Naimisiin tai suhde poikki?

[Morsmaikku]

Olen seurustellut nykyisen kumppanini kanssa 2,5 vuotta ja kaikki näyttää menevän ihan mallikkaasi, mutta… Olen jo 33 vuotta ja haluaisin edes jonkinlaista varmuutta tulevasta. Haluaisin lapsen jossain vaiheessa, ja en todellakaan halua olla yksinhuoltaja eli haluaisin miehen rinnalleni. Nykyinen kumppanini on pari vuotta nuorempi ja on sanonut haluavansa naimisiin ja lapsen ”jossain vaiheessa”, mutta ei ole nimenomaan sanonut sitä haluavansa juuri minun kanssani. Eikö jo tässä vaiheessa (ja tässä iässä) pitäisi tietää, haluaako naimisiin kanssani vai ei? Mihinkä se siitä jahkaamalla muuttuu?

Meillä ei puhuta näistä tulevaisuuden asioista ollenkaan ja eletään päivä kerrallaan ja minua on alkanut ahdistaa tämä suunnattomasti. Meillä kesti yli vuoden, ennen kuin edes tunnustettiin rakkaus (asuttiin jo tuolloin yhdessä) ja tuolloinkin se tapahtui kun tivasin mieheltä asiaa, ei spontaanisti. Tiedän, ettei hän mielellään puhu näistä asioista ja on ujo.

Miten voin ottaa esimerkiksi naimisiinmenon puheeksi ilman, että ”taika” raukeaa? En halua kosia miestäni, mielestäni se kuuluu hänelle. Miten saan tietää aikooko hän koskaan edes tehdä tätä? Mitä jos mitään ei tapahdu esimerkiksi kahden vuoden sisään? Sitten olen jo 35 ja uuden miehen löytymiselle ja perheen perustamiselle alkaa tulla kiire! Minulla ei ole mitään erityistä vauvakuumetta, mutta tiedän että biologiset rajat alkavat tulla vastaan kohta, ja en halua olla mikään nelikymppinen ensisynnyttäjä.

Vai pitäisikö tässä vaiheessa jo alkaa etsiä kypsempää miestä, joka on henkisesti valmis sitoutumaan ja perustamaan perheen? En siis itsekään halua lasta vielä, vaan varmuuden siitä, että asia on kunnossa ja voidaan alkaa yrittämään vaikka parin vuoden päästä. Mikseivät miehet tiedä mitä haluavat ja toimi??

 

[Minerka]

Jos hän on sanonut menevänsä sinun kanssa naimisiin tulevaisuudessa ja haluavansa lapsen ""jossain vaiheessa"", niin tuskin hän sitä kenenkään muunkaan ihmsen kanssa tekee, jos on sinun kanssa naimissa.

Voihan sitä kauttarantain jotain pientä vihjailua esittää, ettei ""taika"" katoa. Mutta älä pety jos ei kuitenkaan kysy. Eihän kaikki edes mene naimisiin ja silti tekevät lapsen.

 

[anna]

En tiedä miten asia olisi parasta esittää, kun ihmiset on niin erilaisia, mutta itse sanoin asian jotenkin tultua esiin 2 vuoden seurustelun jälkeen, että haluaisin olla 2 vuoden sisällä suunnittelemassa häitä, jos molemmilla jatkuu se fiilis, että haluaa olla yhdessä. Mies sitten piikitteli aiheesta tyyliin, että jätänkö hänet sitten jos näin ei käy... No en tietenkään ruvennut asiasta kinaamaan, mutta sanoin vain, että mielestäni silloin voi olettaa jo tietävänsä.

Naimisiinmeno merkitsi minulle rajapyykkiä, jonka jälkeen olisin valmis lapsentekoon ja asunnon ostamiseen yhdessä.

