H
harmaana
Vieras
Jotenkin tuo eilinen sairaala-sarjan jakso nosti taas tunteita enemmän pintaan, miksi sitä edes katsoin kun en yleensä halua seurata mitään tuollaista!
Oma mieheni kuoli reilu vuosi sitten moottoripyöräonnettomuudesa, en ehtinyt sairaalaan, vaan oli jo ehtinyt kuolla ennen kuin näin hänet viimeisen kerran.. Olin silloin raskaana viimeisilläni ja meillä piti olla ihana yhteinen elämä edessä!
Vauva syntyi ihan normaalisti pari kuukautta myöhemmin ja tuntui, että minulle jäi sentään joku muistutamaan miehestänikin. Kuitenkin toisin kävi. Menetin myös meidän pienen vain kolme kuukautta hänen syntymästään. Hänellä todettiin sydänvika, joka olisi pitänyt huomata jo raskausaikana ja hänet olisi myös voitu hoitaa.. Silloin tuntui, että maailmani hajoaa sirpaleiksi. Niin kuin hajosikin. Ja on hajalla edelleen. Olen menettänyt liian paljon, jotta voisin koskaan olla onnellinen.
Olen pikku hiljaa oppinut arvostamaan asioita joita elämältä saa, niitä kun ei meille kaikille tasapuolisesti jaella.
Arvostakaahan tekin ihmiset asioita joita teillä on; terveet lapset, oma mies, perhe..!!
Itse olen vieläkin menetyksistäni ihan sekaisin, en kykene normaaliin elämään, enkä usko että haluankaan. Miten voi menettää rakkaansa, niin ettei jää jäljelle mitään eikä ketään? Miksi elämä voi olla näin epäreilua!!?? Ja silti saa jatkuvasti lukea ihmisistä, jotaka vain jaksavat valittaa vaikka heillä on kaikki paremmin kuin hyvin! Lopettakaa sellainen. Varsinkin kun ette oikeasti voi tietää, miten asiat voisivat olla!
Oma mieheni kuoli reilu vuosi sitten moottoripyöräonnettomuudesa, en ehtinyt sairaalaan, vaan oli jo ehtinyt kuolla ennen kuin näin hänet viimeisen kerran.. Olin silloin raskaana viimeisilläni ja meillä piti olla ihana yhteinen elämä edessä!
Vauva syntyi ihan normaalisti pari kuukautta myöhemmin ja tuntui, että minulle jäi sentään joku muistutamaan miehestänikin. Kuitenkin toisin kävi. Menetin myös meidän pienen vain kolme kuukautta hänen syntymästään. Hänellä todettiin sydänvika, joka olisi pitänyt huomata jo raskausaikana ja hänet olisi myös voitu hoitaa.. Silloin tuntui, että maailmani hajoaa sirpaleiksi. Niin kuin hajosikin. Ja on hajalla edelleen. Olen menettänyt liian paljon, jotta voisin koskaan olla onnellinen.
Olen pikku hiljaa oppinut arvostamaan asioita joita elämältä saa, niitä kun ei meille kaikille tasapuolisesti jaella.
Arvostakaahan tekin ihmiset asioita joita teillä on; terveet lapset, oma mies, perhe..!!
Itse olen vieläkin menetyksistäni ihan sekaisin, en kykene normaaliin elämään, enkä usko että haluankaan. Miten voi menettää rakkaansa, niin ettei jää jäljelle mitään eikä ketään? Miksi elämä voi olla näin epäreilua!!?? Ja silti saa jatkuvasti lukea ihmisistä, jotaka vain jaksavat valittaa vaikka heillä on kaikki paremmin kuin hyvin! Lopettakaa sellainen. Varsinkin kun ette oikeasti voi tietää, miten asiat voisivat olla!
