Miten te vauvan kanssa yksin jääneet olette pärjänneet?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Alkuperäinen
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Alkuperäinen kirjoittaja Alkuperäinen;24044260:
Hyvä neuvo, mutta toimimattomaksi havaittu.
Tapaamisajoista on sovittu, mutta isä ei niitä noudata, eikä tule vauvaa muutenkaan katsomaan, vaikka asuu vain 10 minuutin matkan päässä.

Isällä on tapana tehdä niin, että siirtää joko tapaamispäivää tai -aikaa ensin pariin kertaan, ja sitten lopulta peruu kokonaan. Minkäs siinä sitten teet, eihän sitä voi pakottaakaan.
Eli hänen varaansa ei voi oman ajan suhteen laskea, kun joka kerta joutuu suunnitelmansa perumaan kuitenkin.

En pysty käsittämään, miten oma lapsi ei kiinnosta sen enempää :(

Onpa ikävää :( Mutta pakottaa ei voi, eikä kannata... Mulla kävi niin että isä tuli katumapäälle ja ilmestyi lapsemme elämään kun hän oli 4v. Vuoden jaksoi leikkiä kunnon isää ja sitten uuden suhteen takia jätti poikamme tapaamiset! Kyllä harmittaa kun ei osaa oikein mitään selittää 5-vuotiaalle. Puoleen vuoteen ei ole nähnyt tai kuullut isästään mitään. Syytän itseäni armottomasti miksi annoin isän marssia meidän elämään sotkemaan mutta kai luotin ihmisen hyvyyteen.
 
Mulla oli hiukan sama tilanne. Mies tosin häippäsi lopullisesti vasta lapsen ollessa 1 vee, mutta mitään hyötyä hänestä ei kyllä ollut ennen sitäkään, kävi kotona ehkä kerran viikossa.

Me pärjättiin lapsen kanssa kahdestaan hyvin. Mullakin oli tukiverkko kaukana, mutta vierailtiin pitkiä aikoja mun vanhempien luona, joten sain sillä tavoin apua. Sain myös neuvolan ja sosiaalitoimen kautta itselleni kotityöntekijän, joka kävi kerran viikossa hoitamassa lasta ja minä sain pari tuntia omaa aikaa. Omaa aikaa sain myös illalla, kun laitoin lapsen unille. Päiväunien aikaan saatoin nukkua itsekin, varsinkin silloin kun vauva nukkui öisin huonommin.

elämään löytyi nopeasti rytmi, jonka avulla selvittiin raskaimmasta ajasta. En muista että elämä olisi mitenkään ollut ylitsepääsemättömän vaikeata. Suihkuun pääsin, kun otin vauvan kylpyhuoneen ovelle killistelemään ensin turvakaukalossa ja myöhemmin syöttötuolissa ja tiskaaminen sujui samalla tavalla, vähän isompi vauva tykkäsi loiskutella tiskialtaassa omien lelujensa kanssa... Asiat vaativat järjestelyä, mutta kun ratkaisu eri ongelmiin löytyy on vauvan kanssa kahdestaan eläminen helpompaa kuin silloin jos kuviossa on epäkypsä mies.

Oma lapseni on jo 5-vuotias ja olen jo löytänyt uuden miehen. Meillä on kuitenkin lapseni kanssa hyvin läheinen suhde ja osaksi tämä on varmaan sen ansiota, että olemme olleet niin paljon kahden

Mä olen huomannut ihan saman että olemme esikoiseni kanssa todella läheisiä koska elimme niin pitkään kahden. Ja teimme todella paljon kaikenlaista yhdessä pienestä alkaen. Nyt meillä uuden mieheni kanssa myös nuorempi lapsi ja tottakai hän on myös läheinen ja rakas, mutta jotenkin meillä esikoisen kanssa synkkaa harvinaisen hyvin, voimme melkein sanoa toisen aloittaman lauseen loppuun vaikka lapsi on vasta 5v.
 