Kahden vuoden sisällä minua oli sitten kosittu ja hääpäivä päätetty. Vielä me molemmat paniikissa häistä sopimisen jälkeen keskustelimme asioista, jotka meidän mielestä piti olla puhuttuna selviksi ennen kuin naimisiin menee. Kaikkea ei toki olla puhuttu, mutta perusluottamus on siihen, että samoilla arvoilla ollaan suhteeseen lähdetty.

En oikein ymmärrä tuota esittämääsi strategiaa ""lapsivalmiimman"" miehen löytämisestä. Eikö tärkeintä kuitenkin ole elää se elämä sellaisen miehen rinnalla, jonka kanssa on hyvä olla? Entäs jos et voi saada lapsia ja menetät ihanan miehen ""turhaan""?

Jos sinua ahdistaa, mikset suuntaisi ahdistusenergiaasi miehen paremmin tuntemisen oppimiseen. Voit saada vastauksesi ihan yllättäen rivien välistä tai suoraankin. Tärkeintä on, ettei miehesi kuvittele hänen olevan mikään lapsentekokone, vaan että sinä haluat hänet hänen itsensä takia. Mulla on aika avoimesti kommunikoiva mies ja hän sanoi monta kertaa tämän olleen hänen yksi pahimmista peloistaan.

 

[suhdepoikki]

Olen 30 ja parisuhteessa jo kohta 9 vuotta saman hepun kanssa. Kihloja ei kuulu eikä lasten saaminen. Ollaan puhuttu ja katottu sormuksia jo parivuotta, mutta aina on jotain jossain vikaa..mulla meni hermot jo. Voipi olla että mies haluaa sormustenkatselulla rauhoitella minua. Tunnen olevani jo sen verran vanha, että ensimmäisen lapsen hankkimen kannattaa jo mielestäni ruveta pohtimaan. Mies ei halua lasta ennekuin ollaan naimisissa-->ongelma ei oo kosittu. enkä tiiä tuleeko kosimaan. Mutta en jää oottaa seuraavaa yhdeksän vuottaa jotta mies päättää mitä haluaa.

 

[Ikuisuuskysymys]

Kyllähän noita jahkailijoita riittää. Kun ovat saaneet naisen tiiviisti pakettiin ja varsinkin avoliittoon asti, niin siihen se piiritys loppuukin. Mitäs sitä varmaa nakkia enää kosimaan, pysyyhän se siinä ilman papin aamenta ja kalliita sormuksiakin. Ja sillä välin on niin mukava katsastella toisella silmällä että jospa sattuisi löytymään vielä parempi. Eli eipäs nyt hättäillä sen naimisiinmenon kanssa turhaan....

Taitaa pitää paikkansa se vanha sanonta ettei ole sitoutumiskammoisia miehiä, on vain sopimattomia vaimoehdokkaita. Kolmekymppisenä minä nostaisin jo kytkintä jos mies ei useamman vuoden seurustelun jälkeen ole edes yrittänyt kosia. Antaisin pusun poskelle ja sanoisin että kivaa on ollut, mutta ei tästä näy tulevan lasta eikä paskaa. Sayonara!

 

[Inhorealisti]

Edellinen kirjoittaja jo toisteli mielilausettani. Olet pudonnut tuikitavalliseen sudenkuoppaan. Biologinen kello tikittää ja kaiken lisäksi sinulla on itseäsi nuorempi mies.

Uhkailu ei nyt auta. 30:nä vaaka seurustelumarkkinoilla on väliaikaisesti kääntynyt miesten eduksi. Suurin osa 30:stä miehistä elää parisuhteessa. Pientä joukkoa kelvollisia sinkkuja olisi sinun lisäksesi metsästämässä pilvin pimein biologisen kellon tikityksestä kärsiviä naisia. Miten ihmeessä kuvittelittelit olevasi niin ylivertainen kilpasisariisi verrattuna, että vaihtamalla miestä ehdit suit sait sukkelaan saamaan sen haluamasi perheen avioliittoineen ja lapsineen? Ei ne vapaat sinkkumiehetkään halua kanssasi naimisiin ja lapsia millään pika-aikataululla. Semminkin kun heillä todellakin on varaa valita.

