä?

 

[toinen tollo]

Edelliselle: minusta äiti voi sanoa, että "tule vaan äidin syliin rauhoittumaan" ja sitten ottaa lapsi itselleen, kyllä pitäisi pikku hiljaa mennä mummonkin jakeluun! Sitten voi vielä sanoa, että vaikka vauvalle että "kylläpäs sinä kulta nyt vielä vierastat, mummohan se siinä on..." joka ikäänkuin pehmentää asiaa mummon kannalta...