Kun katkeruudeltani sain sitten silmät auki, huomasin ettei elämä ollutkaan niin hankalaa vaan siitä löytyikin yllättävän monta upeaa asiaa! Ihminen tuppaa luonnostaan näkemään ja huomaamaan parhaiten ne negatiiviset asiat ja asiat, joita hällä ei ole. Kun opettelee huomaamaan ne positiiviset asiat siitä omasta maailmastaan, voi lapsestakin nauttia ihan eri tasolla.
 
...olla helppoa. Se on juuri sitä univelkaa, yöherätyksiä, arjen raatamista. Niin makaa kun petaa, eikun..oliko se toisinpäin :D

Tästä ei ollutkaan kysymys. Lapsi kuitenkin tehdään kahden aikuisen kesken, yleensä lapsilla on kaksi vastuutaottavaa aikuista jakamassa arjen, väsymys ei siis pääse niin mahdottomaksi kun toinen toisiaan auttaa ja jakaa vastuun, toinen huilii kun toinen valvoo. Se on ihan eriasia kuin jäädä täysin yksin lapsen kanssa. Kun isä ei ota edes sen 2 viikon välein, mitä keskiverto etäisä. Kun ei ole tukiverkkoja, kuten entisaikoihin äideillä, nykymummit käy töissä ja ihmiset muuttaa kauas toisistaan. Siitä nyt on kysymys. Jos et ole koskana kokenut mitä on ollu pitkiä aikoja ihan yksin lapsen kanssa, älä puhu mitään. Mä voin sanoa kolmen lapsen äitinä, että mulla ei koskaan ole ollut niin vaikeaa, kun tuoreena äitinä yksin esikosien kanssa. Nykyään kolme lasta on pikkunakki siihen aikaan verrattuna, onhan mulla sentään mies nykyisin kuvioissa, joka osallistuu . Esikoisen kanssa kun ei ollut, hän oli vielä koliikkivauva ja itselläni päällä synnytyksenjälkeinen masennus ja olin jossian ihan syvällä toivottomuudessa. Luojankiitos se on ohi. Muistan ikuissti sen päivän kun tuntui kerrankin, että alkaa vähän aurinko paistaa risukasaan.
 
Mä olen huomannut ihan saman että olemme esikoiseni kanssa todella läheisiä koska elimme niin pitkään kahden. Ja teimme todella paljon kaikenlaista yhdessä pienestä alkaen. Nyt meillä uuden mieheni kanssa myös nuorempi lapsi ja tottakai hän on myös läheinen ja rakas, mutta jotenkin meillä esikoisen kanssa synkkaa harvinaisen hyvin, voimme melkein sanoa toisen aloittaman lauseen loppuun vaikka lapsi on vasta 5v.

Meillä aivan sama juttu. Olenkin aina miettinyt miksi minulla on niin erityinen suhde esikoiseen, mutta se selittyy varmasti tällä. Tuntuu, että ollaan yhdessä selvitty vaikeista ajoista ja koettu paljon. Oltiin tosi läheisiä, kun ei minulla ketään muuta ollut kuin se pieni vauva elämässäni.
 
Jos ajatukset on noin alakuloiset kannattaa miettiä onko synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kyse. On ihan eri asia rypeä ojassa pessimistisenä kun alkaa tehdä asioille jotain konkreettista. Lapsi tehdään kahden aikuisen kesken...voi kun se olisikin noin yksinkertaista, silloin ei varmaan olisi isättömiä lapsiakaan.
 