Nyt ei auta kun ottaa lusikka kauniiseen käteen ja puhua hienotunteisesti tulevaisuudensuunnitelmista ja aikataulusta. Kerrot elämän realiteetit ja voit vain odottaa, että miehesi on samoilla linjoilla. Jos ei ole, niin sitten onkin edessä vain huonoja vaihtoehtoja ja kova kiire.

 

[M 40]

Noin se menee. Jätkä ei ole varma että haluaako mennä naimisiin juuri ap:n kanssa ja haluaa katsella vaihtoehtoja.

Jos sille laittaa ukaasin eteen, että nyt on valittava niin suurella todennäköisyydellä se jää ja alkaa tehdä niitä kersoja.

Toisaalta samaa peliä voi pelata kaksikin, ei muuta kuin silmät auki ja miettimään vaihtoehtoja...

 

[Hohhoijaa]

Ihmeakkoja nämä kolmekymppiset kihlavinkujat! Rivien välistä voi lukea, etta melkein äijä kuin äijä kelpaisi, kunhan tämä suostuisi kihloihin, naimisiin ja lapsentekoon. Ollaan valmiita pistämään hyvä kumppani kierrätykseen vain sen takia, ettei hän ole innostunut kotileikistä.

Noh, voihan sen rivitalon pätkän hankkia ja lapset tehdä melkein minkälaisen hyypiön kanssa tahansa, kun siitä otetaan kuitenkin ero nelikymppisenä, kun se unelmamies sitten löytyy.

 

[mies]

En koskaan menisi käskystä naimisiin. Mutta tietysti minulla on näkemys tulevaisuudesta ja siitä voi keskustella.

 

[Wanhus]

Ennenwanhaan puhuttiin ""pakkomenosta"", kun tarkoitettiin, että siveellisyys- ja moraalisyistä oli pakko mennä naimisiin, kun morsio oli tullut siunattuun tilaan.

Nykyäänhän siveellisyys ja moraali ovat niin retuperällä, ettei raskaaksituleminen johda automaattisesti avioon, mutta pakkoliittoja syntyy silti, kun naisten biolgiset kellot tikittävät ja miehet pakotetaan avioon suhteen lopettamisen uhalla. Vahvalla pohjalla tällaiset liitot eivä tule olemaan!

 

[Yrjö Puska]

Pyydä isääsi järjestämään Shotgun-weddingit Texasin malliin!

 

[Tuntsa]

Eikö me elettykään tasa-arvon aikakaudella. Miten niin odotatte vaan että poikaystävä kosii? Jos haluat naimisiin, niin kosit. Samalla on sitten hyvä käsitellä lapsenhankinta- ja muut pitkän tähtäimen toiveet ja suunnitelmat. Eikö se niin ole ihan yksinkertaista.

Jos mies vastaa ei, sitten on tosiaan parasta erota ja hakea se sitoutumishaluinen kumppani. Jos lapsen ihan oikeasti haluaa, on aikamoinen riski lykätä hankkimista neljänkympin paremmalle puolelle. Ja vaikka nyt tässä käytän sanaa ""lapsen hankkiminen"" ajatus on siis se että yritetään päätyä hedelmöittyneeseen tilaan ja lopputulokseen joka on lapsi. Tietty se ei loppujen lopuksi kaikilta onnistu, erinäisten syiden takia, mutta yhteen sitoutumishaluttomaan kumppaniin ei asiaa kannata stopata, jos siis ihan oikeasti ja kiihkeästi lasta haluaa.

Ja miehet (tai naiset), jos ihan oikeasti ette lasta halua kumppanin hartaista pyynnöstä huolimatta, on aikuista ja vastuullista olla menemättä siihen mukaan.

