M
"Myy"
Vieras
Tää tunne vaan kasvaa koko ajan. En tiedä onko joku 40 kriisi tai mitä, mutta järki lähtee. Mulla on mies ja lapset ja perjaatteessa pitäs olla kaikki ok. En vaan oikein kestä tätä.
Minusta tuntuu että tämä ei voi olla tässä. En oikeasti tiedä mitä tekisin. Tää on niin säälittävän tavanomasta tällanen rypeminen. Tiedän että oma elämä on oma ja siitä pitää tehdä sellanen kun ite haluaa, mutta missä helvetin välissä näin kävi?!?!?!?
Mulla on sellanen olo että olen koko elämäni pyrkiny sitkeesti siihen suuntaan kun olen halunnut, mutta jatkuvasti tehnyt pieniä kompromisseja muiden takia. Nyt sitten lopputulos on se, että tajuan olevani lähes 40v ja mitä mä ihan oikeesti olen tehnyt niinku olisin ite halunnu. Ehkä tässä on sitäkin että viime aikoina lähipiirissä on sattunut muutamia kuolemantapauksia ja olen herännyt tajuamaan viime vuosien aikana tukahduttamani asiat.
En mä halua että tämä on tässä! Nyt pitäs vissiin miettiä mitä tilanteelle tekee. Onko tuosta miehestä olemaan sellainen ihminen joka seisoo mun kanssa mukana sellasessa elämässä mitä oikeasti haluan elää? En ainakaan halua lopun ikääni kattoa vieressä kun toinen kittaa keskikaljaa.
Tämä kesä on mulle nyt harkinta-aikaa. Nyt pitää päättää mitä teen syksyllä, mihin haluan että tämä elämä mut vie. Tiedän että siihen kuuluu meidän lapset, mutta kaikki muu on auki...
Mulla on ihan käsittämättömän iso tarve lähteä johonkin. Olen ollut todella ahdistunut on/off viimeset pari vuotta. Koitin hakea apuakin sitä saamatta. Olen koittanut karsia elämästäni asioita jotka vievät energiaani turhaan ja keskittyä enemmän asioihin joista minä ja perheemme tulisivat onnellisemmiksi. Ei ole kovin auttanut.
En ole ollut ikinä yksin matkustelija, mutta tämä tarve lähteä on kohta niin suuri että häivyn vaikka mihin. Jos lapsia ei olisi, niin ottaisin pestin johonkin ulkomaille useammaksi kuukaudeksi. Tajusin että olen ollut mieheni kanssa yli puolet elämästäni, enkä enää tiedä kuka minä olen. Olen vain äiti, vaimo, sisko, tytär ja työjuhta.
Jep. Näin kirjotettuna tämä kuulostaa äärimmäisen vahvasti neljänkympin kriisiltä
Minusta tuntuu että tämä ei voi olla tässä. En oikeasti tiedä mitä tekisin. Tää on niin säälittävän tavanomasta tällanen rypeminen. Tiedän että oma elämä on oma ja siitä pitää tehdä sellanen kun ite haluaa, mutta missä helvetin välissä näin kävi?!?!?!?
Mulla on sellanen olo että olen koko elämäni pyrkiny sitkeesti siihen suuntaan kun olen halunnut, mutta jatkuvasti tehnyt pieniä kompromisseja muiden takia. Nyt sitten lopputulos on se, että tajuan olevani lähes 40v ja mitä mä ihan oikeesti olen tehnyt niinku olisin ite halunnu. Ehkä tässä on sitäkin että viime aikoina lähipiirissä on sattunut muutamia kuolemantapauksia ja olen herännyt tajuamaan viime vuosien aikana tukahduttamani asiat.
En mä halua että tämä on tässä! Nyt pitäs vissiin miettiä mitä tilanteelle tekee. Onko tuosta miehestä olemaan sellainen ihminen joka seisoo mun kanssa mukana sellasessa elämässä mitä oikeasti haluan elää? En ainakaan halua lopun ikääni kattoa vieressä kun toinen kittaa keskikaljaa.
Tämä kesä on mulle nyt harkinta-aikaa. Nyt pitää päättää mitä teen syksyllä, mihin haluan että tämä elämä mut vie. Tiedän että siihen kuuluu meidän lapset, mutta kaikki muu on auki...
Mulla on ihan käsittämättömän iso tarve lähteä johonkin. Olen ollut todella ahdistunut on/off viimeset pari vuotta. Koitin hakea apuakin sitä saamatta. Olen koittanut karsia elämästäni asioita jotka vievät energiaani turhaan ja keskittyä enemmän asioihin joista minä ja perheemme tulisivat onnellisemmiksi. Ei ole kovin auttanut.
En ole ollut ikinä yksin matkustelija, mutta tämä tarve lähteä on kohta niin suuri että häivyn vaikka mihin. Jos lapsia ei olisi, niin ottaisin pestin johonkin ulkomaille useammaksi kuukaudeksi. Tajusin että olen ollut mieheni kanssa yli puolet elämästäni, enkä enää tiedä kuka minä olen. Olen vain äiti, vaimo, sisko, tytär ja työjuhta.
Jep. Näin kirjotettuna tämä kuulostaa äärimmäisen vahvasti neljänkympin kriisiltä
Kiitos vaan. 