Joo, se olisi hyvä muistaa ihmisten useamman lapsen jälkeenkin, että jokainen on joskus ollut esikoisen äiti. Silloin kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Itselläni kolmas raskaus tuli käytyä läpi ihan yksin eikä se tuntunut sinänsä kovin kummalliselta, johan toinen raskauskin oli mennyt paljon rutiininomaisemmin kuin ensimmäinen. Itsekin kaipasin esikoisen aikaan enemmän vaikka juoksulenkille pääsemistä, nykyään olen sopeutunut tilanteeseen ja minulla on kuntoiluvälineet kotona :)

Itselläni oli ensimmäisen lapsenkin vauvavuotena avopuoliso, mutta ei hänestä käytännössä paljoa hyötyä ollut kun hän ei ymmärtänyt univelkaani (imetin, joten yösyötöt olivat minun hommani) enkä tosiaan koskaan päässyt huilimaan. Siksi erosinkin, kun en jaksanut enää ruikuttaa ja kiukutella hänelle siitä, että minä olen aina se joka herää vauvan kanssa aamuisin, sen sijaan että olisin joskus voinut jatkaa yösyöttöjen jälkeen uniani kuitaten univelkoja. Kolmannen lapsen kohdallaki yövalvomiset olivat haastavia tai lähinnä hänen ollessaan pienempi, koliikkivaivat, tuntikausien huutamiset ja vauvan huonosti nukahtamiset. Mutta helpompaa siltä osin, että ei ollut ketään aikuista jaloissa kenen läsnäolosta ärsyyntyä.
 
no vauvan hoidin hyvin vauvana ja isompanakin(uuden miehen löysin lapsen ollessa 3vuotias).

se oli sellaista aikaa että ikävä ei tuu sellaseen takaisin,en mistään hinnasta suostuisi olee yh ikinä enään. eli itse koin ihan hirveänä tuon ajan.sinnittelin kun oli pakko,mutta onnellinen en ollut!

välillä oli niin kamalia päiviä että olin joskus pakkaamassa lapsen tavarat ja melkein soittamassa hänen isälleen että saa ite hoitaa, sitten itku kurkussa yöllä laitoin pikkuisen tavarat laatikosta takaisin kaappiin ja silitin hänen poskeaan kun hän nukkui.

se oli ihan kamalaa aikaa,mä en päässyt suihkuun,en saanut ikinä syödä lämmintä ruokaa keskeytyksettä,en juoda kupillista kuumaa teetä yhtämittaa,montakohan kertaa lämmitin mikrossa saman teen että sain juotua. yksikään kauppareissu ei sujunut ikinä ilman huutoa, vauva ja sittenmin lapsi ei viihtynyt rattaissa/vaunuissa ikinä hetkeäkään.

siitä 7,5kk iästä asti ruokailut muuttui kauheaksi, hän nousi koko ajan seisomaan syöttötuolissa koko ajan,omaan suuhuni en saanut mitään(en tiennyt mistään valjaista silloin mitään). koko ajan oli kiipeämässä ja koheltamassa, istuin siis vahtimassa häntä aamusta iltaan,koska kiipesi jo 8kk iästä lähtien joka paikkaan ja aina tulossa pää edellä alas.

lisäksi herätti 1v 10kk 5-12kertaa joka yö,joskus useamminkin. olin niin väsynyt, elämä helpottui kun pistin hänet päiväkotiin 3vuotiaana ja sain viimein olla rauhassa ja hiljaisuudessa joitakin viikkoaj päivät. sitten tapasinkin mieheni <3

niin ja viel äen nähnyt ketään aikuisia,kaikki vanhat kaverit katos koska olin ensimmäinen joka sai lapsen kaveripiiristäni, olin kyllä vanhinkin, muut oli sellasia 18v, kun itse olin 22vuotias. se oli ehkä raskainta että ei ollut aikuista seuraa. jossain vaiheessa aloin käymään perhekahvilassa josta löysin ystävän, lapseni oli silloin yli vuoden ikäinen. miten ihanaa olikaan kun oli aikuinen ihminen kenen kanssa jakaa asioita :)

koko ajan menossa,kiipeämässä. yms tätä jatkui vuosia. hänellä kyll ätätä nykyä on diagnoosikin että ihan normaalihan ei oo ollut ikinä.
 

Yhteistyössä