 

[Morsmaikku]

Jos nainen haluaa perustaa perheen, tosiasia on se, että jossain vaiheessa alkavat biologiset rajat tulla vastaan. En koe olevani mikään kihlojen tikittävä aikapommi, mutta faktat on faktoja, sille ei voi mitään. Miehille on sen sijaan helpompi vatvoa ja vatvoa asioita, jahkailla ja olla tekemättä päätöksiä elämästä. Siinäpä se on se suurin pelko, että kumppani vatvoo kunnes kaikki on jo liian myöhäistä.

Hehkeä kesämorsian, kun olen neljäkymmentä? Ei kiitos.

 

[Morsmaikku]

Mielestäni täysipainoinen ihmissuhde on jo ”kodin leikkimistä”. Täytyyhän jo sitä siinä vaiheessa, kun asuu toisen kanssa, olla valmis sitoutumaan vai millä mielellä miehet sitten ”leikkivät”? Suhteessa täytyy olla jotain tulevaisuudenkin tavoitteita, vai miksi siinä sitten könötetään päivästä ja vuodesta toiseen?

 

[Morsmaikku]

Ehkä omien naimisiinmenopuheitteni esteenä on tosiaan sekin, etten halua kuulla miesystäväni sanovan ”ei”. Mitä vaihtoehtoja jää tuolloin jäljelle kuin lähteä? Meillä menee kuitenkin niin hyvin ja rakastan häntä enkä haluaisi erota.

 

[besserwi]

""Morsmaikku""

Mielestäni yksi selkeimpiä syitä lopettaa parisuhde on eroava käsitys lasten saamisen yrittämisestä.
Vaikuttaa, että parisuhteessasi on lapsiepäselvyyden lisäksi myös epäselvyyttä yleensä tunteiden viestittämisessä, ainakin Sinulle päin. Miehesi ehkä vain on tuollainen, niin, että et saa selvää hänen tunteistaan Sinua kohtaan. Sen kanssa voi elää, mutta yhdessä lapsiepävarmuuden kanssa kokonaisuus saattaa olla liian raskas hallita.
Mieti, miten suhtaudut lapsen saamisen ajatukseen. Se, että kirjotat: ""Haluaisin lapsen jossain vaiheessa"" voi tarkoittaa sitä, mitä kirjoitat, mutta minulle tulee ajatus, että se ehkä tarkoittaakin: ""haluaisin lapsen niin pian kuin mahdollista, mutta olen valmis odottamaan, koska vaikuttaa siltä, että mieheni ei ole siihen vielä valmis"".
Mikäli kyse on jälkimmäisestä, niin ehkä voisit ajatella konkretisoida asian keskustelemalla miehesi kanssa siitä lähtökohdasta, että haluaisit yrittää lasten saamista nyt, tässä ja saman tien. Eihän ole lainkaan itsestään selvää, että pamahdat paksuksi saman tien, vaan tämäkin osa asiasta voi viedä aikansa.
Asian konkretisoiminen saattaa tuoda Sinulle - ja ehkä miehellesikin - konkreettista tietoa hänen suhtautumisestaan isäksi ryhtymiseen. Itse olen erotellut mielessäni kolme vaihetta isäksi ryhtymisessä:
- ei ole mahdollisuutta olla isä
- on mahdollisuus olla isä, mutta ei halua
- on mahdollisuus ja halu olla isä
Mikäli vaikuttaa siltä, että hänellä ei ole mahdollisuutta olla isä, voi olla, että hän ei kypsykään siihen kovin nopeasti. Mikäli hänellä on mahdollisuus ilman halua, hän saattaa kelvata isäksi, kyetä kasvamaan vastuuseen kun aika tulee. Jälkimmäisin vaihtoehto on tietysti selvin tapaus, siinä jää vain kysymyksen alle suhteenne laatu, haluaako hän Sinut lapsensa äidiksi. En epäile, ettei haluaisi, mutta selviääpä sekin samassa keskustelussa.

-.-

 

[Inhorealisti]

Kuten otskkosi kuului: ""Naimisiin tai suhde poikki?"" Siinä on kaksi kolmesta vaihtoehdostasi. Kolmas on, että jatkat entiseen malliin.

