H
"Hiiri"
Vieras
Tarkoitukseni ei ole valittaa, eikä kerätä sääliä. Mulle on annettu elettäväksi tämä elämä tällaisenaan ja olen loppujen lopuksi onnellinen, että olen olen juuri minä.
Mun lapsuudenkoti oli ulospäin oikea unelma ja ihmisillä on varmaan edelleen sellainen kuva, että minä ja veljeni olemme saaneet kasvaa oikeassa lintukodossa.
Isäni suuttui herkästi ja huusi usein. Isä saattoi päästää suustaan kiukkuisena ihan mitä vaan.
Äidille en koskaan riittänyt, vaan hän päivittäin vertaili mua muihin ja manipuloi minua. Edelleen äitini puuttuu ihan sairaalla tavalla elämääni. Lapsuudenkodista opin sen, että olen aina muita huonompi, liian lihava ja mä teen pelkkiä virheitä. Syy oli aina minussa. Vaikka muut olisivat tehneet mulle mitä, niin syy oli mun.
Elin sairaaloisen mustasukkaisen narsistin kanssa, joka ulospäin unelmavävy. Vanhemmilleni on aina ollut tärkeintä maailmassa se, mitä joku muu ajattelee ja miltä näyttää muiden silmissä. Mieheni olikin rikkaan perheen komea urheilijanuorukainen, joka valmistui ekonomiksi. Muille hän oli hiljainen, kohtelias, työteliäs ja ehkä hieman arka. Kotona jotain ihan muuta.
Muistan päivän, jolloin olin joutunut omassa kodissani oman mieheni raiskaamaksi ja hän oli tahallisesti rikkonut mun kalliin merkkilaukun, johon olin säästänyt. Lähdin ulos ja itkin ja huusin ja ajattelin, että jonkun on pakko auttaa mua. Halusin vain, että joku olisi halannut mua ja sanonut, että kyllä se siitä. Annoin pari päivää tilanteen tasaantua ja lopulta ajattelin, että ehkä äiti kuitenkin haluaa sisimmässään kuunnella mua, koska on mun äiti. Pyysin äidin mun kanssa lenkille ja aloin varovasti juttelemaan. Kerroin että mun täytyy joka päivä näyttää miehelle autosta kilometrit, että voi seurata, että todella liikun missä sanon. Teen vuorotyötä ja mun piti viikonloppuvuoroissa ottaa aina kuvia työpaikalta, että mies uskoi, että olen töissä. Äitini mielestä mä olin kuulemma itse antanut varmasti aihetta ja en saisi syyttää miestäni.
Lukuisten seksuaalisten välivaltojen yms jälkeen sian voimia erota. Äitini mielestä tein elämäni virheen ja hän ei kuulemma koskaan aio hyväksyä jos tuon uuden miehen näytille. Menetin kuulemma komean pankkiirin ja olen tyhmä.
Lisäksi mua on koulukiusattu koko peruskoulun ajan.
No tämä alustus, että ymmärrätte mitä ajan nyt takaa.
Tapasin ihanan miehen 1,5v sitten. Vähän yli vuosi ollaan seurusteltu. Rakastan miestä ja hän on mulle tärkeä ja tekisin melkein mitä vaan hänen puolestaan. Mä todella haluan olla tässä suhteessa.
Ongelma on se, että olen kovin epävarma itsestäni. En siis pysty uskomaan, että mua kukaan rakastaisi oikeasti. Olen ihan varma, että mies löytää vielä paremman. Lähinnä mietin, että miksi ihmeessä hän edes on "tällaisen" kanssa.
Mä siis elän koko ajan siinä pelossa, että on vain ajan kysymys koska tämä loppuu.
Mies tietää jotain menneisyydestäni, mutta ei paljon.
Mun lapsuudenkoti oli ulospäin oikea unelma ja ihmisillä on varmaan edelleen sellainen kuva, että minä ja veljeni olemme saaneet kasvaa oikeassa lintukodossa.
Isäni suuttui herkästi ja huusi usein. Isä saattoi päästää suustaan kiukkuisena ihan mitä vaan.
Äidille en koskaan riittänyt, vaan hän päivittäin vertaili mua muihin ja manipuloi minua. Edelleen äitini puuttuu ihan sairaalla tavalla elämääni. Lapsuudenkodista opin sen, että olen aina muita huonompi, liian lihava ja mä teen pelkkiä virheitä. Syy oli aina minussa. Vaikka muut olisivat tehneet mulle mitä, niin syy oli mun.
Elin sairaaloisen mustasukkaisen narsistin kanssa, joka ulospäin unelmavävy. Vanhemmilleni on aina ollut tärkeintä maailmassa se, mitä joku muu ajattelee ja miltä näyttää muiden silmissä. Mieheni olikin rikkaan perheen komea urheilijanuorukainen, joka valmistui ekonomiksi. Muille hän oli hiljainen, kohtelias, työteliäs ja ehkä hieman arka. Kotona jotain ihan muuta.
Muistan päivän, jolloin olin joutunut omassa kodissani oman mieheni raiskaamaksi ja hän oli tahallisesti rikkonut mun kalliin merkkilaukun, johon olin säästänyt. Lähdin ulos ja itkin ja huusin ja ajattelin, että jonkun on pakko auttaa mua. Halusin vain, että joku olisi halannut mua ja sanonut, että kyllä se siitä. Annoin pari päivää tilanteen tasaantua ja lopulta ajattelin, että ehkä äiti kuitenkin haluaa sisimmässään kuunnella mua, koska on mun äiti. Pyysin äidin mun kanssa lenkille ja aloin varovasti juttelemaan. Kerroin että mun täytyy joka päivä näyttää miehelle autosta kilometrit, että voi seurata, että todella liikun missä sanon. Teen vuorotyötä ja mun piti viikonloppuvuoroissa ottaa aina kuvia työpaikalta, että mies uskoi, että olen töissä. Äitini mielestä mä olin kuulemma itse antanut varmasti aihetta ja en saisi syyttää miestäni.
Lukuisten seksuaalisten välivaltojen yms jälkeen sian voimia erota. Äitini mielestä tein elämäni virheen ja hän ei kuulemma koskaan aio hyväksyä jos tuon uuden miehen näytille. Menetin kuulemma komean pankkiirin ja olen tyhmä.
Lisäksi mua on koulukiusattu koko peruskoulun ajan.
No tämä alustus, että ymmärrätte mitä ajan nyt takaa.
Tapasin ihanan miehen 1,5v sitten. Vähän yli vuosi ollaan seurusteltu. Rakastan miestä ja hän on mulle tärkeä ja tekisin melkein mitä vaan hänen puolestaan. Mä todella haluan olla tässä suhteessa.
Ongelma on se, että olen kovin epävarma itsestäni. En siis pysty uskomaan, että mua kukaan rakastaisi oikeasti. Olen ihan varma, että mies löytää vielä paremman. Lähinnä mietin, että miksi ihmeessä hän edes on "tällaisen" kanssa.
Mä siis elän koko ajan siinä pelossa, että on vain ajan kysymys koska tämä loppuu.
Mies tietää jotain menneisyydestäni, mutta ei paljon.
.