Mies tuskin kosii, se lienee jo selvää. Jos sinä et kosi, niin asiat jatkuvat ennallaan. Jos kosit ja saat myöntävän vastauksen, niin sittenhän asiat ovat mallillaan. Jos saat kieltävän vastauksen, niin sitten lähdet.

Ellet sitten kuitenkin niele pettymystäsi ja unelmiasi, sekä jatka edelleen entiseen malliin. Onko se sitten rakkautta vai läheisriippuvuutta, on toinen juttu.

 

[besserwi]

""Morsmaikku""

En tuossa aiemmin kirjoittanut mitään naimisiin menosta, koska en pidä sitä kovin oleellisena seikkana. Huomaan kuitenkin, että sillä on Sinulle merkitystä, joten tässä vielä hieman lisää pohdintaa.
Ajatus ""suhteen kehittymisestä"" on kovin tavallinen, vaikkakaan en sitä itse pidä reaalisena. Siinähän ajatus on se, että ensin tavataan, sitten tykätään, sitten naidaan, sitten kihlaudutaan, sitten mennään naimisiin ja lopuksi erotaan. Välissä ehkä saadaan lapsia. Ei houkuta minua ajatuksena.
Kuitenkin, mikäli haluat tämän miehen kanssa naimisiin, pohdi asiaa erossa lapsikuvioista. Vaikka hän olisi valmis menemään naimisiin kanssasi vaikkapa huomenna ei se tarkoita sitä, että hän olisi valmis yrittämään lapsia missään nähtävissä olevassa lähitulevaisuudessa. Nämä voivat olla hänen mielessään täysin erillisiä asioita, ja mikäli ovat sidoksissa toisiinsa, niin todennäköisesti siten, että lasten saamista edellyttää avioliitto, mutta ei välttämättä niin, että naimisiin menosta seuraisivat saman tien yritykset saada lapsia.

-.-

 

[Tiina]

Itsellä vähän vastaava tilanne, mutta kuitenkin omanlaisensa Kolme vuotta yhdessä oloa takana, vuosi asuttu yhdessä. Omaa ikää on 30 vuotta ja mies on vanhempi 35 vuotta.

Itselläni alkaa olla sellainen olo että olisi hyvä aika viedä suhdetta eteenpäin ja alkaa suunnitella perhettä. Mies taas ei ole vielä varma. Miestä harmittaa itseään että ei pysty saamaan varmuutta tunteilleen ja minua se tietysti satuttaa. Meilläkin meni vuosi siihen että mies sai R-sanan sanottua, poikkimenon jälkeen. Palattiin yhteen ja nyt sitten jahkataan tätä seuraavaa vaihetta. Tämän miehen kohdalla ei näytä toimivan kuin suuret tunnemyrskyt siihen että pystyy tietämään mitä oikeasti haluaa. Mutta eihän sen niin pitäisi olla, että minun pitää laittaa suhde poikki oikeat sanat kuullakseni.. Olisi kai pitänyt ensimmäisellä kerralla uskoa mitä on jatkossa tulossa!

 

[Morsmaikku]

Juuri näin... Mikä niitä vaivaa? Mielestäni miesten pitäisi rohkaistua ja tarttua hetkeen eikä jossitella ja jahkailla koko elämäänsä. Missä ovat ne miehet, jotka tietävät, mitä haluavat ja osaavat tuoda sen julki?!

Jotenkin alkaa vahvasti tuntua siltä, että tässä lähiaikoina kysyn suoraan kuinka asiat ovat ja teen siitä omat johtopäätökseni. Eihän jahkailijan kanssa saa muitakaan isoja päätöksiä elämässä tehtyä, jos se tällaista on jatkossakin.

 

[Jaska4]

Noinhan tuo kuvio usein menee, niin minullakin meni joskus. Eli, miehille ihannekumppanin hankinta on vaikeaa ja käytännössä on tyydyttävä siihen parhaaseen saatavilla olevaan vaihtoehtoon. Se on vain käytännön valinta ja yksinoloa parempi vaihtoehto. Ongelmat tulevat eteen sitten, kun nainen alkaa kärttää avioliittoa ja lasten tekemistä. Mies joutuu silloin puntaroimaan, kannattaako mennä sitoutumaan pysyvästi siihen kohtuulliseen vaihtoehtoon.

No, mitä mies tekee? Yrittää tietenkin vetkutella asiaa mahdollisimman pitkään ja välttää aiheesta puhumista. Jos asia nostetaan lopulta pöydälle, mies joutuu tekemään päätöksen.

1. Mies toimii naisen toiveiden mukaan. Niin minä tein ja perseelleen se lopulta meni.
2. Suhde loppuu - lopputulos on aina jonkin sortin riski, mutta ainut mahdollisuus loistavan lopputuloksen saamiseksi.

Ei tuossa ole mitään erityisen hyviä vaihtoehtoja. Naisen kannattaa panostaa siihen valintavaiheeseen ja selvittää, että mies on päättömästi rakastunut ja haluaa perheen. Vuosien jälkeen kun sitä aletaan puimaan, niin lopputulos on tuo ja on vain huonoja vaihtoehtoja.

 

[Morsmaikku]

Mutta missä vaiheessa sitä naimisiinmenopäätöstä sitten pitäisi alkaa ajatella ja kysellä? Heti vai? Kyllähän siitä jo itsekin säikähtäisi. Ei 2,5 vuotta seurustelua vielä mielestäni mikään ihan iäisyys ole... Mutta entä jos tosiaan tätä jatkuu vielä toinen samanmoinen?

Mielestäni mieheni ei todellakaan ole pitänyt minua vain sattumalta saatavilla olevana vaihtoehtona. Kumpikaan meistä ei välttämättä ""tarvinnut"" ihmissuhdetta kun aloitimme seurustelun. Eli kyllä se ihan molemminpuolista rakastumista oli (ja on).

Päivittäin saan kuulla kuinka onnekas hän on kuulemma ollut, kun on ""saanut"" minut. Olemme molemmat tehneet aikamoisia uhrauksia (työ, asuinpaikka, harrastukset) elämässämme, jotta voisimme olla yhdessä. Siinäkin on mielestäni todistetta, että tahtoa löytyy, mutta miksi sitä ei löydy alttarille saakka? Vai eikö hän vielä ole kehdannut kysyä? Vai olenko tekemässä isoa emämunausta?

 

[Tiina]

Meillä asiasta on puhuttu viime aikoina, näin vuoden yhdessä asumisen merkeissä tehty tilinpäätöstä. Ollaan molemmat itketty kun asiat ovat kipeitä. Mies on sitä mieltä että katsotaan vielä eteenpäin mihin suuntaan asiat kehittyvät, jos se oikea tunne löytyy. Minä taas olen saamassa tästä pahanolon tunteesta tarpeeksi, enhän voi olla suhteessa jossa en tunne olevani tarpeeksi.. No viikko tässä on mennyt aiheen avaamisesta ja ehkä vielä vähän kärsivällisyyttä tarvitaan, varsinkin kun mies ehdottomasti haluaa vielä katsoa tilannetta pidemmälle ja tehdä töitä hyvän suhteen rakentamiseksi.

Ja siitä kosinnasta, luulisin että se kannattaa laittaa pöydälle vasta kun ensin olet tiedustellut miehesi kantaa asiaan. Yksi kaverini kosaisi miestänsä ja menivät kihloihin, tämän jälkeen alkoivat toden teolla käymään suhdettaan läpi ja puhuivat kaikki vanhat ja tulevat asiat halki. Lopputuloksena oli kihlauksen purkautuminen ja suhteen syveneminen. Mikä ei sekään tietysti huono lopputulos ole, mutta keskustelut ehkä olisi saatu vähemmän dramaattisestikin hoidettua läpi kun vain olisi saatu puhuttua!

 

[Inhorealisti]

""Mika noita vaivaa? Mielstani mieten pitaisi rohkaisuta ja tarttua hetkeen eika jossitella ja jahkailla koko elamaansa.""

Mina haluan esittaa vastakysymyksen, jota pohdiskelin ensin itsekseni ja sitten silloisen kihlattuni, nykyisen vaimoni kanssa, ennen kuin rohkaistuin kosimaan: Mika meidan elamssamme muuttuu ja mihin suuntaan?

Minun oli hyva olla avoliitossa. Miksi mina olisin halunnut siihen mitaan liiketta tai muutosta? Minusta kaikki kuviteltavissa olevat muutekset veisivat suhdettamme vain huonompaan suuntaan.

Kun vaimoni sai minut vakuutettua, etta ei han, eika elaman ylensakaan tarvitse muuttua miksikaan ja etta saisin elaa niin kuin ennenkin, riemastuin ja kosin.

Jos olisin tiennyt, etta naimisissa oleminen on nain mukavaa, olisin mennyt jo ajat sitten. Mikset sina saa miestasi vakuuttuneeksi avioliiton positiivisista vaikutuksista?

Perus-Perassa kun istuu tiukassa kaverreiden ja lehtien ennakkoasenne, etta kihlasormuksessa on ""parasta ennen"" ja vihkisormuksessa ""viimeinen kayttopaina"". Eivatka naiset tamankaan keskustelun perusteella avioliitosta yhtaan positiivisempaa kuvaa anna. Miten sina saat miehesi uskomaan, ettei sinusta tule homsuista pirttihirmua, jota kiinnostaa enemman kotityot kuin seksi? Miten saat miehesi uskomaan, etta lapsen syntymankin jalkeen olet myos vaimo, et pelkka aiti?

No niin, markkinointihenkiset Ellit, hommiin siita!

 

[Morsmaikku]

""Kun vaimoni sai minut vakuutettua, etta ei han, eika elaman ylensakaan tarvitse muuttua miksikaan ja etta saisin elaa niin kuin ennenkin, riemastuin ja kosin.""

Muutoksen pelko istuu monissa meistä todella syvästi. Ehkä siinä on juuri avain siihen, miksi ihmiset eivät tee ratkaisuja elämässään. ""Kyllä minäkin olisin jos..."" ""Jos olisin silloin nuorempana sitä ja tätä""

Mielestäni muuttuminen/kasvaminen, yhdessä, on eräs tärkeimmistä osista parisuhdetta. En todellakaan kestäisi, jos miesystäväni jäisi loppuelämäkseen sille tasolle, jolla oli kun tavattiin... En kuitenkaan tarkoita, että hän olisi ollut mikään ääliö, vaan ehkä hieman naiivi, ei yhtä paljon ihmissuhteissa kokenut kuin minä.

En myöskään näe itseäni muuttumattomana, vaan toivon, että osaisin kasvaa tähän suhteeseen ihmisenä ja kenties tulevaisuudessa äitinä. Vaikka nyt tuo ajatus äiteydestä tuntuu liian aikaiselta (kuten aiemmin mainitsin, ehkä parin vuoden kuluttua voisi olla ajankohtaisempi). Tosin luonnollisesti en muutu pirttihirmuksi, en nalkuta mistään nytkään, miksi se muuttuisi? Meillä ei jauheta muutenkaan siivouksesta, sitä varten palkataan apua ja nautitaan itse vapaahetkistä!

Kun kerran vetosin siihen, ettei suhteen laatu välttämättä muutu miksikään, kun ihmiset menevät naimisiin (siis puhuin yleisellä tasolla vihjailevaan sävyyn), miesystäväni yllättävä reaktio oli: ""Tuo nyt on niin arkipäiväinen ajattelutapa! Silloinhan koko seremoniasta sammuu hohto!""

Mitähän tuostakin pitäisi ajatella?...